Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
On The 2th Sept in 2008
Esittelen tässä pari juttua, joita olen työstänyt jo vuosia. Ei niillä mitään erityistä maailmanhistoriallista merkitystä ole, mutta tehty mikä tehty. Niitä on tavattoman vaikeaa enää kirjoittaa uudelleen, tai korjata, koska ne kaikki kuvaavat tapahtumia, jotka eivät voi tapahtua enää uudelleen. Kelloa ei voi kääntää taaksepäin. Mänt mikä mänt, kuten Karjalassa oli ennenvanhaan tapana sanoa. Ennen ne olivat sielläkin vieraanvaraisia, ja jo tiekylteissä ne saattoivat sanoa: kyl' on lyst ko tulitta! - mutta nykyään ne vain urahtavat äkeästi: Viel' on lystimp ko mänittä - pois siitä haisemasta! Se siitä karjalaisesta vieraanvaraisuudesta, joka on aina ollutkin mitä suurinta harhaluuloa. Suomenpuoleista Karjalaahan ei seutukuntana enää ole varsinaisesti olemassa, vaan se on nykyään muuttumassa kovaa vauhtia yhdeksi Pietaria ympäröivistä maalaiskunnista, koska iivanat ostavat lähes kaiken. Siten Suomenpuoleinekin Karjala sijaitseekin, itse asiassa, kuuluisalla Leningradin alueella, ja on vähitellen tulemassa osaksi Neuvostoliittoa. Se lienee aivan oikein, sillä neuvostohistorian mukaanhan Viipuri on ikivanha venäläinen kauppakaupunki, ja nykyhistorian mukaan sekä Talvi – että Jatkosota olivat vain pieniä rajakahakoita, vaikka niissä kuoli pitkälti toista miljoonaa neukkua, ja vaikka pelkästään Tali-Ihantalan taistelu vastasi laajuudeltaan ja kuolonuhrien määrältään hyvinkin Iwo Jiman taistelua, josta on pidetty paljon suurempaa porua maailmalla. Pieniä rajakahakoitahan ne sellaiset ovat, ainakin neuvostonäkökulmasta nähtyinä. Karjalan murretta ei tosin enää ole ollut olemassa pitkään aikaan ainakaan puhtaana: mie sie hää, myö työ mää! Lappeenrannan seudullakin siitä muistuttaa enää sillointällöin puheen sekaan eksyvä mie -sana, mutta useimmiten se on pelkkä vahinko – ikäänkuin häissä tai hautajaisissa salaa ilmoille päässyt pieru.
Tämä kokoelma sisältää täysin syyntakeettomasti omatekemiäni audioita – sekä videoita, ja vieläpä useissa eri formaateissa. Ylläolevaa kuvaa voitte käyttää apuna kun ratkaisette kysymystä, aiotteko kuunnella ja katsella näitä vaiko ette. Sanoisin kuten Halavatun pappojen laulusolisti: Elekee, elekee! Ylläoleva kuvahan tässä on se kuuluisa See No Evil Monkeys -kuva, jonka syvämerkityksen me kaikki kuvittelemme ymmärtävämme, vaikkemme tosiasiassa ymmärrä yhtään mitään. Mitä taas tarjoamiini moniin musiikkiformaatteihin tulee, on sillä omat, minusta riippumattomat syynsä. Todettakoon tässä, että jostakin syystä ne eivät ole päätyneet maailmalla yhteen ja ainoaan standardiin, vaan ovat kaupallisista syistä ryhtyneet voimallisesti tukemaan jotakin suosikkiaan, jota useimmiten tarjotaan suojatussa muodossa - lähinnä tiedostojen kopioinnin vaikeuttamiseksi. Pääasia tuntuu olevan se, että joka käänteessä ollaan rahastamassa, ja että ihmiset maksavat, koska eivät ole niitä jotka ruudin keksisivät. Minun kokoelmissani tarjotut musiikki – ja videotiedostot ovat kaikki suojaamattomassa muodossa, joten en voi ainakaan estää niiden kopiointia – enkä haluaisikaan tehdä sitä, sillä mitäpä väliä sillä lopultakaan on. Saattaisin tuhlata kaikki saamani rahat esimerkiksi viinaan, ja lonottaa sitä niin, että heki lähtisi ennen aikojaan. Niin että jos joku näistä tykkää, hyvä on. Useimmat eivät kuitenkaan näistä pidä, ja sekin on ihan hyvä juttu. Toivoisin vain, että musiikkiteollisuus kääntyisi vähitellen minun linjalleni tässä suojaamatoman formatin asiassa, ja tietääkseni joku on jo tehnytkin niin. Tarkoitan sitä, että sisällöntuottajat ryhtyisivät viimeinkin kilpailemaan laadulla, ja kattavilla oheismateriaaleilla, jolloin itse musiikki olisi ilmaistavaraa, koska eihän se itsellään kanna mihinkään. Ajatelkaa vaikka Ukko-Nooaa, joka ei olisi mitään ellei joku Bellmannin setä olisi sitä keksinyt, tai sitten sen on keksinyt joku muu. Missä tahansa musiikissa tärkeintä ovat sitä selittävät taustat, ja oheistarinat, sekä anekdootit, sekä kaikki se mystisyys, joka liittyy eräisiin ihmisiin, ja heidän vaikutukseensa muihin ihmisiin. Ilman tätä kyseistä mystisyyttä Dylanin laulut olisivat toivotonta määkimistä, ja Sibeliuksen teokset puuduttavaa, arktista humppaa. Olisi erittäin toivottavaa, että kaikki kynnelle kykenevät saisivat edelleenkin tehdä tarjolla olevista esityksistä vapaasti omia versioitaan, ja näin ehkä elpyisi se oikea ja aito kansanmusiikki, jonka varassa kaikki musiikki oikeastaan seisoo. Jos kansanmusiikki kuolee, näivettyy myös se niin sanottu parempien ihmisten musiikki ajan myötä. Vapaassa tarjonnassa kansanmusiikki tuottaisi miljoonittain uusia variaatioita, ja siten ihmiset maksaisivat takaisin kuuntelemansa musiikin monin kerroin, koska sellaisesta on lupa sisällöntuottajankin repiä mikä on vapaaksi tarkoitettu, eikä patentoitu käyttökelvottomaksi.. Sisällöntuottajat eläisivät vallan mainiosti artisteihinsa liittyvillä taustatarinoilla, sekä sillä, että osaavat toimittaa tavaran paikasta A paikkaan B.
Aikanaan, jo monta vuotta sitten, kun latasin ensimmäisen 128 kbps MP3 -tiedoston onnistuneesti MP3.COM -palvelimelle, oli virrannut jo paljon vettä Tiberissä, ja varmaankin myös muissakin joissa. Vaatimuksena tällaisen tiedoston pakkaamiseen oli näet riittävän nopea kone, eli käytännössä Pentium Classic -suorittimella varustettu masiina, jollaisen onnistuin hankkimaan käytettynä, tietenkin. Tuolloin käytössäni oli pelkkä puhelinmodeemi, joten tiedoston ylöslataukseen kului aikaa tuntikausia, ja mikä kaikkein pahinta: tiedoston soitto ja sen koekuuntelu ei onnistunut hitaalla modeeminopeudella. Laajakaistaa ei näet ollut vielä lainkaan saatavissa. Käyttämäni äänitysvimpaimetkin olivat varsin alkeellisia, kuten voitte nähdä ylläolevasta kuvastakin. Mikrofonia piti pitää mahdollisimman lähellä suuta, ja laulaa huutamalla mahdolliosimman kimeällä äänellä, ja samalla piti pyörittää rummun kampea mahdollisimman tasaisesti. Tuloksena oli miltei kuuntelukelvottomia äänitteitä, ja nyt puhutaan pelkästään teknisestä puolesta. Taiteellisesta vaikutelmasta ei oikein rohkene edes mainita. Tai mainitkaa te, jos niin tahdotte. Suomessakin oli muutamia muitakin, jotka latailivat musiikkiaan MP3.COM -palvelimelle, kuten Darude, mutta itse en onnistunut koskaan miekkosen tekeleitä kuulemaan. Suomalaiset nettimuusikot saivat hyvän kohtelun MP3.COM -palvelimella, ja eräänä syynä siihen lienee ollut se, että erään pomon nimi oli Taskinen. Piti maanmiestensä puolta. Sittemmin MP3.COM ahdistettiin nurkkaan, ja pakotettiin lopettamaan toimintansa, ja asialla olivat kaupallisen musiikin edustajat. Syyttivät musiikin laittomasta jakelusta, vaikka suurin osa palvelimella olleesta musiikista oli taatusti muusikkojen omaa tekoa. Koska olen tallentanut vuosien varrella monien artistien biisejä, tarjoan niistä myös pienen näytteen. Vassokuu sanoi Vakkilainen.
Projekteja on monenlaisia, kuten tämä ladaeliteprojekti, joka ei tosin ole koskaan ollut minun projektini. Näitä tällaisia on kuitenkin tapana kutsua projekteiksi – olivatpa ne sitten kenenkä tahansa hallinnoimia ja organisoimia. Ylläoleva kuva esittää siis vain projektin yleisen mallin – eli on olemassa jokin joka on jo valmiiksi jonkinverran hajalla, mutta se on mahdollista entistää, tai sitten kustomoida uuteen kukoistukseensa. Tällaisia ovayt myös useimmat minun omista, varsinaisista projekteistani.
Filosofia on senverran ankara hengentieteen laji, etteivät siinä pärjää steinerilaisetkaan ilman, että laitos viedään alta, ja muutetaan alaosastoksi, ja professorista tulee halpa osastonjohtaja sinne laitosrakennusten kaikkein perimmäiseen soppeen, viimeisen, ikkunattoman oven taa. Nimikin on liimattu oveen teipillä. Ylläoleva kuva osoittaa selkeääkin selkeämmin sen, mitä filosofin päässä pyörii. Myönnän mielelläni, että nuorra miessä ollessani uskoin eräisiin hengentieteisiin, kuten filosofiaan, ja sen mahdollisuuksiin. Näin vanhempana on huomaavinaan, että kaiken pohjalla on vastenmielistä raadollisuutta ja pelkää oman edun ajamista, millä tarkoitan, että filosofit eivät ole kovinkaan jaloja noin niinkuin ihmisinä, ja heidän fiksuudestaankin voidaan olla montaa mieltä. No, tietenkin heidän ajatuksensa voittavat mennen tullen esimerkiksi kaupparatsujen kyyniset ajatuskuviot, ja ihmisten härskin hyväksikäytön ideaalit, mutta olennaista on se, että ihminen, olipa hän sitten vaikkapa filosofi, jää lopulta aivan yksin kohtaamaan oman, persoonallisen kuolemansa, ja hänellä ei ole paljoakaan tukea hienoista ideoistaan. Tänä päivänä me elämme aikaa jolloin tarjolla on aina joku kosmologi, joka vakuuttaa televisonkatsojat sutiparrallaan ja iloisesti tuikkivilla silmillään, tai sitten meillä on joku maitonaama filosofi, joka valmistui niin man perkeleen ennätysajassa kuin vain suinkin mahdollista, koska hänelle tehtiin se monin tavoin mahdolliseksi. Helsingin universtaalla tarvittiin nuoria neroja, jotka eivät ihan oikeasti ole, tietenkään, mitään oikeita neroja, mutta välttävät tähän hätään. Eivät tavalliset ihmiset lue koskaan heidän tieteellisiä töitään, ja jos lukevatkin, niin sekaantuvat oitis kapulakielen viidakkoon, ja ulisevat pian kuorossa, että nerokasta on, nerokasta on. Oikea nero ei tarvitse mitään instituutioita, tai korukieltä näyttääkseen siltä mitä oikeasti on, ja hänen on pakko tehdä sen minkä osaa vaikkei saisi siitä mitään itselleen. Leonardo da Vincin oli pakko piirtää lentokoneita ja muita laitteita, vaikka kukaan ei olisi voinut niitä valmistaa hänen elinaikanaan. Mutta nämä keinotekoisesti luodut universtaan näennäisnerot olivat erinomaisen sopivia täyttämään televisiotodellisuuden luoman valhemaailman, ja heidän kauttaan universtaskin sai julkisuutta, ja kenties, kenties hieman enemmän rahaa. Nämä sitten ottavat kantaa milloin mihinkin, ja varmastikin osa ihmisistä uskookin heidän tietoonsa. He ovat yhtä tärkeitä kuin aamutelevision aina niin virkut toimittajat, joilla tuntuu olevan koko ajan niin paljon sanottavaa – puhumattakaan haastateltavista, jotka aina yhtä punaposkisina selostavat asiaansa, eivätkä koskaan vilkuile kameraan, koska heille on opetettu, ettei niin saa tehdä - ainakaan televisiohaastattelussa. Tämä kaikki on mahdollista koska me elämme jokamiehen vuosisataa, jolloin jokainen voi voittaa minkä tahansa tietokilpailun, ja filosofiakaan enää tarvita, koska ei tarvita kiusallisia kysymyksiä, joita filosofitkaan eivät enää näy osaavan esittää, tai osaavan oikeasti ratkaista yhtään mitään. Totta on myös se, että tämänhetkisen tieteellisen tiedon perusteella meille voidaan tuottaa mitä moninaisempia ihmeitä vuosisadoiksi eteenpäin, ja talouden pyörät pyörivät niiden rasvaamina rattoisasti. Me näymme päätyvän toteuttamaan juuri sen Nietzschen esittämän, kaikkein pessimistisimmän tulevaisuudenvision, jossa ei tavoitella enää mitään, ja joka päätyy lopulta pimeään, kun tähdenlennot harvenevat, ja loppuvat vähitellen kokonaan.
Kuopiossa on järjestetty jo vuosikausien ajan Kuopio tanssii ja soi – nimistä tanssitapahtumaa, jota en ole kertaakaan käynyt varsinaisesti katsomassa – mitä nyt on tullut nähtyä, pätkittäin muistiin palaillen, Kuopion torin läpi kuljettaessa. Varmaankin siinä jokin ryhmä valloitti Kuopion, vaikken minä siitä mitään tiennytkään. Joku saattaa peräti hullaannuttaa koko Suomen, ja edelleenkään minä en siitä mitään tietäisi. Minun ei tarvitse muuta kuin ajatella muuatta punamekkoista, pattipolvista, suhteellisen iäkästä miestä, joka koikkelehtii sinne sun tänne niin man perusteellisen taiteellisesti kuin vain mahdollista - ja niinpä jätän jälleen kerran Kuopion tanssitapahtumat väliin. Tällä sivulla ei siis ole mitään näihin tapahtumiin liittyviin moninaisiin tansseihin liittyvää – onpahan vain jotakin siitä miten pyydetään julkisesti anteeksi, ja miten tehdään ratiokuunnelmia.
Niille, jotka esivät jotakin merkityksellistä tietoa valokuvien kautta, minulla ei ole mitään tarjottavaa. Miksi olisikaan, sillä ettehän te nyt toki sitä ansaitse! Minusta ihmisen pitää ansaita jopa nimensä – intiaanien tapaan. Kun ajattelen vaikkapa omaa, varsin yleistä sukunimeäni, on siihen aika vaikeaa kytkeä jotakin sellaista, joka olisi hankittua tai ansaittua. Meistä jokainenhan on syntynyt kuin mies ja nainen ovat menneet kiihkoissaan johonkin pensaikkoon, ja äheltäneet siellä kotvasen, ja kun nainen on siitä vajaan vuoden kuluttua pukeltanut kuolaavan käärön, jolle he ovat antaneet jonkun nimen, kuten Eulaalia tai Kustaa. No niin. Valokuvia on siis tarjolla, mutta ei mitään taide-elämyksiä, sillä ne on varattu tulevaisuuden ihmisille, jotka ymmärtävät paremmin sorrettuja ja vähäväkisiä – meitä oman elämämme ainoita asianosaisia.