Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A
41
70700 Kuopio
Finland
Pienenä kaskuna esitän yllä leikekuvan tästä sivusta niinkuin sen näkee maanmainio LYNX -selain
Itse asiassa minun nettimusiikkituotantoani on arvosteltu varsin niukalti, mutta muutamia puhelinsoittoja ja sähköpostiviestejä olen saanut eri puolilta maailmaa - milloin mitäkin aihetta sivuten. Kukaan ei ole ollut varsinaisesti inhottava – ellei oteta huomioon omia sisariani, sillä jotkut ovat olleet yksiä perkeleitä. Mutta mädätköön rauhassa. Olen myös ollut muutamien suomalaisten nettiartistien kanssa eemailien vaihdossa, mutta mitään varsinaista hyötyä sitä ei ole minulle ollut, ja sekin lakkasi ikäänkuin itsestään kun soittolistojen pitäminen MP3.COM -palvelimella loppui – kun minusta lakkasi olemasta heille hyötyä. Kokemuksesta voin sanoa, että suomalainen ei osaa kiittää, toisin kuin aina kohteliaat ulkomaalaiset. Itse olen arvostellut erään saksalaisen biisiä hänen pyydettyään sitä (Harmonic Obsession), Tämä tapahtui silloin kun kunnianarvoisa MP3.COM oli vielä pystyssä, ja oli ainut merkittävä ilmaismusiikin mekka. Pidin siellä yllä jatkuvasti toistaakymmentä radioasemaa, jonka jokaisesta biisistä pyrin sanomaan jotakin - mikä johti melkomoiseen kirjeenvaihtoon. Ulkomaalaiset tarjosivat kilvan kappaleitaan soitettaviksi. Tallensin niitä omalle koneelleni muutamia kymmeniä, ja kun olen kuunnellut niitä myöhemmin, olen tullut huomaamaan, miten kova taso maailmalla onkaan jo ilmaismusiikin tarjonnan osalta. Monet äänityksistä olivat täysin ammattimaista tasoa, ja tehty luultavasti jossakin studiossa, sillä kotikonstein sellaisten teko ei onnistu mitenkään. Mutta kaikki loppuu aikanaan. Eräänä päivänä vain huomasin, ettei MP3.COM -palvelimella olevien tietojen päivitys enää onnistukaan, ja luin ylläpitäjän tiedotteista, että homma loppuu huomenna. Kiitoksia paljon, kirvesvartta.
Kun Afganistanin sota alkoi, sähköpostitulva USA:n puolelta hiljeni, ja lopulta en saanut sieltä enää viestejä, tai kommentteja, vaikka niitä oli tullut tukuttain aikaisemmin. Monet tosin tiedottivat erikseen, etteivät enää lähetä sähköposteja, koska eivät halunneet enää hankaloittaa omaa asemaansa työssä ja muualla. Kenites heitä myös valvottiin, ja kenties Suomi oli epäilyttävien maiden listalla. Suomihan ei liittynyt heidän koalitioonsa - päinvastoin kuin Viro, joka lähetti mahtavat sturm -joukkonsa Irakiin, ja sinne ehti myös voittoisa Tanskan sukellusvenelaivasto - oikea Suuri Armaada. Oikein pelottaa ajatuskin, etä Viro hyökkäisi Suomeen mahtavalla armeijallaan. Hrrrrrr! Tosi pelottavia vastustajia! Muistan kuinka MP3.COM -keskustelupalstalla amerikkalaiset kutsuivat ranskalaisia raukkamaisiksi pelkureiksi, ja vakuuttivat israelilaisten olevan ehdottomasti oikeassa, ja todistivat siten osaltaan sen, että eivät ne muusikotkaan aina ole siinä syvemmän, inhimillisemmän tietämyksen eturintamassa. Taas kerran amerikkalaiset osoittivat syvän sivistymättömyytensä, ja tietämättömyytensä muun maailman todellisista olosuhteista. Eipä siis ihme, että ne hyökkäsivät Irakiin demokratianlevitysturneelleen, jossa he vielä nykyäänkin tapattavat poikiaan, vaikka tuo koalitiokin lienee levinnyt jo taivan tuuliin. Niin se käy.
Olimmeko heidän vihollisiaan? Kenties olimmekin, sillä seurustelihan muuan hönelö suomalaisnainen henkilön kanssa, joka oli mukana toisessa niistä koneista, jotka tömäyttivät nevernyrkin tornit nurin, jotka Bush siis menetti sodan shakkiottelun ensi metreillä. Jotakinhan tuo hiljaisuus kertoo tietystä ilmapiirin muutoksesta, ja siitä kertoo heikäläisten suhde mm. aborttiin ja aseisiin. Voi myös sanoa, että kun MP3.COM ajettiin alas, tai yksinkertaisesti myytiin pois kuleksimasta, loppui tavallaan maailmanmusiikin voittokulku, ja kultturienvälinen laaja kanssakäyminen, ja usalaiset ajoivat itsensä valloittajan yksinäisyyteen. Kyse lienee myös yleisestä muutoksesta, sillä ilmeisestikin he halusivat tällä kertaa eristää kansalaisensa muun maailman vaikutukselta. Kaikenlaissi saatani sitä onkin!
Syystä tai toisesta tässä aiemmin sijainnut linkki ei enää toimi, vaikka bändirekisterin haulla löytyykin edelleenkin tietoja minun bändistäni. Ne eivät ole kuitenkaan ilmoitaneet mitään syytä tekemiinsä muutoksiin. Itse asassa tällä ei ole minun kohdallani mitään merkitystä, koska en kuitenkaan keikkaile, ja ihailijoitakin lienee yhtä harvassa kuin korvia.
Klikkaa tästä siirtyäksesi HARMONIC OBSESSION -yhtyeen biisien arviointisivulle
Oikeastaan yhden miehen bändillä ei ole - eikä voi ollakaan - minkäänlaista historiaa, vaikka se olisi ollut aina ollut olemassa, ja ollut olemassa aivan alusta asti, ja vaikka se lakkaakin olemasta miehen kuollessa, ja vaikkei bändi palaa koskaan enää takaisin. Bändillä on kuitenkin ajallisuudestaan johtuen jonkinlaista finiittistä luonnetta, mutta koska se on uniikki, ja ainutkertainen ilmiönsä, niin se on, ja jää, omaan, solipsistiseen universumiinsa, soittaen siellä, Janatuisen tapaan, ikuisuudesta ikuisuuteen omaa sävelmäänsä Yhden miehen bändi on siis perin ahistoriallinen syvimmältä luonteeltaan, ja jää lopulliselta luonteeltaan aina tuntemattomaksi. Mediakaan ei hyödy paljoakaan yhdenmiehenbändeistä, sillä eipä näissä ole paljoa kerrottavaa. Nysse meni, sinne, ja nysse meni tänne. Nysse jo masentu, ja veti ittesä leukakeinuun! Eihän tuota jaksa erkkikään! Eipä siis mikään ihme, että Suomessa on perustettu tuhansittain bändejä, jotka jäävät kellareihinsa, ja on itseasiassa täysin samantekevää, vaikkei niitä olisi koskaan ollut olemassakaan. Kuka enää muistaa Rasalasta kotoisin ollutta bändiä Moving Birds, vaikka sellainenkin onkin joskus ollut ihan oikeasti olemassa? Historia jää tavallaan täyttymättä, vaikka historiallisella tapauksella onkin nimi - datum. Koskaan yksi mies ei voi soittaa yhtään sen paremmin kuin tuo yksi mies parhaimmillaan ollen voisi soittaa, mutta sensijaan oikeissa, historiallisissa bändeissä voidaan mm. palkata parempi soittaja, tai uusia kaikki bändin jäsenet aina tietyin aikavälein, ja säilyttää silti bändin nimi eräänlaisena valmistemerkkinä. Näistä on paljonkin erilaisia esimerkkejä, kuten tiedämme - vai tiedämmeköhän sittenkään?
Tieten- ja ennekaikkea minun tietämättäni on monia sivujani kirjattuna erilaisiin hakukoneisiin, ja myös joihinkin musiikkiin erikoistuneisiin hakurobotteihin. Niiden perusteella minä olisin ainakin jonkinalinen nettikuuluisuus, mutta koska se ei näy mitenkään minun normaalissa elämässäni, ei sillä ole mitään merkitystä. Mutta mitäpä tuosta; kun kunnia menee, niin maine kasvaa! Toisaalta olen ajan kuluessa luonut koko joukon musiikkisivuja - ja menettänyt niitä melkein yhtä nopeassa tempossa, ja hakukoneet ovat olleet koko ajan hieman jäljessä. Minusta riippumatta ovat lakaneet olemasta mm. Traxinspace, IUMA, Lycos Listeningroom, Zerion, Guitar, Xoom, ja monet, niin monet muutkin palvelimet, joille olen musiikkiani ladannut. Ne eivät ole koskaan ilmoittaneet mitään aikeistaan, joten monessa tapauksessa se on pitänyt päätellä itse. Esimerkiksi IUMA on käytännössä lopettanut, vaikka monet siellä olleista sivuista ovat edelleenkin tavoitettavissa netissä, ja se oli sentään se alkuperäinen, vapaa maailmanmusiikin linnake, mutta mikään ei ole ikuista. Sitten on tapaus MP3.COM, jonka palvelimella oli parhaimmillaan 97 biisiäni, ja omia radiosoittoasemiani siellä oli pitkälti toistakymmentä. Alussa biisien latauksia ei siellä oikeastaan laskettu mitenkään, ja laskurisysteemi ei edes aina toiminut, mutta silti latausten kokonaismäärän voi hyvinkin arvioida olevan hyvän matkaa kymmenentuhannen paremmalla puolella. Samaan aikaan minulla oli muitakin sivuja, joilta biisejä latailtiin myös runsaasti, ja useita yksittäisiä sivujakin - joten on mahdotonta sanoa täsmälleen kuinka suosittuja lauluni ovat netissä olleet, mutta saatetaan hyvinkin liikkua kaikenkaikkiaan kymmenissä tuhansissa latauskerroissa. Rahallista hyötyä tästä ei ole ollut. Pari pienehköä shekkiä, joita ei edes kannattanut lunastaa. Nekin, jotka uskoivat sieltä kultaa vuolevansa, jäivät nuolemaan kämmenpohjiaan, ja venyttelemään joutilaina nilkkasukkiensa henkseleitä. Eivät suomalaiset maailmaa valloita, ja nekin, jotka siellä pyörivät valloittaen milloin minkäkin kaupungin, jäävät lopultakin marginaalisiksi tapauksiksi, sillä esimerkiksi amerikassa on jo omasta takaa sellainen ammattitaitoisten muusikkojen armeija, ettei sen varustuksia kykene kukaan murtamaan. Ihmisiä on siellä niin tavattoman paljon, että sadantuhannenkin ihmisen joukko jää helposti harvinaiseksi erillistapaukseksi, jos puhutaan jonkin levyn ostaneiden ihmisten määrästä. Tämä siitä huolimatta, että marginaalimusiikin harrastajia on maailmassa miljoonia.
Aikanaan Eric Shea luonnehti biisejäni homemade -musiikiksi LISTEN.COM hakupalvelimella, ja käytti niistä vähemmän mairittelevia sanoja:
Homemade " folk" music that actually sounds like someone took some soundbites from the kids who prefer to sit in the front of the school bus and played it alongside a circus calliope -- backwards.
Kun taas Tom Heyman mainitulla hakukoneella luonnehti The Timo Kinnunen One Man's Band -tuotantoa nimikkeellä experimental , ja hänen sävynsä oli sävy seuraavankaltainen:
Although this Finnish artist can deftly fingerpick a guitar and seems to be able to play the piano, this strange amalgamation of American and Finnish folk music is so strangely and haphazardly put together that it defies description as any thing other that experimental. It is however, bizarrely interesting listening.
John Heymanin luonnehdinta musiikistani taas kuului seuraavasti:
Fast acoustic guitar finger-picking with quietly sung Finnish lyrics. The whole project sounds like it was fed through a rotating speaker cabinet, giving the music a swirling underwater feel.
Muiikkiani (kuten muitakin tekemisiäni) on verrattu netissä mm Ivor Cutlerin moninaiseen, ja laajaan tuotantoon - mikä on tietenkin minulle vain kunnia. Cutlerin erästä levyä - ja samalla koko miestä luonnehditaan seuraavin sanoin:
In the case of
Ivor Cutler,
this record is a collection of vignettes, spoken-word pieces and
strange little songs accompanied by a harmonium. Ivor's subject
matter is the stuff of true comedy (going to the toilet and finding
it full of a stranger's diarrhoea, eating mince, getting kidnapped by
an eagle) and pathos (his mum escaping in a rowing boat never to be
seen again).
It's nonsense poetry from a vanished world of
tenements with outside lavvies and Broons-like mince-guzzling
Scottish families. You have to buy into Ivor
Cutler's world to find it funny or
tragic; a weird alternative Scotland, a near neighbour of the place
where Desperate Dan and Oor Willie live. Other reference points are
Spike Milligan,
Edward Lear
and Scottish magic realist Alastair
Gray.
To the uninitiated, though,
Ivor
is just a weird old bloke who, under other circumstances, might be
wandering around King's Cross Station singing these same songs for
disturbed children while passers-by try not to notice or make eye
contact. But we love him.
Klikkaa tästä saadaksesi lisätietoja Ivor Cutlerin tuotannosta
Minä allekirjoitan tästä jokaisen sanan - joten minussakin lienee jotakin samaa.
Toinen artisti, johon minua on netissä verrattu, on Daniel Johnston, jota puolestaan luonnehditaan seuraavasti:
Along with the incoherent ramblings of Wesley Willis, Austin,Texas native Daniel Johnston is another Indie Rocker who makes a living from being a little " soft in the attic. " Insanity credibility aside, Johnston has been releasing endearingly unrefined music to the public since he began unleashing home-recorded cassette tapes in 1980. Much of his cult following stemmed from these tapes as well as from the MTV coverage he received during the mid '80s. The finished results of Johnston's Lo-Fi tomfoolery have been covered by such seminal Indie Rock goblins as Sonic Youth, Nirvana, Yo La Tengo, Butthole Surfers and Half Japanese to name a few. Johnston's vivacious pop songs are usually laden with chiming guitar, clunky keyboards, distant rhythms, and a sometimes sinister, sometimes child-like perspective on life. Unlike his contemporaries (such as Lou Barlow), Johnston often seems too lost in his own Syd Barret-like condition to write jaded and cynical songs.
Klikkaa tästä saadaksesi lisätietoja Daniel Johnstonin tuotannosta
Vaikka tässä kohden voisi löytää erojakin, on selvää, että tässä meillä on toinen, joka on puuhaillut kotona nauhoitettujen kasettien parissa, ja julkaisuutkin niitä koko joukon. Jokaiselle Matille löytyy netissä oma Maijansa.
Olen mielestäni kuitenkin onnistunut siinä, että ilman mitään mahtavia taustaorganisaatioita olen saattanut musiikkiani kuultavaksi maailmalla, ja useimmat hakukoneista tunnistavat ainakin pari sivuani, ja jotkut löytävät niitä kymmenittäin. Alkuaikoina minulla oli hidas puhelinmodeemiyhteys, jolla latailin musiikkiani ensin MP3 COM palvelimelle, ja myöhemmin muuallekin. MP3.COM -palvelimelta lataamiani tiedostoja imuroitiinkin varsinkin vuoden 1999 syyskuusta lähtien aika runsaasti, Varsinkin radiosoittoasemien rakentelu toi runsaasti uusia tuttavuuksia, ja selvästi lisäsi omankin musiikkini käyttöä, tai ainakin sen satunnaista kuuntelua. Kuriositeettina mainittakoon, että musikkiani on esitetty tiettävästi myös Venäjän FM radiossa, jonne lähetin pyynnöstä kasetinkin. Tuntemattomalle suomalaiselle sekin on hyvä saavutus, ja koska minua on maailmalta myös tuettu, annettakoon samalla kiitokset siitäkin.
Koska minulla ei ole levy-yhtiöiden mahtavaa markkinointikoneistoa takanani, olen korjannut puutetta levittäytymällä mahdollisimman laajasti nettiin, jotta sattuisin mm. hakukoneiden haarukkaan tehokkaammin. Ainahan sattuu, etttä jokin sivukokonaisuus on poissa pelistä jos palvelin on ajettu alas, tai jos joku on tehnyt tahallista sabotaasia, ja kaikki mikä on ollut mennäkseen, on myös mennyt sen siliän tien. Ja miksi muutoin panostaisinkaan kaupalliseen markkinointiin, kun kuitenkin tarjoan musiikkiani ilmaiseksi kaikille, jotka siitä ovat kiinnostuneita, ja en saa siitä itse penniäkään. Tähän ilmaisuuteen on kuitenkin omat syynsä: En halua olla mikään levy-yhtiöiden ja tuottajien prässäämä muotti, vaan elää täysin normaalia elämää kuten kuka tahansa kadunmies.
Timo Kinnunen ilmiössä on tavallaan kyse oli myös "Saimaa-ilmiöstä", koska asuin aikanaan tuon laajan järvialueen etelälaidalla, ja jokainen tapahtumahan on sinällään ilmiö - eli englanniksi phenomen|-a|-non.
Bändi syntyi niin, että olin kerran oppikouluni bileissä: kyseessä ei kuitenkaan ollut tuo ainakin paikallisesti tunnettu Tainionkosken vanha läävä, jonka näet tuossa alapuolella. Tätä rakennusta on tuskin enää olemassakaan, ja se lienee jo purettu. Tähänkään rakennukseen ei minulla liity mitään mukavia muistoja, eikä muuten siellä olleisiin oppilaisiin, tai opettajiin. Lämmitys tuossa hyyskässä oli senverran kehnoa, että tunneillakin piti olla päällysvaatteissa, ja kouluruuasta ei ollut tietoakaan, ja jos nyt nimenomaan saniteettitiloja etsit, oli koulun vieressä puusee, jossa sopi toimittaa tällaisia asioita, vaikka bidet puuttuikin.
Tainionkoskeen ei sinällään liity mitään mainittavaa, paitsi tietenkin Ruoskitun sävel – nimisellä levyllä esitetty biisi Punakaartin lähtö Tainionkoskelta. Mikään ei voi olla sen mukavampaa, että tämäkin persläpi tässä raadollisessa maailmassa saa näin oman nimikkolaulunsa, ja olihan Tainionkoski ennenvanhaan varsinainen vasemmiston linnake, sillä useimmat kävivät yössä läheisissä tehtaissa, jotka haisivat kuin nimismies. Kaikki tainionkoskelaiset haisivat hielle, ja kulkivat työläiskuteissa. Herroja ei siis juurikaan näkynyt, ja siksi heistä ei mitään tiedettykään. Kenties otaksuttiin heidän olevan knallipäisiä keikareita, vähän Bat Mastersonin tapaisia ukkeleita, jotka haisvat vienosti hajuvesille ja hiusrasvoille. Läheisillä Korvenkylän peltoaukeilla käytiin kapinan aikaan ankaria taisteluja, ja lopulta punikit nujerrettiin. Koko offensiivi liittyi pohjoisesta kohti etelää etenevään valkoisten rintamaan, joka siis täytyi myös valloittaa Imatra, joka oli portti Viipuriin. Mutta voittivatko valkoiset todellakin? Eivät, sillä ainakin Korvenkylässä seurannut ajanjakso oli katkera, koska melkein jota talosta löytyi sekä punaisten – että valkoisten puolella taistelleita, ja kätketty viha oli vuosikausien ajan erittäin syvä.
Mutta asiaan. Karvahattumusiikillinen heräämiseni liittyy kylläkin lähinnä uuteen koulurakennukseen, joka sijaitsee noin kilometrin päässä tuosta entisestä läävästä. Uuden koulun kuva on peräisin Elelä-Karjalan julkisesta kuvapankista. Koulu näyttää myös uudelta, ja uusihan se olikin. Itse kouluajasta en muista kummasakaan hyyskässä paljoakaan, ja mitään yhteyksiä en ole pitänyt senaikuisiin kansalaisiin – mitäs sitä nyt kiusaajiinsa! Sen vain tiedän, että pari vuotta lähtöni jälkeen tuli oppilasdemokratia, ja rehtori harmaantui ja lälleröityi muutamassa vuodessa.
Tuossa jumalanhylkäämässä, ja haisevassa uudessa hyyskässä oli kerran koulubileet, ja kuten aina - ohjelmaa ei ollut ihan esitettäväksi saakka. No, kun ne tiesivät minun soittelevan kitaraa, ja kun paikalla oli muuan bändi, ne lainasivat säkökitaraansa minulle, ja pämäytin siltä seisomalta pari folklaulua, kuten Satuloitu nainen, jonka pystyin laulamaan pääasiassa siksi että kookas, ja vahva rehtori oli sillä kertaa kansliassaan tupakalla. No, siitä sitten jotkut saivat aiheen nimitellä minua viikkokausien ajan Folk-Timoksi, ja sanoivat, että minusta tulisi varmaankin joku kuuluisuus, tai jotakin sellaista. Toisaalta, jotkut heistä katsoivat asiakseen kiusata minua, mutta minua rauhoittaa suuresti se tosiasia, että tiedän monen heistä uupuneen matkalle viinan kiroihin. No, nythän tämä muusikkous jo tiedetäänkin - ei tullut muusikkoa, ei kuuluisuutta - eikä liioin pappiakaan. Se, että tämä yhden miehen bändini nimi alussa oli Timo Kinnunen One Man Band - tai oikeammin The Timo Kinnunen One Man's Band - johtui siitä, että kirjoittautuessani aikanaan MP3 COM palvelimelle, ne vaativat bändille nimeä, ja minusta tuo nimi kuvasti parhaiten sitä, mitä bändi nyt on omassa olemassaolossaan.
Varsinaisesti musiikkini idut kuitenkin syntyivät kun menin Joutsenon kansankorkeakouluun vuodeksi, jota hieman aikaisemmin oli käynyt myös Matti Koponen, joka oli se myöhempien pyhien aikojen flyygelimies. Lienekö asunut tuossa allaolevassa puurakenteisessa hyyskässä, joka oli POIKIEN oppilasasuntolana, ja jonka alakerrassa sijaisi ruokala, ja televiso, josta ne katsoivat Tom Jones Showta. Mitään b-rapun poikia tai setajonestyttöjä ne eivät kuitenkaan olleet. Allaolevassa kuvassa näet maalauksen tuosta siunatusta asuntolasta:
Joutsenon opiston päärakennus (ei siis tämä kuvan asuntola) tunnettiin aikoinaan Pöyhiän hovina, ja sen on vuodelta 1922, sunnittelijanaan Uno Ullberg. Samainen miekkonen on myös aikanaan entisöinyt kuuluisan Pyöreän Tornin Viipurissa, ja suunnitellut siellä paljon muutakin rakennustaiteellista kamaa, kuten mm. Hotelli Viipurin, ja useita rakennuksia Helsingissä. Simpeleelle samainen Uno Ullberg laati Simpeleelle tehdasyhdyskunnan asemakaavan, ja Imatralle hän on suunnitellut myös Harakanhovin, Työväenopiston toimitalon, ja Siitolan Kartanon - eli ei mikään turha poika ollenkaan. Opiston alueella rannassa on sijainnut aikoinaan Värrön hovi, mutta nykyään siinä paikkeilla sijaitsee laivasatama, joka tietenkin pilaa koko maiseman, ja tekee tienoosta rauhattoman. Juopuneet järvi -ja merimiehet örveltävät rantapensaikossa, ja lastauslaitteet kolisevat yötäpäivää. Tämäkin paljonpuhuva kuva on noukittu Etelä-Karjalan kuvapankista. Tuossa heti laiturin takana mäessä sijaitsee siis tämä entinen Joutsenon Opisto - mikä se sitten lieneekään nykyään.
Matti Koposesta vielä senverran, että opettajat sanoivatkin, ja muistivat myös aina korostaa kuinka KILTTI tuo Matti oli kun vielä opiskeli. Ellen nyt aivan väärin muista niin jotakin Kierkegårdia koskevaa se oli tehnyt tutkielmakseen, mutta en olisi tuolloin siitä mitään ymmärtänyt vaikka olisi saanut sen luettavakseni. Tuo paikka oli sisäoppilaitos hyvine ja huonoine puolineen - eli internaatti. Koska muualla maailmassa jylläsi niinä aikoina taistolainen kumouskaarti, päätimme kantaa kortemme kekoon mekin Kopinsalmen miehen kanssa, ja huusimme iltaisin avoimesta asuntolan ikkunasta kylmään ja pimeään syysiltaan:
Eläköön voittamaton puna-armeija, ja sen urhoolliset sotilaat!
Myöhemin kööriin liittyi muitakin, ja komeaahan se oli - kuulaassa syysillassa, vaikka kukaan huutajista ei ollutkaan taistolainen, mutta mistäpä nuo lähinaapuruston asukkaat sen olisivat tienneet. Siellä soiteltiin paljon lähinnä akustista ja taatusti omatekoista kitaramusiikkia. Eräs lauluista, olkoon tässä nyt vaikkapa nimeltään Napamatkat, kuului vakituiseen repertoaariin, ja se perustuu siihen oikeaan kansanmusiikkiin, jota kansa todellisuudessa laulaa.Tein noihin aikoihin muutamia sanoituksiakin, kuten muunnelman traditionaalisesta Day-O biisistä (eli tuo Harry Belafonten tulkitsema Banana Boat Song). Laulussa ei ole juurikaan mitään sanomaa, koska siinä hoetaan vain: kännissä kontalleen, ja bacardia naamaan, ja sitä rataa. Soittelin tuossa internaatissa paljon myös erään Ossin keralla, joka osasi soittaa biisien melodiat, ja minä puolestani tiesin soinnut; hänen kanssaan myös soitimme erään kappaleen televisiossa, kun nuo televisioihmiset tekivät internaatin oletetusta oppilasdemokratiasta juttua. Olettaisin, että nämä eivät kuitenkaan ole säilyttäneet tällaisia maakuntakierrosten nauhoja, joten mennyttä mikä mennyttä. Muistan, että huoneessa oli tosi kuuma, kun lamput paloivat monta tuntia, ja piti odottaa oikeaa hetkeä soittamiseen. Siinä sitten hikoiltiin kuin siat - mutta saatiin esiintyä. Muistaakseni minusta näkyivät tuossa televisio-ohjelmassa pelkästään kengät, mutta julkisuutta se on pienikin julkisuus. Toisen kerran esiinnyttiin sitten poliittisessa tilaisuudessa, jossa Johannes Virolainen maksoi omasta pussistaan kuusikymppiä palkkaa, ja oltiinhan taas saatu esiintyä.
Siellä sai monenlaistakin esiintymiskokemusta, kun olin oikein näytelmässäkin (Miss' on mun iso pörrönen nalle), jossa esitin tietysti sitä vanhoillista ja jämähtänyttä isää, ja koska alkuperäismusiikki oli hieman vaikeaa, sävelsin näytelmään oman musiikin, ja piirsin poliitikoista kasvokuvia, joita sittten näyteltiin jossakin vaiheessa yleisölle. Ainut ulkopuolinen keikka oli muistaakseni Kouvolassa. Olen tehnyt tuon ajan luokkakuvasta animaationkin:
Minut voit nähdä animaation vasemmassa alalaidassa, ja tietenkin varsinaisessa kuvassakin. Levotonta väkeä siellä oli, eivät malta pysyä aloillaan edes tavallisessa luokkakuvassa. Voisi sanoa, kuten jo muinaiset roomalaiset, että nähdä animaatio, ja kuolla. Minulla on vuosien varrella ollut paljon muutakin tekemistä kuin musiikki, ja siksi se on jäänyt hieman taaemmaksi, mutta tärkeää musisointi on minulle aina ollut. Parhaat biisini tein opiskellessani Lauritsalan iltalukiossa, jonka kuvan näet alla.
Mutta on minulla oikein luokkakuvakin todisteeksi oppilaana olostani. Minä olen tuo oikeanpuolimmaisin skinipää, ja siinäkin suhteessa roimasti edellä aikaani - KUKAAN JÄRKEVÄ IHMINEN ei siihen aikaan leikannut vapaaehtoisesti tukkaansa millin sängelle:
Tuonaikuisia biisejä ovat mm. Sammunut on valo auringon, ja Nuorena kuljin outoja polkuja tai Paha isä. Olin näet hannkinut kasettinauhurin, jollaisia alkoi olla kaupoissakin myytävänä, ja sillä sitten nauhoittelin kaikenlaista, mutta nykypäiviin niistä ei ole säilynyt kuin osa - mikä voi useimpien teidän mielestänne olla vain hyvä asia. Varsinaisia live-esiintymisiä on ollut vähän, ja suosio on niissäkin ollut rajattua. Kerran soitin Toro -ravintolassa Jyväskylässä muutaman biisini, mutta ne eivät siellä lojuvia ihmisiä juurikaan kiinostaneet, ja kerran taas kiersin Anan, ja hänen tukevan tyttöystävänsä kanssa Jyväskylän ala-asteita, joissa lauloimme niille lastenlauluja. Mikkelin sosiaaliviraston väki taas kutsui minut esittämään muutaman biisin, ja historiikin jossakin juhlassaan, mutta muutoin esiintymiset jäivät varsin vähiin. Ja sitten oli se pikkujoulu Jyväskylän kaupungin opetusvirastossa, jossa tunsi laulavansa lähinnä puujumalille. Eipä juurikaan innostanut hakeutumaan muusikon uralle. Niin, ja sitten olin vuosikausia teljettynä vankilamaiseen Mattilanniemi B - rakennukseen - enemmän tai vähemmän tilapäisenä tutkijana, tai assistenttina, mutta viratotyöntekijänä nyt kuitenkin enimmäkseen, ja heittopussien herttuana, niin sanoakseni - ainakin sen seitsemän vuotta. Rakennus oli kolkko, ja sen yläkerrassa majailivat psykologian laitoksen kissat töpselit päässään, mutta se on kokonaan toinen juttu kuten behavioristi Toskala sanoisi.
Noihin ankeisiin aikoihin muuan pitkä ja laiha lappalaistyttö, jolla oli vihlova, teennäinen nauru, luisevat polvet, ja kivinen sydän, jätti minut - tai miten senkin nyt ottaa. Joku toinen sai kenties tulla onnettomaksi ja saa kuulla hänen loputonta ja vihlovaa nauruaan, ja jos hän vähääkään äitiinsä on tullut, muistuttaa hän varmasti tänä päivänä jykevää itäbalttinaista, jonka ilkeät siansilmät pälyilevät ilmettöminä rerpppuvien luomien alta Karvisen tapaan. Tällainen nainen olisi mitä soveliain ojuriksi, joka varmaankin vetelisi hirmupalkkoja. Tottahan minä tiesin, että sutjakat nuoret naiset muuttuvat tukeviksi äideikseen, ja että he saavat käsivarsiinsa nuo suomalaiskansalliset heltat (vapaan pudotuksen ilmalentopurjeet) - mikä tapahtuu samoihin aikoihin kun he jo muutoinkin ovat hävinneet toivottoman kilpailunsa vaakaa vastaan. Mieshän voi hyvinkin olla täysi läski noin ulkoisestikin, mutta se ei miestä haittaa samalla tapaa kuin alati turhamaisia naisia, jotka nyppivät jo nuoresta pitäen uutterasti nenäkarvojaan, tai taputtelevat kämmenellään leukaansa, muka estääkseen siihen vääjäämättömästi kehittyvän kaksoisleuan, tai sitten he vain ajelevat uutterasti alati tuuhenevaa karvapeitettään erilaisilla leidisheiveillä, ja kun he lopultakin väsyvät tähänkin taisteluunsa, alkavat he muistuttaa jo parissa vuodessa lähinnä vanhaa, äreää simpanssia, joka on heihin verrattuna suorastaan kalju - ellen tuota nyt sen paremmin sanoisi.
Tahdon tällä kaikella sanoa vain sen, että kun vuodet ovat tällä tavoin tehneet tehtävänsä, ei jälleennäkemisellä olisi mitään mieltä koska se älyn ja viisauden kipinä kuitenkin edelleenkin puuttuisi, ja vanhenevia naisia on joka puolella muutoinkin pilvin pimein. Jos noihin aikoihin olisi ollut noita kuntosaleja, olisi tämäkin varmasti käynyt niissä niin uutterati että kuntosalinhoitaja olisi voinut sanoa: no nysse on taas kello kolme kun tuokin tuolta tulee kamppeineen ja komppeineen. Mutta mitäpä noista. Tein kuitenkin tapauksen muistoksi aikanaan biisin Itku ja nauru, jonka soitin yhtenä ottona kahteen kertaan. Biisini kesto on hieman reilut yhdeksän minuuttia, joten tuota aktiivista surutyötä kesti siten yhteensä parikymmentä minuuttia. Joka tapauksessa: tussun perässä on turha juoksennella - ainakaan suomalaisen - sillä eihän maailmassa voi ollakaan flegmaattisempaa, tyhjänpäiväisempää, ja samalla kavalampaa otusta kuin suomalainen nainen: kuin tyly suolampi. Ehkä tämä ei olisi koskaan heistä paljastunutkaan, mutta sitten tulivat kannettavat perstaskupuhelimet, ja naiset(kin) alkoivat kailottaa niihin julkisillakin paikoilla intiimejä asioitaan - ja näistä julkisista tilityksistähän tämäkin asia on paljastunut.
Samoihin aikoihin alkoi myös laitoksen suhtautuminen meikäläiseen syystä tai sitten siitä toisesta viiletä, ja aloinkin jo odotella sieltä sitä lopullista niittiä - joka sitten tulikin. Minua ei tarvittu siellä enää, joten Mauri oli ilmeisesti jo tehnyt tehtävänsä, ja Mauri sai mennä. Eivät ne juuri tuolla tavoin asiaa ilmaisseet, toki, vaan paljon hienommin, eli rahaa työsuhteen jatkumiseen ei enää ollutkaan. Mutta: eivät herrat koskaan mitään naamallansa näytä, kuten Koskelan Akseli olisi asian ilmaissut. Voisin kertoa paljonkin tuntemieni ihmisten yleisestä pottumaisuudesta noihin aikoihin, koska sekä julkiset - että yksityiset kansalaiset tuntuivat käyvän päälle joka suunnasta ikäänkuin yhden ja saman käskyn saaneena: tuhotkaa tuo ketale! - mutta tuon kaiken kertominen on tavallaan aivan turhaa, koska kukaan heistä ei ole tänä päivänä yhtään mitään, tai kukaan - vaikka monet heistä niin ilmeisesti itselleen uskottelivatkin. Monet heistä ovat sortuneet maantien pölyyn, tai jopa tukehtuneet oksennukseensa - kuka nyt mitenkin - tai sitten tasoittuneet tavallisiksi lälleröiksi. Neuvostoliiton hajoaminen ja Berliinin muurin murtuminen olivat aivan loogisia seuraamuksia kaikelle tälle, ja paljon muullekin - ja itse asiassa se korkein yliopistollinen hengenelämä, johon vielä paljolti uskottiin kansan keskuudessa, olikin oikeastaan puhdasta raadollisuuden sirkusta. Johtajia eivät olleet etevimmät ja jaloimmat, vaan röyhkeimmät ja ne kaikkein ahneimmat. En ihmettele lainkaan niitä monia oikeudenkäyntejä joissa monet heistä ovat ollet vastaajina, sillä ahneus ja rikollinen luonne paljastuu vasta sitten kun tulee tilaisuus varastaa jotakin. Surullisinta on kuitenkin se, ettei heitä voida panna vastuuseen siitä, että he ovat syöttäneet pelkkää pajunköyttä monille opiskelijasukupolville, vaikka ovat varmaankin aavistaneet että ovat ajaneet toisten härkää, ja joutuneet tinkimään ainakin jostakin totuudesta. Yksityisellä taholla taas jopa kaikenmaailman ennustajatkin olivat kivenkovaan ja vakuuttuneina vannoneet, että minun sinällään vähäpätöinen elämäni päättyisi piakkoin jollakin surkealla tavalla. Tämä ennuste ei nähtävästi sittenkään toteutunut, koska tätäkin kirjoitan. Tavallan nämä muut asiat selittävät lauluani, ja se on vastaus kaikkiin tämänkin tekstin herättämiin kysymyksiin, ja se on myös vastaus kaikille muillekin meidän herramme mitättömille muurahaisille.
No - kun jotkut sitten pyysivät minua lataamaan kappaleitani nettiin, jouduin opettelemaan ensin koko joukon asioita, joita tehdään tietokoneella, ja sitten vain latailemaan sitä eri puolille maailmaa. Ensin piti hankkia kone, jossa nopeus riittää, eli 486 ei oikein riittänyt - piti olla vähintään Pena. Sittenkin biisien kanssa rustailu oli hidasta, ja käyttämistäni halvoista äänikorteista johtuen, myös äänitteet olivat perin kohinaisia. Mutta ei hätiä mitiä, kyllä ne sinne kelpasivat noin teknisessä mielessä. Onneksi olen vuosien varrella tehnyt useitakin lauluja, ja nauhoitellut niitä erilaisilla nauhureilla. Mutta ensin oli tuo hifihulluuden aika, jolloin vaihdoin laitteita kun valkolainen hevosta, ja aina piti vain saada parempia ja kalliinpia. Allaolevassa kuvassa näkyvät laitteet ovat hulluuden ajan alkutaipaleelta Trajanuksenkadulta (jossa sijaitsee se kuuluisa pylväskin). Tämä kausi kokonaisuudessaan päättyi oikeastaan siihen kun palkantulo loppui, vaikka taustalla operoikin valtio pitkine leipineen. Petosta kaikki tyynni! Lopuilla rahoilla ostin sitten ensimmäisen tietokoneeni, joka oli muistaakseni 8086 IBM – jota sitten seurasivat aina vain nopeutuvat tietokoneet. Oma musiikintuotanto mahdollistui kuitenkin vasta kun sain hankituksi ensimmäisen Penani, jolla pystyy luomaan ja käsittelemään 128 kbps MP3 tiedostoja. Nelikasikuutosella se ei oikein vielä onnistu.
Eräässä vaiheessa minulla oli melkeinpä jonkinsortin kotistudio, kun minulla oli REVOX ja AKAI kelanauhurit, joissa oli riittävä nauhanopeus, ja kasettinauhurina oli Nakamichin Dragon, joka oli jonkinlaista alansa huippua sekin. Valitettavasti yksikään noilla tekemäni nauhoitus ei ole säilynyt tähän päivään asti, vaikka näistä tehtyjä kopiota c-kaseteille tallenettuina onkin joitakin olemassa. Sensijaan sain tietoa tästä musiikinteko-asiasta, ja sitä kykenin myöhemmin myös käyttämään kun sain käyttööni tietokoneita. Eräänä päivänä vain tajusin että nuo kalliit kodinelektroniikka-laitteet eivät olleetkaan koko elämä, ja ja möin ne, ja hankin halvat musiikintoistolaitteet niiden tilalle - sekä tietokoneen. Voit nimittäin kunnella toisten tekemää musiikkia vaikka maailman tappiin, mutta et itse kehity millin vertaa. Vaikka nauhurini nappulat kuinka hikisten sormieni alla pehmenivät.
Tulee tuossa vain mieleeni, kuinka ne nykyään imuttavat musiikkia netistä - unohtaen, että niiden kuunteluun tarvitaan paljon aikaa: kun biisejä alkaa olla tuhansia, loppuu aika kesken. Tunnen pari hemmoa, joiden ainoana elämäntehtävänä on tallentaa toisten tekemää musiikkia, ja aina kun tallennusteknologia vaihtuu, koko rumba täytyy käynnistää uudelleen. Ensin olivat nuo vinyyliset LP -levyt, ja sitten kelanauhurit, ja senjälkeen videonauhurit, joilla voi tallentaa ääntä digitaalisesti. Sitten tulivatkin jo nuo mainiot kotonapoltettavat CD -levyt, jonka jälkeen tuli tallentava DVD - ja mitä tulleekaa sen jälkeen? Eihän kukaan pysty määräänsä enempää katsomaan esimerkiksi elokuvia, tai pelaamaan väkivaltaisia videopelejä, tai harrastamaan klassista balettia. Mutta typerää tallennusta riittää, vaikka lopulta kuulo on mennyttä, ja ei muista kunnolla edes eilistä päivää. Ja joka paikka täynnä joutavaa audio -ja videoroinaa, joka on suurelta osin ongelmajätettä. Nykyajan imuttajat säästyisivät kaikelta tältä turhalta koohkaamiselta, jos ottaiaivat netistä vain sen, minkä pystyvät jossakin vaiheessa kuuntelemaan kaikessa rauhassa. Tai keskittyisivät laatuun määrän asemesta.
Mutta miten ne voisivat löytää laatua, kun esimerkiksi kirjakaupoissa ei enää ole tarjolla muuta kuin se tauhka, joka tällä hetkellä myy parhaiten. Miten he voisivat löytää sieltä klassikoita? Tai miten he voisivat jalostaa itseään musiikillisesti, kun jokainen paikallisradioasema juoltaa listahumppaa, ja ainut kieli, mitä juopot toimittajat ylipäätään osaavat, on englanti. Virikeympäristömme siis köyhtyy koko ajan, ja on aina vain vaikeampaa tavoittaa sitä, mikä lopultakin merkitsee enemmän kuin päivän vitsi, joka joku typerys on tilannut puhelimeensa, jossa soitetaan soitoääninä sitä samaa mikä raikaa muistakin puhelimista. Onneksi minulla ei ole koskaan ollut perstaskupuhelinta, ja en aio sellaista koskaan hankkiakaan, sillä ahneitten kaupparatsujen rahastuksellakin on rajansa! Tuollaiseen puhelimessa pölisemiseen kuluu siihenkin kallista aikaa - samoin kuin tekstiviestien näpyttelyynkin, ja siinä sitoituu pakonomaisesti pitämään yhteyttä niin sanottuihin kavereihinsa, jotka kuitenkin pettävät sinut jossakin vaiheessa. Etkö usko? No, elämä näyttää sen, vaikka olisi kuinka kallista tahansa, niinkuin operaattori DNA asiaa esittelee: ostin tuossa juuri 52 miestä tuohon ulos pihalle mölisemään, tai ostin satoja puutarhatonttuja, jotka maksoivat maltaita, koska elämä on kuulemma kallista, ja kyllähän helikopterin roottoreillakin voi tukkansa kuivata, jos rassua riittää.
No niin. Kului kuitenkin useita vuosia ennekuin pääsin koplaamaan omien c-kaseteille tallennettujen äänitteideni kanssa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.