Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Serverimaailma kotisivu etusivulle - Click here to return back to the front page Serverimaailma homepage

Klikkaa tästä palataksesi takaisin sivulle Tietoo - Click this link to Return back to the page of Information

Timo Kinnunen erityisinformaatio - Timo Kinnunen Special Information

On the 12th January in 2017

Pienenä kaskuna esitän yllä leikekuvan tästä sivusta niinkuin sen näkee maanmainio LYNX -selain

Pieneksi johdannoksi

Kaikki johdannot ovat ikäviä, ja kaikki tiivistelmät silkkaa valetta. Totta sensijaan on se, etten ole juurikaan harrastanut festivaaleja tai muita vastaavia musiikillisia rientoja. Muuttaessani nuorena Mikkeliin luin vinon pinon Suosikkeja, mutta käsitin toki sen, etten minä ollut mikään rokkistara, tai omat laulunsa säveltävä ja esittävä artisti. Olin toki opetellut soittamaan jonkinlaista kitaran esiastetta, joka kuitenkin jäi minne nyt oli jäänytkin. Minulla oli toki mukanani hömelön sisareni vanha matkaradio, joka ei enää toiminut, koska se akut olivat lopussa, ja niitä ei voinut enää ladata. Lisäksi minulta näet puuttuvat rock-artistille tyypilliset pirunkujeet, niin sanoakseni (ja sanonkin). Ei ollut varaa juosta päivittäin muotivaatteita myyvissä kaupoissa ostelemassa makeita kuteita, ja ei ollut levysointinta, jolla soitella makeita biisejä. Ei ollut tarvittavaa infrastruktuuria. Mutta on sitä myöhemmin käyty oikein festivaaaleillakin, kuten ylläolevasta fotosta näkyy. Kerrankin käväisin nimittäin Porissa, kun siellä oli meneillään oikeat jatsijuhlat, ja otin sieltä ylläolevan valokuvan. En minä sinne jatsia mennyt kuuntelemaan, mutta sattuipa sitäkin olemaan juuri tuolloin tarjolla. Jatsin rumputusta ei juurikaan kadulla kuulunut. Mitäpä ne nyt päivällä rämpyttelemään! Sitävastoin siellä oli runsaasti myyntikojuja, joissa myytiin kaikenlaista jatsikrääsää, kuten jatsipaitoja, jatsihuuliharppuja, jatsi-irtotukkia, jazz-tyttöjä, jatsikontrabassoja, jatsiolkaimia, jatsipussihousuja - ja erilaisia jatsikilluttimia. Jatsia esitettiin nähtävästi jossakin muualla, ja sinne jonnekin en tohtinut kuitenkaan mennä rymyämään. Eikä jatsimusiikki nyt niin kovin paljoa meikäläistä kiinnostakaan. On se vaan sellaista jatsin rumputusta! Siihen kuuluu suuri joukko snobeja, jotka keskustelvat narisevalla äänellä jostakin Monkista. Mutta mitä minun perustamaani yhden miehen bändiin tulee (Timo Kinnunen One Man Band), ei sillä ole - eikä voi ollakaan - minkäänlaista historiaa, vaikka se olisi ollut olemassa ihan aivan alusta asti, koska kyse on solipsistisesta olemassaolosta - se lakkaa olemasta tasan täsmälleen miehen kuollessa. Tällainen bändi ei palaa koskaan enää takaisin kun sen ainut jäsen on kuollut, ja monasti käy niinkin, ettei se koskaan edes tule julkisuuteen. Tosin olen vahvistanut säännön tunkemalla valtaisan määrän omaa musiikkiani nettiin, ja sieltä sitä löytyy tuutin täydeltä. Toki minun bändilläni on, ajallisuudestaan johtuen, jonkinlaista finiittistä luonnetta, mutta koska se on uniikki, ja ainutkertainen ilmiönsä, niin se on, ja jää, omaan, solipsistiseen universumiinsa, soittaen siellä, Janatuisen tapaan, ikuisuudesta ikuisuuteen, omaa sävelmäänsä. Yhden miehen bändi on muutoinkin perin ahistoriallinen syvimmältä luonteeltaan, ja jää lopulliselta luonteeltaan suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Tai mitä sitä puhumaan suuresta yleisöstäkään, kun kuulijoita saattaa olla vain muutamia kymmeniä, ja suurin osa heistäkin on kuunnellut biisejäni ihan sattumalta. Mediakaan ei hyödy paljoakaan yhdenmiehenbändeistä, sillä eipä näissä ole paljoa kerrottavaa: Nysse meni, sinne, ja nysse meni tänne. Nysse jo masentu, ja nysse taas veti ittesä leukakeinuun! Eihän tuota jaksa erkkikään! Vaikka toisaalta: Suomessa on perustettu tuhansittain monimiehisiä bändejä, jotka ovat jääneet treenikellareihinsa homehtumaan, ja on itseasiassa täysin samantekevää, vaikkei niitä olisi koskaan ollut olemassakaan.

Lappeenrannan tienoot

Olen oleskellut monissa eri paikoissa, ja alussa lähinnä Imatra-Joutseno-Lappeenranta -akselilla. En saanut juurikaan vaikuteeita niin sanotusta 60-luvun musiikista, ja sitä seuranneista virtauksista vieläkin vähemmän. Tokihan minä Piitlesit tunsin, ja Rollarit, mutta kaikki muu olikin sitten minulle tuntematonta kauraa. Vasta myöhemmin olen voinut katsella bändien videoita YouTubesta, ja koettaa eläytyä vaikkapa 60–70 -lukujen musiikkiin. Kun katsoin tässä taannoin The Doors -elokuvan, kokemus oli lähinnä vaivaantuneen huvittunut: siinä nuori mies joi aivojansa vähitellen viemäriin, ja musiikkikin oli lähinnä monotonista örinää – anteeksi nyt vain kaikille tasapuolisesti. Serkkupoikani soitti aikanaan soolokitaraa kyläbändissä Moving Birds, mutta kuka sitä enää muistaa, vaikka yhtye soitti usein paikallisessa Karhulinnassa, joka taas sijaitsee liki Rasalan kylää. Etsin tässä pitkään Karhulinnan valokuvaa netistä, kunnes älysin, että kyseessähän on entinen Karhusjärven seurojentalo, ja kun sitten löysin vielä tiedon, että se on myyty, ja siellä toimii joku leipomoalan yrittäjä, löytyi kuvakin Karhulinnasta - tosin sen nykyisessä asussa, mutta löytyipä nyt kuitenkin. Silloin kun minä kävin talossa, siellä järjestettiin tansseja, ja taloa ympäröivät jyhkeät kuuset, ja oli siellä buffettikin. Se oli sellainen tyypillinen seurojentalo, jollaisia on rakennettu pitkin armasta suomenniemeä pilvin pimein. Karu ja liikuttava.

Moving Birds -yhtye soitti tuolla senaikuisia rautalankabiisejä, kuten Oi Emmaa, oi Emmaa, sää puujalkatammaa, sä pierit ja potkit, ja ohjakset sotkit! Olen tehnyt laulusta oman versioni, johon voit tutustua klikkaamalla tätä linkkiä ja saat ladataksesi ja kuultavaksesi ihan ite uiluuttamani biisin Emma. Valitettavasti yhtyeellä ei ollut minkäänlaista omaa tuotantoa, tai omia sävellyksiä, ja se omintakeinen soundikin jäi heiltäkin puuttumaan. Keikan jälkeen osa bändin pojista siirtyi jatkoille erääseen kämppään, jonka sijaintia en muista, mutta olin pari kertaa mukana. Siinä sitä sitten lonotettiin viinaa, ja bändin jäsenet ryhtyivät kähmimään mukaan otettuja, yhdyntään auliita tyttöjä, ja kun viina sitten loppui, loppuivat jatkotkin. Sitä tuntee jonkinlaista myötähäpeää kun kuulee tällaisia bändejä, tai ajattelee heidän askeettisia jatkojaan. Näiden kohdalla historia jää tavallaan täyttymättä, vaikka historiallisella tapauksella onkin nimi – datum. Mutta mitä yhdenmiehenbändeihin noin ylipäätään tulee, tuo yksi mies ei voi soittaa koskaan yhtään sen paremmin kuin tuo yksi mies parhaimmillaan ollen voisi soittaa, mutta sensijaan oikeissa, historiallisissa, monenmiehenbändeissä voidaan aina tarvittaessa palkata remmiin joku parempi soittaja, tai uusia kaikki bändin jäsenet aina tietyin aikavälein, ja säilyttää silti bändin nimi eräänlaisena valmistemerkkinä. Näistä on paljonkin erilaisia esimerkkejä, kuten tiedämme - vai tiedämmeköhän sittenkään? Timo Kinnunen ilmiössä oli tavallaan kyse myös "Saimaa-ilmiöstä", koska asuin aikanaan tuon laajan järvialueen etelälaidalla, ja jokainen tapahtumahan on sinällään ilmiö - eli englanniksi phenomen|-a|-non.

Parhaat biisini tein opiskellessani Lauritsalan iltalukiossa, jonka kuvan näet tuossa yllä. Ensimmäisellä luokalla mukana oli pari tyyppiä siitä samasta, joutsenolaisesta rokkibändistä, joka kävi soittamassa myös Joutsenon opistolla, mutta he karsiutuivat kyydistä viimeistään kevääseen mennessä. Tuli näet väsy ja nälkä. Mutta on minulla oikein luokkakuvakin todisteeksi oppilaana olostani Lauritsalan iltalukiossa. Minä olen tuo oikeanpuolimmaisin skinipää, ja siinäkin suhteessa roimasti edellä aikaani - KUKAAN JÄRKEVÄ IHMINEN ei siihen aikaan leikannut vapaaehtoisesti tukkaansa millin sängelle. Puhuivat kuulemma kaupungilla saakka siitä kuinka Lauritsalassa joku nuorimies oli ajanut päänsä puliksi. Noihin aikoihin ei vielä ollut skinejä.

Tuonaikuisia biisejäni ovat mm. Hattivattinainen, Sammunut on valo auringon, ja Nuorena kuljin outoja polkuja - sekä Paha isä. Olin hankkinut kasettinauhurin, jollaisia alkoi olla kaupoissakin myytävänä, ja sillä sitten nauhoittelin kaikenlaista, mutta nykypäiviin saakka nauhoitteista ei ole säilynyt kuin pieni osa - mikä voi useimpien teidän mielestänne olla vain hyvä asia. Varsinaisia maksullisia live-esiintymisiä minulla ei noihin aikoihin ollut, koska koulu vei kaiken vapaa-ajakin, koska illat kuluivat siellä, ja päivälläkään ei päässyt mihinkään kun täytyi hoitaa toukkaa. Oli päivisin koti-isänä (niinkuin sitä nykyään sanotaan), ja iltaisin opiskelijana. Kerrotaan, etä olisin ollut niin sanotusti hyvä isä, mutta se nyt voi olla vaan tuollaista puhetta vaan. Parempi pahana kuin pateettisena!

Mikkelin tienoot

En etene tässä jutussani minkäänlaisessa kronologisessa järjestyksessä, mutta järjestys se on se epäjärjestyskin. Valmistuttuani yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi muutin Mikkeliin, jossa minut valittiin sosiaalitarkkaajan vakinaiseen virkaan sosiaalivirastoon. Mikkelissä viettämäni aika kului hauskasti juopotellen, ja kävin usein Päämaja -pubissa biljardin peluussa, ja siinä sivussa oluella. Jos tuota peliä olisi jatkunut vielä pidempään, tiedä sitä vaikka olisin kuuluisana alkoholistina kuollut. Aina kun tuossa kyseisessä pubissa kävin, tutustion tavallaan sosiaaliviraston asiakkaiden elämään, ja näin heitä usein muissakin kapakoissa joissa satuin käymään, kuten Karvahatussa. Kuvan Päämaja pubissa olen nähnyt M.A. Nummisen ja Mikko Alatalon esittämässä laulujaan. Alatalo oli senkokoinen artisti, että kun minä istuin biljardipöydän viereisellä jakkaralla, olivat sen silmät samalla tasalla kuin minullakin, vaikka se seisoi. Numminen taas inusi päästä oluelle konserttinsa päätteeksi, kun ihmiset vaativat encoreja. Kerran esiintyjänä oli Maarit, ja kerran taas Piirpauke, ja niin edelleen ja edelleen. Se, että näitä taiteilijoita ylipäätään kävi Mikkelissä soittamassa, oli Mikkelin elävän musiikin yhdistyksen (MELMU) ansiota. Lähellä pubia sijaitsi Vahvaselän musiikkiliike, josta tuli ostettua lähinnä kantrimusiikkia, kuten Emmylou Harrisin levyjä, ja sitä aitoa, lannanhajuista kantria. Jos nyt olisi pakko mainita yksi musiikkibiisi, joka kuvastaisi parhaiten Mikkelissä viettämään sumeaa ajanjaksoa, olisi se ehdottomasti Seitsemän Seinähullun Veljesten esittämä Heipä hei. Paljon on kuitenkin kadonnut vuosien varrella. Poissa on esimerkiksi Helsingistä pakkosiirretty Helprintin katkera porukka, joka muisteli rakasta stadiaan, ja sitä, miten mukavaa siellä olikaan. Poissa ovat pankkien pikkupomot, jotka esittivät olevansa jotakin elämää suurempaa. Muistan kuinka eräs Osuuspankin pomo hinautui humalassa pöytääni, ja illan kuluessa alkoi pyydellä minua pankkiin töihin, ja asia alkoi tuntua melkein varmalta – hauskassa seurassa kun oltiin. Menin pankkiin seuraavana päivänä tapaamaan miestä, ja minut ohjattiin pankin alakertaan, ja siellä sijaitsevaan perimmäiseen komeroon, josta mies sitten löytyi. Se ryki ja köhi vaivautuneena, ja sopersi jotakin käsittämätöntä, ja ymmärsin, ettei minusta tainnut tulla ainakaan pankkimiestä. Toinen mieleeni muistuva juttu olkoon se, kun tapasin mainitussa pubissa miehen, joka oli kotoisin Joutsenosta, ja joka oli hänkin pankkimiesten kanssa istumassa iltaa. Puhua pajattelin miehen kanssa karjalan murretta, ja olin vilittömästi ilahtunut, kun olin tavannu melkein heimoveljen. Kun näin seuraavan kerran tätä miestä, hän nauroi ilkeää naurua, ja sanoi: Taasko se mie-mie-mies siinä piipertää – puhupas taas sitä mie-mie -murrettasi, että saadaan taas kerran nauraa! Sen koommin en ole hakenut mikäänlaisten heimoveljien seuraa, sillä ainakin kapakoissa vannottu heimoveljeys päättyy lähimmälle ulko-ovelle, tai siihen, että kääntää katseensa toiseen suuntaan. Nyt tuota pubia ei siis enää ole. Poissa ovat teknisen opiston miehekkäät pikkupimut, jotka pelasivat biljardia. Poissa on se epämääräinen, Melmun liepeillä pyörinyt joukkio, joka ymmärsi musiikista lähes kaiken. Mutta tärkeintä on se, että minulla oli joitakin lähikokemuksia musiikillisista esityksistä, mutta vähäisiä ne ovat silakat joulukaloiksi.

Imatran tienoot

Nykyisestä Imatran kävelykatukeskustasta puuttuu monia, tuttuja maamerkkejä, kuten kuvan keskiviivan tuntumassa näkyvä vanha, kolmionmuotoisena näkyvä Imatran tori, ja sen alalaidassa Imatran Kinon suorakaiteen muotoinen rakennus. Linja-autoaseman pieni baarirakennus on torin toisella laidalla. Kuvassa torista alaspäin siirryttäessä näkyy väärätalo (tavallaan takapuolelta nähtynä), ja siitä vasemmalle, tien toisella puolella on Buttenhoffin ja Enson kengän talo, sekä siitä vielä vasemmalle Skutnabbin kauppa, jonka lähiympäristö tunnettiin nimellä Napin kulma. Äärimmäisenä vasemmalla. Keskiviivan tuntumassa näkyy liikenneympyrä, ja sen vieressä kioski ja Rauhan linkkipysäkki. Valtsu näkyy kuvassa ylhäällä vasemmalla. Imatran Huvikeskus ei ihan sattunut tähän kuvaan, mutta se oli kuvan oikeassa ylälaidassa sijainneen metsikön oikealla puolella. Voinette kuvasta havaita, että ennenvanhaan ihmiset pysäköivät autonsa katujen varsille vapaamuotoisiin ryhmiin. Meille koululaisille Imatra muodostui oikeastaan joukosta baareja, joissa joissakin saattoi istua, jos osti jotakin, mutta oli mukana sellaisiakin, joista tahdottiin ajaa pois. Peleinä baareissa oli tarjolla lähinnä pajatsoja, jotka alkuun olivat kahdenkymmenen pennin pelejä, ja muuttuivat vähitellen markan pajatsoiksi, mikä ilmensi jatkuvaa inflaatiota. Vääräntalon ja torin välissä sijaitsi pikkuhumppari, eli teltta jossa oli onnenpyörä, ja senaikuisia pelejä. Kuvassa näkyvää aluetta sanottiin Imatran kulmiksi, jossa kiersi iltaisin nuorisojoukko, jossa pojat koettivat iskeä tyttöjä. Minä en osallistunut moiseen, sillä Rauhasta oli Imatralle matkaa ainakin seitsemisen kilometriä, ja bussiyhteydet eivät oikein sopineet. Talvisin sinne olisi voinut päästä pyörällä, mutta minulla oli tuo kotikuri senverran kova, että matka olisi tyssännyt siihen. Toisaalta: en tiedä kenekään muunkaan Rauhasta käyneen kiertämässä kulmia, ja maatilalta siellä ei käynyt varmasti kukaan. Sitävastoin Korvenkylässä asunut, ja jo edesmennyt Well From Texas kertoi käyneensä siellä kiertämässä, ja kun kysyin, oliko NAISTEN iskeminen kulmilla ylipäätään mahdollista, se sanoi totisena: kuule, Timo, katuammunta on saatanan VAIKEAA! Se käytti muutoinkin mielellään sanoja polttaa ja ampua, ja toi kerran kouluun isänsä sodasta takavarikoiman F.N. -pistoolin, ja tanssitti sillä uhaten minua yhteiskoulun pihassa, niinkuin ihmisiä tanssitettiin lännenelokuvissa. Ei siitä hullusta olisi tiennyt vaikka olisi ampunutkin, joten oli vaan parasta tanssia! Toisaalta miekkonen on viettänyt jo jonkin aikaa marttivainaan elämää, joten: menköön rauhassa minne nyt sitten meneekin, tai on jo mennyt. Kyllä sitä kuumuutta oppii kestämään ajan kanssa. En kokenut tämän tanssiasian tiimoilta minkäänlaista häpeää, sillä on aina parempi olla tanssitaitoinen kuin polvi paskana. Erilaisten, omatekoisten aseiden omistaminen ei ollut noihin aikoihin kovinkaan epätavallista, ja minullakin oli jossakin vaiheessa starttipistoolista poraamalla muunnettu ase, jota kokeilimme mainitun teksasinmiehen kanssa sitomalla pyssyn narulla tiukasti puuhun, ja vetämällä sitten liipasimeen kiinnitetystä narusta muutaman metrin päästä. Pyssy ei kestänyt laukausta, vaan hajosi totaalisesti. Jos olisin ampunut sillä käsivaralta yhdenkin laukauksen, olisin nyt yksinkätinen mies. Elimme vaarallisia, sodanjälkeisiä aikoja! Mutta tällaiselta siis Imatran keskusta näytti siis minun oppikouluaikoinani.

Koko Imatran keskusta-alue on myllätty niin, että edellisessä mustavalkokuvassa näkyvää torin paikkaa sieltä tuskin löytäisikään. Ylläolevan, uudemman kuvan katselusijainti on pisteessä, josta melkein näkyisi entinen Imatran tori, jos se olisi vielä olemassa, ja taaksepäin katsottaessa näkyisi myös entinen Imatran Huvikeskus. Nykyisin torin nimenä on Koskentori, ja koko entinen keskusta-alue on kävelykatualuetta, joten Google Street -kuvausauto ei ole päässyt nykyistäkään toria tämän lähemmäs. Kuvassa vasemmalla näkyy Uutisvuoksen talo.

Minun kouluaikoinani Imatran valtalehtenä oli Ylä-Vuoksi, eli Vipunen. Kuvassa näkyy sen vanha toimtalo Lappeentien varrella, jota oltiin jo purkamassa, ja varmaankin se vielä puretaankin – ellei ole jo purettukin. Lappeenrantalainen Etelä-Saimaa osti aikanaan Vipusen, ja sitten lakkautti sen itselleen kannattamattomana. Sittemmin sille ilmaantui useitakin korvaajia, mutta syystä tai toisesta kaihdettiin Vipusen nimeä. Fyysiseltä kooltaan lehti vastasi nykyisiä, yleisesti kunnissa ilmestyviä paikallislehtiä, ja itsekin sain aikanaan siinä yhden runon julkaistuksi, jossa teemana oli se, että itäinen taivaanranta punertui, ja ankeus laskeutui maamme ylle. No, niinhän siinä sitten melkein kävikin, kun vasemmistolaissävytteiset kouluneuvostot valtasivat koulut, ja vasemmistolainen poljento valtasi nuorista hönelöimmät, jotka ovat aina rynnänneet erilaisten muotivirtausten perässä. Mutta se nyt ei ollut Vipusen syytä.

En lakkaa ihmettelemästä eikö kellään ole muka kuvaa Imatran Huvikeskuksesta, tai ylipäätään vanhoja kuvia Imatrasta. Itse löysin kaiken edellisen täydennykseksi ilmakuvan, jossa Huvikeskus todennäköisesti näkyy. Olen merkannut paikan todennäköisen sijainnin punaisella nuolella. Olen ympännyt kuvaan mukaan Google Earth -kuvan, ja pyrkinyt molemmissa kuvissa katsomaan Imatraa samasta näkövinkkelistä, ja kuvan puoliskoja vertaamalla näyttäisi todellakin siltä, että uusi teatterirakennus sijaitsisi kutakuinkin Huvikeskuksen paikalla. Kuvan oikeanpuoleisesta osiosta huomaamme, että Imatran keskustassa oli vielä 1960-luvulla vanhoja puuhökkeleitä. Buttenhoffin ja Sokkarin talot, sekä Väärätalo olivat suunilleen samanlaisia kuin ne ovat vielä nytkin. Niiden välissä sijainnut puurakenteinen kenkäkauppa purettiin pois 60-luvun kuluessa, kuten puurakenteiset Napinkulman pytingit, ja samaa kyytiä menivät myös kuvan oikeanpuoleisen osion keskellä näkyvät puuhökkelit. Olen itse nähnyt nuoremman Kari Kuuvan laulamassa tangopelargooniaansa Imatran edesmenneessä Huvikeskuksessa, ja ruotsalaisen Lenny And The Lee Kings -bändin pyytämässä musiikin lopettamista, ja hyppelemässä lavalla lehmänsarvineen. Se oli senajan käsitys showsta. Muistan kun olin kerran Huvikeskuksessa tansseissa, ja jouduin erään mustilaistytön seuraan, ja pääsin sen keralla saatille. Eräs rekkamies näki meidät vaeltamassa tiellä, ja pysäytti autonsa, ja sanoi mustilaistytölle: Jätä kuule tuo nulikka, ja tule tänne, niin näet miten miehet homman hoitavat! Ei se tyttö mennyt rekkamiehen pakeille, ja tämä sylkäisi autonsa avonaisesta sivuikkunasta, noituen, piitkän-piitkän syljen, ja jatkoi ilotonta matkaansa. Kun sitten tultiin mustilaistytön kotiin, tämä livahti sisään, ja siihen minä jäin, keskellä yötä, ihmettelemään, että oli vielä pitkä matka kotiin – Vuoksen itäpuolelta. Voi pientä juhlijaa, aamu alkaa sarastaa! Istuessani erään kerran linja-autoaseman lähellä, tuli kohdalleni tanssien kaksi huuliharppua soittavaa tyttöä, jotka valitettavasti jatkoivat matkaansa kadoten pian näkyvistä. Juttelin siinä erään toisen, ja sangen sievän tytön kanssa, ja huomasin toivovani tapaavani hänet myöhemminkin. Tapasinkin, muutamia kertoja, mutta ei siitä mitään kehittynyt. Valitettavasti. Tai sitten ei. Ja hyvä niin.

Huvikeskus sijaitsi siis osapuilleen nykyisen Teatteri Imatran talon paikalla. Edellisen yhdistetun satellittikuvan ja vanhan mustavalkokuvan perusteella asia voisi olla näin. Joka tapauksessa ylläolevassa kuvassa näkyvää uutta teatteritaloa ei siis ollut vielä olemassa minun oppikouluaikoihini. Imatran Teatteri sijaitsi jossakin muualla, ja olen myös kuullut, ettei sillä ollut oikeastaan omia tiloja, ja että se olisi käytänyt ainakin osin Imatran Kinon tiloja. Mene ja tiedä. Imatra on aina ollut vasemmistovetoinen paikka, ja demarit ovat sotkeutuneet lähes joka asiaan, myös teatterielämään. Teatteria on pompoteltu milloin mihinkin, ja ylipäätään elääkseen sen on ollut pakko panostaa musikaaleihin. Moni teatterin työntekijöistä on lähtenyt muualle, koska eivät ole pitäneet demareiden touhuista. Imatralla elää vieläkin tunnettu sanonta, että anna demareille kuvaputkitehdas, niin se on pian kanttuvei, niinkuin kaikki muukin. Mitä taas tuonajan tanssilavoihin noin yleensä tulee, niissä kävi 1960-luvulla pääasiassa nuorta väkeä. Jos paikalla olikin vanhempia ukkoja, juopottelivat ne yleensä lavoja ympäröivässä pusikossa, eivätkä he juurikaan osallistuneet tanssiin. Nykyisistä television lauantaitansseista, ja vastaavista voisi päätellä, että kävijät ovat aina olleet vanhoja, mutta se nyt ei ainakaan ennen pitänyt paikkaansa. Toisaalta noihin aikoihin ei ollut vielä syntynyt minkäänlaista tähtikulttia, jossa olisi palvottu esiintyviä artisteja, ja artistit seisoskelivatkin tauoillaan yleisön joukossa, koska varsinaiset takahuoneet olivat harvassa. Esimerkiksi Kirka oli erityisen tunnettu siitä että hän juttteli kaikkien kanssa lavojen takana, ja morjesti näitä uudelleen tavattaessa. Imatran huvikeskusta ei ole enää olemassa, ja edes valokuvaa siitä en ole onnistunut hankkimaan. Tuli myös liikuttua Joutsenon puoella sen huvipaikoissa. Olen minä nähnyt ihan omin silmin Pertti Metsärinteen yhtyeen Jänhiälän lavan esiintymisnurkkauksessa laulamassa. Matkan aikana on tullut nähtyä nuorempi Juha Vainio laulamassa tangoja jossakin Mikkelin lähellä sijainneessa huvipaikassa. En ole koskaan myöhemminkään kuullut ketään niin huonoa laulusolistia kun tämä Vainio oli, ja joka kuitenkin teki myöhemmin itsestään Suomessa melkein kuolemattoman sanoitustensa myötä. Olen nähnyt Irwinin laulamassa Imatran Sokoksella, jossa hän hoilasi, 12-kielisellä kitaralla itseään säestäen, ja pöydän päällä seistä hojottaen. Muistan katselleeni hemmoa huuli pyöreänä, ja huomioin erityisesti sen, kuinka monia, minulle ennestään tuntemattomia sointuja mies käytti yksinkertaisissakin biiseissä. Oli se vaan taitava soittaja, ja ihan täysin verrattavissa myöhempään Isokynä Lindholmiin.

Ylläolevassa kuvassa näet Tainionkosken vanhan läävän, jonne otettiin kaikki ne, jotka erehtyivät kävelemään vähääkään tavallista hitaampaa vauhtia ohi. Suuret ikäluokat tungeksivat kouluihin, ja kilpailu oli ankaraa. Täytyy ottaa huomioon, että kyseessä oli yksityinen oppikoulu, jonne otettiin oppilaat pääsykokeiden perusteella, ja hyvä todistus kansakoulusta oli plussaa pyrinnöissä. Suurin osa tuonajan koululaisista jäi kuitenkin käymään pari vuotta kansakoulua, ja jatkoivat korkeintaan ammattikouluun. Oppikouluihin päässeet olivat näitä parempia – niin ainakin uskottiin. Siinä kun kansakoulussa puhuttiin termeillä alus ja maine, käytettiin oppikoulussa ilmaisuja subjekti ja predikaatti. Kumpi näistä sitten on selvemmin ymmärrettävissä, jää jokaisen harkintaan. Tainionkosken oppikoulun oppilaat olivat enimmäkseen työläistaustaisia, haisevia räkänokkia, mutta oli siellä myös sellaisia rikkaiden pentuja, jotka eivät olleet muihin oppikouluihin päässeet. Kaikkihan halusivat Imatran lyseoon, jota pidettiin parhaana. Minulle se oli kaukainen kuin kuu, tai taivaan tähdet – sellaisella keskiarvolla kuin minulla oli. Hyvä kun pääsin aina hät'hätää luokaltani, ja ehtojahan minulla oli lähes aina. Kun sitten suoritin viimeiset ehdot saadakseni päästötodistuksen, sain kokeista kaseja ja sitä parempia numeroita. Ne kutsuivat minut opettajanhuoneeseen ehtolaiskuulustelujen jälkeen, ja ehdottivat minulle lukiota, joka oli juuri käynnistymässä. Ei olisi tarvittu edes lisäkokeita. Mutta minä halusin pois – pois kaikista kouluista. Mutta on taivaan tosi, että jos joku olisi tuolloin sanonut minusta, että tuo möllikän näköinen jeppe kuolee yhteiskuntatieteiden lisensiaattina, olisivat sille nauraneet varismaan aidatkin. Vanha kouluhyyskä sijaitsi suunilleen Ritkanrannan tienoilla. Läheltä löytyi mm. Ruudolf Piili & Pojat -niminen kultaseppäliike, joka nimenä tuntui tavattoman koomiselta. Koulussa syötiin omia eväitä, jos oli. Kaikilla ei eväitä ollut, koska olivat köyhiä, tai vanhemmat muuten saamattomia. Lämmityskin tuossa hyyskässä oli talvisin senverran kehnoa, että tunneillakin piti olla päällysvaatteissa, ja jos nyt nimenomaan saniteettitiloja etsit, oli koulun vieressä puusee, jossa sopi toimittaa tällaisia asioita, vaikka bidet puuttuikin. Pitkä ulkohuussi sijaitsi kuvasta vasemmalle, ja se haisi aina vanhalle, käyneelle virtsalle. Pyrittiin siksi aina paskantamaan aamulla kotona ennen kouluun lähtöä, jottei olisi tarvinnut mennä enää koulussa siihen haisevaan huussiin - ainakaan isoa asiaa toimittamaan. Koulussa järjestettiin konsuja, mutta niihin aikoihin niissä pyörittiin pelkästään piirileikkejä, ja soittajista ei ollut tietoakaan. Tuonajan kouluissa luokissa oli sisäpiiriryhmiä, jotka olivat tekemisissä vain kaltaistensa kanssa, ja ulkoryhmiin kuuluvia halveksittiin. Tytöt tupeerasivat noihin aikoihin tukkaansa ahkerasti, mutta eivät suinkaan miellyttääkseen oman luokkansa poikia. Konsuissakaan ne eivät suostuneet piirileikkiin kuin parin pojan kanssa, jotka kävivät kulmilla, tai jopa Vuoksenniskan työväentalolla oikeissa tansseissa. Konsuissa minun piti hakea piirileikkiin lähinnä luokan rumimpia tyttöjä, koska kauniit eivät kanssani piirileikkiin suostuneet, ja nakkelivat niskojaan. Rumat ovat näet nöyrempiä kuin kauniit, mutta he ovat samalla paljon näitä kehittyneempiä ja älykkäämpiä, ja monasti hyviä sentapaisissakin aineissa kuten matematiikka. Kun rumat naiset vanhenevat, he eivät kärsi samalla tavoin vaikkapa tissiensä lerpsahamisesta, tai perseensä roikkumisesta kuin kauniit mannekiininaiset, joille vanheneminen on yhtä botoxintäyteistä painajaista. No, myöhemmin kylläkin meikäläiselläkin tuo suksee kauniidenkin tyttöjen kohdalla parani oleellisesti, ja jopa hekin alkoivat taipua, niin sanoakseni, minunkin vaatimattomalle divaanilleni, johon oli levittänyt peitteeksi saksalaisen, karkeatekoisen matrassin, niinkuin teki aikaanaan Suomeen opintomatkalle saapunut arkkitehtiylioppilas Elmau Baderman. Kirjoitin aikanaan Elmaun toilauksista lyhyitä kertomuksia, kuten: Kun Elmau Baderman saapui ensimmäistä kertaa Suomeen, hän ei osannut muta kuin sanat nukkua ja lato – tai: Elmau Baderman makasi alasti matrassillaan, ja imi kiihkeästi savukettaan – tuijottaen keskittyneesti katossa olevaa ruskeaa läikkää. Henkevää, eikö totta! No, tuo Tainionkoski oli seutukuntana ennenvanhaan varsinainen vasemmiston linnake, sillä useimmat kävivät yössä läheisissä tehtaissa, jotka haisivat kuin nimismies. Paperitehtaan lemu on aivan kauheaa, ja asiaa eivät ymmärrä ne, jotka eivät ole tehtaan vieressä koskaan asuneet. Kaikki aikuiset tainionkoskelaiset haisivat lisäksi hielle ja vanhalle viinalle, ja kulkivat pinttyneissä työläiskuteissa. Herroja ei juurikaan katukuvassa näkynyt, ja siksi heistä ei mitään tiedettykään. Kenties heidän otaksuttiin olevan lähinnä knallipäisiä keikareita, vähän Bat Mastersonin tapaisia ukkeleita, jotka haisivat vienosti hajuvesille ja hiusrasvoille. Televisiossa näytetyistä suomalaisista elokuvista saattoi ounastella millaisia epeleitä herrat voisivat olla. Muta on muitakin vastuksia voitettavana kun kilpaillaan mitä tahansa yhteiskunnan hyvyydestä. Rauhassa, jossa asuin, oli todella selvät luokkarajat. Lääkärit ja vastaavat elelivät omassa maailmassaan, ja sairaalan duunarit taas omassaan. Jotenkin sitä on tullut huomaamaan, että hyvät yhteiskunnalliset lähtökohdat tarjoavat ikäänkuin itsestään paremmat vahtipaikat yhteiskuntamme hierarkiassa, vaikka tarjolla olisi ollut etevämpä ja parempia, mutta pahaksi onnekseen köyhistä oloista vihreälle oksalle punnertavia. Rikkailla on omat hyväveliverkostonsa ja velileijonayhteisönsä, joissa kuiskatut toiveet veljelle siloittavat rikkaan pojan tietä, vaikka tämä olisi ollut täydellinen tolvana. Näin on ollut aina, ja näin on myös aina oleva. 60 ja 70 -luvuilla rikkaat joutuivat pitämään hieman sordiinoa päällä, kun oli tuo Neuvostoliitto, ja poliittinen vasemmisto oli tiukasti vallan päällä. Tuolloin rikkauksilla ei pröystäilty, ja ökyrikkaatkin ajelivat tavallisilla kansanautoilla, mutta nyt, kun oikeistolaisuus on taas valtaamassa alaa, ei öykkäröinnillä näytä olevan mitään rajaa. Pian elämme taas jonkinlaista feodaaliaikaa, jolloin vallitsee taas vahvimman ja röyhkeimmän absoluuttinen valta, ja tavallinen kansa elää totaalisessa pankkiorjuudessa, elleivät jo eläkin. Tästä taas seuraa sitten aikanaan jonkinsortin luokkataistelu, joka on aina katkeraa, ja vaikuttaa vuosikymmenien päähän.

Minulle opetettiin kotona, että Tainionkoskea ja Rauhaa lähellä olevilla Korvenkylän peltoaukeilla käytiin viime kapinan aikaan ankaria taisteluja, ja jossa punikit lopulta nujerrettiin. Näiden taistelujen ankaruutta on liioiteltu vahvasti, sillä melkein koko kapinan ajan Korvenkylässä ei ollut juurikaan punaisia joukkoja, muutoin kuin satunnaisesti. Jänhiälässä oli pari tykkiä, ja Rauhassa valkoisten tykit, joilla ne ampuivat Jänhiälää. Ja eihän Korvekylän alueella käydyissä taiteluissa nyt niin paljon ihmisiä kuollutkaan, mutta ihmissuhteet menivät silti kymmeniksi vuosiksi kuralle. Vapaussodan aikana Tainionkoski (ja Imatra) olivat vahvasti vasemmistolaisia, ja siellä oli punaisia joukkoja. Erityisesti Imatran miehittäminen oli valkoisille eräs päätavoite, koska Imatra oli portti Viipuriin, jossa oli runsaasti punaisia joukkoja. Koko offensiivi liittyi pohjoisesta kohti etelää etenevään valkoisten rintamaan, ja Imatra oli oikeastaan taistelulinjojen itäpuolella. Linja kulki suunilleen Lappeenrannasta Joutsenon kautta kaakon suuntaan, ja kun se murtui, loppui koko alueella lainehtiva kapina, ja punaiset joukot vetäytyivät Lappeenrantaan, jossa vallitsi aikamoinen sekasorto, ja valkoisten kostolta ei liene vältytty. Valkoiset eivät oikeastaan koko sodan aikana miehittäneet oikeasti Joutsenoa, vaikka saavuttivatkin yksittäisissä taisteluissa menestystä, eivätkä punaisetkaan hallinneet sitä kokonaisuudessaan täysin suvereenisti, ja oli aikoja, jolloin koko Joutsenossa ei ollut lainkaan punaisia joukkoja. Itse Joutsenon alueen taistelut etenivät suunilleen niin, että ensin punaiset hyökkäsivät Joutsenosta aina Korvenkylään saakka, mutta palasivat sieltä takaisin Lappeenrantaan. Sitten punaiset hyökkäsivät uudelleen Joutsenoon, ja Korvenkylään saakka, ja olisivat voineet jopa valloittaa Imatran, jos olisivat osanneet valita oikean hyökkäyssuunnan, koska Imatralla ei ollut tuolloin kovinkaan paljoa valkoisia joukkoja, ja valkoisten pääjoukot olivat tilapäisesti hieman etelämpänä. Punaisten mahdollinen hyökkäys Linnakosken kautta olisi onnistuessaan muuttanut sodan kulun. Ainakin tilapäisesti. Päämäärättömyys kostautui, ja punaiset joutuivat vetäytymään takaisin Joutsenoon, ja juuri tuossa vaiheessa valkoiset tulittivat Rauhasta tykeillään Jänhiälää. Punaiset vetäytyivät Jänhiälästä, jolla ei kuulemma ollut (komendantti, suutari Ripatin mukaan) ratekista merkitystä. Tämän jälkeen valkoiset hyökkäsivät voimalla aina Joutsenon kirkolle saakka Sihvon johdolla, ja tyhjensivät operaatiossaan koko Joutsenon punaisista joukoista. Tässä samaisessa yhteydessä Joutsenon vanha puukirkko paloi maan tasalle. Tämän jälkeen punaiset vetäytyivät sekasorrossa eri puolilta sortuvaa Joutsenon rintamaa aina Lappeenrantaan saakka, ja nyt, varsinaisen taistelun voitettuaan, valkoiset ilmeisestikin alotttivat siellä järjestelmälliset teloitukset, joissa huseerasi muuan Tapanainen, jota sittemmin epäiltiin jatkosodan loppuvaiheen joukkoteloituksista. Jatkosodan oikeudenkäyntien mahdollisia ruumiita etsittiin erityisesti Lappeenrannan Huhtiniemestä, muttei sieltä löydetty muita kuin venäjänvallan aikuisia hautoja. Tuntuu jotekin kummalliselta, että rintamakarkureita olisi massateloitettu Lappeenrannassa jatkosodan loppuvaiheissa - samalla kun venäläisten hyökkäys eteni voimalla Kannaksella. Mahdolliset teloitukset olisi pitänyt suorittaa rintamalla, jossa tieto niistä olisi levinnyt välittömästi perääntyviin joukko-osastoihin, jotta niillä olisi ollut edes jotakin vaikutusta sodan lopputulokseen. Sain tilaisuuden saada asiasta lisätietoa, kun lähetin muutamia valokuvia Konnunsuon vankilan juhlaan (jonka jälkeen vankila lakkautettiin). Juhlan puuhamies oli ollut töissä Konnunsuolla, ja tiesi esimerkiksi sen, että sikäläisistä vartijoista koottiin joukko-osasto, jonka tehtävänä oli koota sotilaskarkureita. Hän tiesi, että ei niitä Lappeenrantaan teloitettavaksi lähetetty. Se, että jatkosodan mahdollisista teloituksista löydetään todisteita vasta vuosikymmenien kuluttua sodan loppumisesta, ei merkitse jatkosodan itsensä kannalta mitään, koska tieto tulee jälkijunassa. On kuitenkin tosiasia, että yhteiskuntaa muuttavat sodat vaativat aina ne raskaimmat uhrit. Sekasorron aikana ne, joilla on valta, voivat tehdä ihan mitä tahansa, mutta jatkosodan loppuvaihessa sekasorrossa oli vain perääntyvä rintama; meikäläinen kotirintama ja lähestyvät neuvostojoukot olivat järjestyneisyyden tilassa. Mitä hyötyä olisi ollut jonkun Lappeenrannassa komentopaikkaansa pitävän sotatuomarin massatuomioilla, sillä tieto niistä ei olisi kuitenkaan levinnyt joukko-osastoihin. Täyttä fuulaa koko juttu! Vapaussodassa, heti Imatran ja Lappeenrannan miehityksen jälkeen, valkoiset kykenivät täydellisesti estämään Lahden kautta koti itää pyrkivää pakolaisvirran pääsyn tätä kautta Viipuriin, tai Venäjälle. Tosin tuo itäänpäin vyöryvä pakolaisvirta pysäytettiin itse asiassa jo Lahteen, ja inhaan itään pääsivät vain jotkut punaiset johtohenkilöt, kuten näissä tällaisissa operaatioissa tapaa aina käydä. Ylemmät johtajat jättävät laumansa, ja pelastavat oman nahkansa. Tavallinen rahvas joutui vapaussodan loppuvaiheissa vankileireille, ja sielläkin nälkä ja sairaudet, ja infektiona levinnyt espanjantauti, vaativat ne suurimmat uhrit. Mikä tahansa sisällissota on typerä ja tarpeeton historian jakso, ja sitä se on erityisesti Suomen tapauksessa, jossa yhteiskunta olisi muutoinkin muuttunut sellaiseksi mitä sodalla tavoiteltiin. Esimerkiksi torpparit olisivat vapautuneet isännistään, ja työaikalait olisivat astuneet voimaan. Olen tehnyt Tainionkosken punikeista laulun, joka on oikeastaan koveri, ja joka Sousa on säveltänyt alunperin Pelastusarmeijalle. Aikanaan joku tuntematon sävelsi taistelubiisin Punakaartin lähtö Tainionkoskelta, jota en ole koskaan itse kuullut, tai nähnyt edes nuotteja, mutta joka kuulemma löytyy kokoomalevyltä Ruoskitun Sävel. Biisin alkuperäinen nimi on Red guards depature from Tainionkoski. Tuli kuitenkin mieleeni, että voisi hyvinkin olla olemassa myös tätä täydentävä taistelulaulu, jossa kuvattaisiin punikkien tuloa Tainionkoskelle, ja teinkin sellaisen itse tuotapikaa, tosin Sousan innoittamana. Jos voi lähteä jostakin, täytyy myös olla tullut sinne jossakin vaiheessa. Jos haluat kuunnella mainitun biisini klikkaa tätä linkkiä ladataksesi ja soittaaksesi ihan itse uiluuttamani biisin Punikit tulevat Tainionkoskelle Muistakaamme myös se, että Ritikanranta oli aikaaan nimenomaan työläisten asuttama kaupunginosa. Mutta mitä taas kapinaan, ja sen seuraamuksiin tulee, voidaan aina kysyä, voittivatko valkoiset todellakin? Eivät, sillä ainakin Korvenkylässä kapinaa seurannut ajanjakso oli katkera, koska melkein jota talosta löytyi sekä punaisten – että valkoisten puolella taistelleita, ja kätketty viha oli vuosikausien ajan erittäin syvä. On erittäin kuvaavaa, että nyttemmin se vanha tie, jonka varrella työväentalo sijaitsee vieläkin, on nimetty Työväentieksi. Kiusaa se on näet pienikin kiusa, ja lipposlainen kaunahan on aina sijansa saanut.

Tainionkosken vanhan läävän tilalle rakennettiin minun vielä koulua käydessäni uusi koulu, joka sijaitsee vanhan koulun läheisyydessä. Tiedettiin luokkamme tyttöjen käyvän ihan oikeissa tansseissa esimerkiksi Vuoksennniskan työväentalolla, ja tapailevan aikuisia miehiä - mutta miksi me, ah niin auliit miehenalut, emme heille kelvanneet? Perkeleen typerät donnat! Minä olen kuulunut aina marginaaliryhmiin, ja siksi erityisesti kouluaikoina kauniit luokkamme pimut jäivät minun kohdallani lähinnä märiksi päiväuniksi. Reima annos itseluottamusta olisi tietenkin ollut avuksi, mutta kun sitä ei yksinkertaisesti ollut. Ajattelin, että rumiin naisiin minun on tyytyminen, ja sillä sipuli. Vaikka koulu oli uusi, ei kaikilla oppilailla ollut vieläkään eväitä mukanaan. Muistan kun vielä uuteen kouluun muuton jälkeenkin eräs poikaoppilas katseli nälkäisenä ja suu kuolaa valuen erään toisen oppilaan leivänsyöntiä, ja sanoi sitten rennosti ja mahdollisimman huolettomasti: Kuule, heitä yks' leipä! Minulla oli aina mukana pieni maitopullo täynnä luomumaitoa ja pari leivänpalaa kotona leivotusta leivästä. Kun koulun ruokalasta alkoi saada tuokaa, jäivät eväät kuin itsestään pois kuvioista. Minä olin koko kouluajan ruuan puolesta hyväosainen, ja en kärsinyt aiemmin edes pula-ajasta, sillä meillä maatilalla asuneilla oli aina leipää ja maitoa pöydässä, eikä minkäänlaisilla elintarvikekorteilla tarvinnut koskaan pelata. Karvahattumusiikillinen heräämiseni liittyy tähän uuteen koulurakennukseen, joka näyttää vieläkin ihan uudelta, ja uusihan se olikin. Itse kouluajasta en muista vanhasta tai uudesta kouluhyyskästä paljoakaan, ja mitään yhteyksiä en ole pitänyt senaikuisiin kansalaisiin – mitäs sitä nyt kiusaajiinsa! Sain viimeisenä vuotena kolmet tai neljät ehdot, ja kun suoritin ne kesällä kiitettävää hipoen, reksi ja opettajat ehdottivat minulle lukiopaikkaa. Muut oppilaat olivat kiusanneet minut loppuun, joten en tarttunut tarjoukseen, ja oikeastaan en sitä kadukaan. Sen vain tiedän, että pari vuotta lähtöni jälkeen kouluun tuli oppilasdemokratia, ja että rehtori harmaantui ja lälleröityi muutamassa vuodessa. Olen kuullut, että nykyään se viettää aikaansa imatralaisten metsäsissien porukoissa, joten kello on tehnyt kierroksensa hänenkin kohdallaan. Tainionkoskelta en saanut minkäänlaisia virikkeitä musiikkiini, koska siihen liittyi koko ajan tietty typerä, rahvaanomaisuuden ilmapiiri, joka ei antanut mitään arvoa korkeammille henkisille pyrinnöille. Kun kerroin siellä hiovani peliä peiliteleskooppiin, ne huusivat räkä roiskuen: Höö, vain mopossa on teleskooppi! No, minun peiliteleskooppini ei koskaan valmistunut, ja jos olisikin, niin se ei olisi varmaankaan toiminut. Vähän sama kun tein kumimoottorilla toimivia lennokkeja – ei niistäkään yksikään kohonnut kunnolla siivilleen - mutta toisaalta: eivät useimmat noista silloisista oppilaistakaan valmistuneet yhtään mihinkään. Juoppous ja rikollisuus eivät näet edellytä minkäänlaisia tutkintoja tai opintoja.

Minun yhdenmiehebändini syntyi niin, että olin kerran oppikouluni bileissä, eli konsuissa, jossa oli soittamassa senaikuinen, imatralainen paikallinen nuorisobändi, jossa soitti amiksen jätkiä, ja jonka nimi oli The Bad Boys, jonka jäseniä näet ylläolevassa kuvassa. Itse en tuossa bändissä soittanut. Ne nyt kuitenkin kävivät soittamassa oppikoulujen konsuissa, koska esiintymismahdollisuudet olivat noihin aikoihin sangen niukat. Harvoin nuorisobändejä päästettiin soittamaan oikeisiin tanssipaikkoihin, kuten vaikkapa erkkiertamia ja vastaavia. Hauskana yksityiskohtana tämän amisbändin esityksestä muistan kun sähköt katkesivat kesken soiton, ja kovaääninen laulusolisti jatkoi itsepintaisesti lauluaan ilman säestystä, ja kielitaidottomatkin saattoivat kuulla, että laulun sanat eivät olleet ainakaan englantia, tai muutakaan tunnettua sivistyskieltä. Mutta myönnettäköön - oli niissä silti hiven rokkenrollin henkeä, ja eihän siinä sanoilla sinällään ole merkitystä. Tauollaan ne lainasivat minulle yhtä sähkökitaraansa, ja niinpä sitten soittaa pämäytin tuolloin suositun biisin Tatuoitu nainen. Olen myöhemmin tehnyt tähän traditionaaliseen biisiin uudet sanat, jotka tavallaan myötäilevät äänneasultaan Pertsa Reposen biisiin aikanaan tekemiä lyriikoita, ja niinpä en voi muuta kuin kehottaa sinua klikkaamaan tätä linkkiä ladataksesi ja soittaaksesi uiluuttamani biisin Satuloitu nainen.

Paikalla konsuissa oli sattumoisin mukana joku paikallislehden (Ylä-Vuoksen) lehtikuvaaja, joka tallensi esityksen. Onneksi rehtori oli juuri silloin kansliassaan tupakalla, joten keskeytystä esitykselleni ei (muistaakseni) tullut. Tosin toisenlaistakin tietoa olen asiasta kuullut. Monta viikkoa tämän jälkeen ne hokivat koulun pihalla, että minusta tulisi jotakin – mutta mitä, sitä kukaan ei osannut sanoa. Jotakin kuuluisaa kuitenkin Olihan noihin aikoihin julkisuudessa esillä monia nuoria artisteja, ja monet heistäkin olivat varmaankin samantapaisista kouluista lähtöisin kuten minä. Lopulta pinnalle nousivat pääasiassa helsinkiläiset bändit, koska niillä oli enemmän koulujen konsuja koluttavana, ja ne saivat todennäköisesti haalituksi enemmän rahaakin, ja niiden oli helpompi päästä levyttämään. Minä en kuitenkaan tuntenut noihin aikoihin muita musiikinharrastajia, joten oman yhtyeen perustaminen ei tullut edes mieleenikään. Myöskään soittotaitoni ei ollut tuolloin kovinkaan kummoinen – mitä nyt pari kolmen soinnun kappaletta osasin tavoitella. Ymmärrän silti hyvin sitä, miksi laulajat ja bändit jaksavat kiertää pitkin rupista Suomea vuosikausia, sillä esiintyminen antaa onnistuessaan valtavat kicksit. Täytyy ottaa vielä sekin huomioon, että kuvan alalaidassa tungeksivat nuoret koululaiset olivat minun luokkatovereitani, ja silti ne huusivat kuin siat teurastamon esikarsinassa.

Joutsenon tienoot

Varsinaisesti musiikkini idut syntyivät vasta kun menin Joutsenon kansankorkeakouluun vuodeksi, jota hieman aikaisemmin oli käynyt myös Matti Koponen (joka oli se myöhempien pyhien aikojen flyygelimies). Lienekö asunut tuossa ylläolevassa kuvassa näkyvässä, puurakenteisessa hyyskässä, joka toimi poikien oppilasasuntolana. Sota-aikaan siellä asui hävittäjälentäjiä, ja rakennuksen seinästä löytynee vieläkin tästä muistuttava plakaatti. Rakennuksen alakerrassa sijaisi opiston keittiö ja ruokala, jossa oli televiso, josta ne katsoivat Tom Jones Showta. Mitään b-rapun poikia tai setajonestyttöjä ne eivät kuitenkaan olleet, vaan ihan tavallisia maalaistalojen tyttöjä ja poikia. Eräskin söötti tyttö esitteli heti ensikättelyssä olevansa Miss Puumala, mitä se nyt sitten olikaan. Joku maitotyttö nyt kuitenkin. Eräs toinenkin tytty pyrki läheisempiin kanssakäymisiin, mutta sen hengitys haisi kyllä niin pahalle, että tietty välimatka siihen oli pakko säilyttää. Romanssia ei syntynyt. Olihan siellä toki ihan oikeita rakkaussuhteitakin, kuten lyhyt kontaktini erääseen tummatukkaiseen imatralaistyttöön, joka sai potkut, ja tuomittiin laitoksen kansantuomioistuimessa. Minäkin sotkeuduin siellä melkein kaikkeen kiellettyyn, mutta en saanut potkuja, koska olin etevä – melkein priimus lajissani. Oli minulla siellä muitakin naissuhteita, mutta ei niistä sen enempää tällä erää. Tuskin koskaan. Ei teidän ihan kaikkea tarvitse tietää. Poikien kämpät sijaitsivat kuvan rakennuksen yläkerrassa, ja tytöt asuivat päärakennuksessa, tarkoin vartioituina. Muistan, että kerran kävimme siellä joukolla keskellä yötä, ikkunasta kapuamalla, mutta siihenkään ei ollut useimmilla pojilla oikeastaan tarvetta, koska aika monet seurustelivat vaikituisesti jokun opistotytön kanssa, ja siksi ei ollut tarpeen kiivetä sinne keskellä yötä. Asuntolasta vasemmalle mäenrinteessä sijaitsi opiston perunakellari, johon perunat saatiin omalta – tai kenties vuokratulta pellolta. Syksyllä opistossa järjestettiin jonkinlainen perunnannostopäivä, johon oppilatkin osallistuivat. Niitä pottuja sitten syötiin talvella. Jos laskeuduttiin asuntolan takana olevaa rinnettä alas, löytyi sieltä matalarakenteinen opiston sienimö, jota joku ulkomaalainen hoiteli. Sitten lannoitteena käytetty hevosenlanta alkoi olla vaikeasti saatavissa kun Lappenrannan rakuunat luopuivat hevosistaan, ja niin sienimökin lopetti toimintansa. Joutsenon opiston päärakennus (ei siis tämä kuvan asuntola) tunnettiin aikoinaan Pöyhiän hovina, ja sen on vuodelta 1922, sunnittelijanaan Uno Ullberg. Samainen miekkonen on myös aikanaan entisöinyt kuuluisan Pyöreän Tornin Viipurissa, ja suunnitellut siellä paljon muutakin rakennustaiteellista kamaa, kuten mm. Hotelli Viipurin, ja useita rakennuksia Helsingissä. Simpeleelle samainen Uno Ullberg laati tehdasyhdyskunnan asemakaavan, ja Imatralle hän on suunnitellut myös Harakanhovin, Työväenopiston toimitalon, ja Siitolan Kartanon - eli ei mikään turha poika ollenkaan, tai vähintäänki paikallinen pikkomonadi. Matti Koposesta kertoisin vielä senverran, että opettajat muistivat aina korostaa kuinka KILTTI tuo Matti oli kun vielä opiskeli. Ellen nyt aivan väärin muista niin jotakin Kierkegårdia koskevaa se oli tehnyt tutkielmakseen, mutta en olisi tuolloin siitä mitään ymmärtänyt vaikka olisi saanut sen luettavakseni. Joutsenon opisto oli sisäoppilaitos, hyvine ja huonoine puolineen - eli internaatti. Koska muualla maailmassa jylläsi niinä aikoina taistolainen kumouskaarti, päätimme mekin kantaa kortemme kekoon. Kopinsalmen murhamiehen kanssa toteutimme itseämme, ja huusimme iltaisin avoimesta asuntolan ikkunasta kylmään ja pimeään syysiltaan: Eläköön voittamaton puna-armeija, ja sen urhoolliset sotilaat! Myöhemin kööriin liittyi muitakin, ja komeaahan se oli - kuulaassa syysillassa, vaikka kukaan huutajista ei ollutkaan taistolainen, mutta mistäpä nuo lähinaapuruston asukkaat sen olisivat tienneet. Siellä soiteltiin paljon lähinnä akustista ja taatusti omatekoista kitaramusiikkia. Eräs lauluista, olkoon tässä nyt vaikkapa nimeltään Napamatkat, kuului vakituiseen repertoaariin, ja se perustuu siihen oikeaan kansanmusiikkiin, jota kansa todellisuudessa laulaa.Tein noihin aikoihin muutamia sanoituksiakin, kuten muunnelman traditionaalisesta Day-O biisistä (eli tuo Harry Belafonten tulkitsema Banana Boat Song). Jos haluat kuunnella nyt tämän mainitun biisini Bacardia klikkaa tätä linkkiä ladataksesi ja soittaaksesi sen. Laulussa ei ole juurikaan mitään sanomaa, koska siinä hoetaan vain: kännissä kontalleen, ja bacardia naamaan, ja sitä rataa. Soittelin tuossa internaatissa paljon myös erään Ossin keralla, joka osasi soittaa biisien melodiat, ja minä puolestani tiesin soinnut; hänen kanssaan myös soitimme erään kappaleen televisiossa, kun nuo televisioihmiset tekivät internaatin oletetusta oppilasdemokratiasta juttua. Olettaisin, että nämä eivät kuitenkaan ole säilyttäneet tällaisia maakuntakierrosten nauhoja, joten mennyttä mikä mennyttä. Muistan, että huoneessa oli tosi kuuma, kun lamput paloivat monta tuntia, ja piti odottaa oikeaa hetkeä soittamiseen. Siinä sitten hikoiltiin kuin siat - mutta saatiin esiintyä. Muistaakseni minusta näkyivät tuossa televisio-ohjelmassa pelkästään kengät, mutta julkisuutta se on pienikin julkisuus. Toisen kerran esiinnyttiin sitten poliittisessa tilaisuudessa, jossa Johannes Virolainen maksoi omasta pussistaan kuusikymppiä palkkaa, ja oltiinhan taas saatu esiintyä. Siellä sai siis monenlaistakin esiintymiskokemusta, kun olin oikein näytelmässäkin (Miss' on mun iso pörrönen nalle), jossa esitin tietysti sitä vanhoillista ja jämähtänyttä isää, ja koska alkuperäismusiikki oli hieman vaikeaa, sävelsin näytelmään oman musiikin, ja piirsin poliitikoista kasvokuvia, joita sittten näyteltiin jossakin vaiheessa yleisölle. Ainut ulkopuolinen keikka oli muistaakseni Kouvolassa.

Millaista siellä opistossa sitten oli – ja miten siellä sai aikansa kulumaan? No, ylläolevassa kuvassa näkyy tilanne jossa olen hypnotisoinut yhden oppilaista, ja pyydän häneltä setelirahaa sokeripalasta. En tiedä paljonko tässä oli mukana miellyttämishalua, ja mukavaa ajanviettoa – tai sitten todellista vaikuttamista itse ihmismieleen. Olipa niin tai näin, niin jotakin pelottavaa tässä on aina mukana. Noinko helposti se sitten käy?

Opiston lähellä rannassa sijaitsee Honkalahden laivasatama, mutta hiljaiseksi näyttää käyneen tämäkin kylätie. Joutsenon historia koostuu kirkonkylävaiheesta, josta sitten edettiin lopulta kaupungiksi, joka oli teollistuneempi kuin vieressä sijaitseva Lappeenranta, mutta se ei auttanut. Joutsenon kaupunki liitettiin Lappeenrantaan niin että heilahti, ja sittemmin lakkautettiin siellä sijainneet suuret sairaalat, ja Konnunsuon vankila. Silloin kun minä vielä kävin Joutsenon opistoa, ei tuossa ollut minkäänlaista satamaa, tai laivalaituria, vaan pelkkää pusikkoa. Olin eräänä kesänä itsekin töissä Honkalahden sahalla käyttämässä rimoituskonetta, jolla lautataapeleiden tekoa pyrittiin automatisoimaan. Eläkkeelle jo päässeet vanhempani asuivat tuolloin Jänhiälän kylässä, ja sieltä käsin minä poljin Honkalahden sahalle töihin kuten sisko aikoinaan. Tuossakin lahdessa kalastajat vetivät aikanaan nuottaa, mutta kalakuolemat lopettivat heidän harrastuksensa lyhyeen.

Jyväskylän tienoot

Käytyäni iltalukion Laurisalassa, joka on nykyään Lappeenrannan kaupunginosa, pyrin ja pääsin Jyväskylän yliopistoon. Olisin päässyt suoraan Tampereella lukemaan suomalaista kirjallisuutta, mutten mennyt. Lauritsalan iltalukiossa suurin osa luokkani oppilaista kirjoitti magnan, tai paremman, eli eivät ne mitään tolloja olleet, ja itseä paremmassa seurassa sitä oltiin. Tämä vain tiedoksi niille, jotka ovat esittäneet lausumia kyseisen koulun huonosta tasosta, sillä tietääkseni ylioppilaskirjoitukset mittaavat aika hyvin koulujen valtakunnallista tasoa. Jyväskylän pääsykokeissa sijoituin lähelle kärkeä, joten kai sekin jotakin mittaa. Lauritsalan iltalukion aikoihin en käynyt juurikaan missään konserteissa, tai tanssilavoilla. Tilanne muuttui sikäli Jyväskylään muuttamisen jälkeen, että konserttitarjonta parani selvästi, koska yliopiston päärakennuksen juhlasalissa järjestettiin kaikenlaisia konsertteja. Hauskinta siellä näkemääni musiikillista antia edustaa Hullujussi, jonka näin esiintyvän mainitussa Jyväskylän yliopiston päärakennuksen juhlasalissa. Kommariopiskelijat nyrpistelivät yhtyeelle nenäänsä, koska esityksissä ei ollut jalon luokkataistelun sanomaa, ja kuten tiedämme, tulevien manifestien myötä kommareiden piti lopettaa kaikki hauska koko maailmasta. Hullujussi oli esityksessään niin nopea liikkeissään, että pojat näkyivät suurimman osan aikaa kahtena, kuten kuvasta näkyy, vaikken ollut ottanut edes olutta. Ylläoleva kuva ei tosin ole otettu Jyväskylän yliopiston juhlasalista, koska tuolloin ihmisillä ei ollut kännykkäkameroita, eikä liioin kännyköitäkään - mutta hällä väliä. Toimeen tultiin myös ilman nettiä, muta toisaalta kellään ei ollut nettiriippuvuuttakaan, tai tuhatta nettiystävää. Olimme näet kaikki toinen toistemme napalankoja, ja ohikulkijoidemme orpanoita. Mitä tuohon päärakennukseen tulee, varmaankin sekin pian puretaan, ja tilalle rakennetaan pytinki, josta heti näkyy mitä Alwar Aalto todella tarkoitti kaikilla hämärillä piirrustuksillaan. Yliopistossa oli varsinkin noihin aikoihin tärkeää tietää, mitä kukin todella sanoi, tai tarkoitti. Jos vaikka joku tavallinen ihminen sanoisi huolettomalla äänellä: on se vuan pijellynnä ilimoja, niin heti täytyisi jokaisen ylioppilaan selvittää, mitä tämä todella sanoi. Tarkoittikohan tämä esimerkiksi sitä, että aavistaa jonkun hivuttavan sairauden iskeneen, tai pelkääkö hän saavansa potkut työstään, tai terroristien ryöväävän kaiken huussipaperin. Todellinen tarkoitus on usein eri mitä sanotaan. Bändin asusteet ovat osapuilleen tuontapaisia kun kuvassa, joskin osalla heistä oli mahdollisesti leveäraitainen laamapaitapaita. Ja onpa tullut nähtyä sekin huvittava tapaus kun Danny heitteli pikkutytöille hikisiä nenäliinoja Mikkelin nuoristotalolla, ja pomppi lavalla edestakaisin kuin aropupu. Hupaisaa touhua katsella yläritsiltä käsin, jossa tuolloin seisoskelin.

Niin, ja sitten olin vielä vuosikausia teljettynä vankilamaiseen Mattilanniemi B - rakennukseen - enemmän tai vähemmän tilapäisenä tutkijana, tai assistenttina, mutta viratotyöntekijänä nyt kuitenkin enimmäkseen, ja heittopussien herttuana, niin sanoakseni. Ainakin sen seitsemän vuotta. Rakennus oli kolkko, ja sen yläkerrassa majailivat psykologian laitoksen kissat töpselit päässään, mutta se on kokonaan toinen juttu kuten behavioristi Toskala sanoisi. Noihin ankeisiin aikoihin liittyy muuan pitkä ja laiha lappalaistyttö, jolla oli vihlova, teennäinen nauru, luisevat polvet, ja kivinen sydän. Hän kyllästyi ja jätti minut - tai miten senkin nyt ottaa. Joku toinen sai kenties tulla onnettomaksi kun sai kuulla alvariinsa hänen loputonta ja vihlovaa nauruaan, ja jos tyttö on vähääkään tukevaan äitiinsä on tullut, muistuttaa hän varmasti tänä päivänä jykevää itäbalttinaista, jonka ilkeät siansilmät pälyilevät ilmettöminä rerpppuvien luomien alta Karvisen tapaan. Tällainen nainen olisi – jykevine käsivarsineen - mitä soveliain ojuriksi, joka varmaankin vetelisi hirmupalkkoja. Tottahan minä tiesin, että sutjakat nuoret naiset muuttuvat tukeviksi äideikseen, ja että he saavat väistämättä käsivarsiinsa nuo suomalaiskansalliset heltat (vapaan pudotuksen ilmalentopurjeet) - mikä tapahtuu samoihin aikoihin kun he jo muutoinkin ovat hävinneet toivottoman kilpailunsa vaakaa vastaan. Enää ei onnistu edes tissikoe, jossa laitetaan kynä tissien alle, ja kohotetaan kädet ylös, jolloin kynän pitäisi pudota, mutta kun se ei enää vanhemmalla iällä putoa. No niin. Mieshän voi hyvinkin olla täysi läski, noin ulkoisestikin, mutta se ei miestä haittaa samalla tapaa kuin alati turhamaisia naisia, jotka nyppivät jo nuoresta pitäen uutterasti nenäkarvojaan, tai taputtelevat kämmenellään leukaansa, muka estääkseen siihen vääjäämättömästi kehittyvän kaksoisleuan, tai sitten he vain ajelevat uutterasti alati tuuhenevaa karvapeitettään erilaisilla leidisheiveillä, ja kun he lopultakin väsyvät tähänkin taisteluunsa, alkavat he muistuttaa jo parissa vuodessa lähinnä vanhaa, äreää simpanssia, joka on heihin verrattuna suorastaan kalju - ellen tuota nyt sen paremmin sanoisi. Jossakin vaiheessa he keksivät Slenderton-hieronnan, tai jotakin vastaavaa nyt kuitekin. Tahdon tällä kaikella sanoa vain sen, että kun vuodet ovat tällä tavoin tehneet tehtävänsä, ei entisten sussujen tai eukkojen jälleennäkemisellä olisi mitään mieltä koska se älyn ja viisauden kipinä kuitenkin edelleenkin puuttuisi, ja vanhenevia naisia on joka puolella muutoinkin pilvin pimein. Jos noihin aikoihin olisi ollut noita kuntosaleja, olisi tämäkin nunnunnuu-nainen varmasti käynyt niissä niin uutterasti että kuntosalinhoitaja olisi voinut sanoa: no nysse on taas kello kolme kun tuokin tuolta tulee kamppeineen ja komppeineen. Mutta mitäpä noista. Joka tapauksessa sanoisin kaikille elämänohjeeksi: tussun perässä on turha juoksennella - ainakaan suomalaisten - sillä eihän maailmassa voi ollakaan flegmaattisempaa, tyhjänpäiväisempää, ja samalla kavalampaa otusta kuin suomalainen nainen: kuin tyly suolampi. Ehkä tämä ei olisi koskaan heistä paljastunutkaan, mutta kun tulivat nämä kannettavat perstaskupuhelimet, alkoivat naiset(kin) kailottaa niihin julkisillakin paikoilla intiimejä asioitaan - ja näistä julkisista tilityksistähän tämäkin asia on paljastunut. Tämä tajunnansisällön täydellinen puutuminen. Mutta takaisin laitokseen. Samoihin aikoihin kun lappilaissuhteeni loppui, alkoi myös laitoksen suhtautuminen meikäläiseen syystä (tai sitten siitä toisesta) viiletä, ja aloinkin jo odotella sieltä sitä lopullista niittiä - joka sitten tulikin. Minua ei tarvittu siellä enää, joten Mauri oli ilmeisesti jo tehnyt tehtävänsä, ja Mauri sai mennä. Eivät ne juuri tuolla tavoin asiaa ilmaisseet, toki, vaan paljon hienommin, eli rahaa työsuhteen jatkumiseen ei enää ollutkaan. Mutta: eivät ne herrat koskaan mitään naamallansa näytä, kuten Koskelan Akseli olisi asian ilmaissut. Voisin kertoa paljonkin tuntemieni ihmisten yleisestä pottumaisuudesta noihin aikoihin, koska sekä julkiset - että yksityiset kansalaiset tuntuivat käyvän päälle joka suunnasta ikäänkuin yhden ja saman käskyn saaneena: tuhotkaa tuo ketale! - mutta tuon kaiken kertominen on tavallaan aivan turhaa, koska kukaan heistä ei ole tänä päivänä yhtään mitään, tai kukaan - vaikka monet heistä niin ilmeisesti itselleen uskottelivatkin. Monet heistä ovat sortuneet maantien pölyyn, tai jopa tukehtuneet oksennukseensa - kuka nyt mitenkin - tai sitten tasoittuneet tavallisiksi lälleröiksi. Neuvostoliiton hajoaminen ja Berliinin muurin murtuminen olivat aivan loogisia seuraamuksia kaikelle tälle, ja paljon muullekin - ja itse asiassa se korkein yliopistollinen hengenelämä, johon vielä paljolti uskottiin kansan keskuudessa, olikin oikeastaan puhdasta raadollisuuden sirkusta. Johtajia eivät olleet etevimmät ja jaloimmat, vaan röyhkeimmät ja ne kaikkein ahneimmat. En ihmettele lainkaan niitä monia oikeudenkäyntejä joissa monet heistä ovat ollet vastaajina, sillä ahneus ja rikollinen luonne paljastuu vasta sitten kun tulee tilaisuus varastaa jotakin. Surullisinta on kuitenkin se, ettei heitä voida panna vastuuseen siitä, että he ovat syöttäneet pelkkää pajunköyttä monille opiskelijasukupolville, vaikka ovat varmaankin aavistaneet että ovat ajaneet toisten härkää, ja joutuneet tinkimään ainakin jostakin totuudesta. Yksityisellä taholla taas jopa kaikenmaailman ennustajatkin olivat kivenkovaan ja vakuuttuneina vannoneet, että minun sinällään vähäpätöinen elämäni päättyisi piakkoin jollakin surkealla tavalla. Tämä ennuste ei nähtävästi sittenkään toteutunut, koska tätäkin kirjoitan. Tavallan nämä muut asiat selittävät lauluani, ja se on vastaus kaikkiin tämänkin tekstin herättämiin kysymyksiin, ja se on myös vastaus kaikille muillekin meidän herramme mitättömille muurahaisille. No - kun jotkut sitten pyysivät minua lataamaan kappaleitani nettiin, jouduin opettelemaan ensin koko joukon asioita, joita tehdään tietokoneella, ja sitten vain latailemaan sitä eri puolille maailmaa. Ensin piti hankkia kone, jossa nopeus riittää, eli 486 ei oikein riittänyt - piti olla vähintään Pena. Sittenkin biisien kanssa rustailu oli hidasta, ja käyttämistäni halvoista äänikorteista johtuen, myös äänitteet olivat perin kohinaisia. Mutta ei hätiä mitiä, kyllä ne sinne kelpasivat noin teknisessä mielessä. Tämä kausi kokonaisuudessaan päättyi oikeastaan siihen kun palkantulo loppui, vaikka taustalla operoikin valtio pitkine leipineen. Petosta kaikki tyynni! Lopuilla rahoilla ostin sitten ensimmäisen tietokoneeni, joka oli muistaakseni 8086 IBM – jota sitten seurasivat aina vain nopeutuvat tietokoneet. Oma musiikintuotanto mahdollistui kuitenkin vasta kun sain hankituksi ensimmäisen Penani, jolla pystyy luomaan ja käsittelemään 128 kbps MP3 tiedostoja. Nelikasikuutosella se ei oikein vielä onnistunut.

Minulla oli Jyväskylässä Rajakadulla asumisen alkuaikoina hifihulluuden aika, jolloin vaihdoin laitteita kun valkolainen hevosta, ja aina piti vain saada parempia ja kalliinpia. Se oli alkanut jo Mikkelissä, jossa aloitin käytettyjen laitteiden ostolla, ja sitten siirryin uusiin. Ylläolevassa kuvassa näkyvät laitteet ovat hulluuden ajan alkutaipaleelta Jyväskylässä. Eräässä vaiheessa minulla oli melkeinpä jonkinsortin kotistudio, kun minulla oli REVOX ja AKAI kelanauhurit, joissa oli riittävä nauhanopeus, ja kasettinauhurina oli Nakamichin Dragon, joka oli jonkinlaista alansa huippua sekin. Valitettavasti yksikään noilla tekemäni nauhoitus ei ole säilynyt tähän päivään asti, vaikka näistä tehtyjä kopiota c-kaseteille tallenettuina onkin joitakin olemassa. Sensijaan sain runsaasti kokemusta musiikinteko-asiasta, ja sitä kykenin myöhemmin myös käyttämään kun sain käyttööni tietokoneita. Hiljalleen siirryin oman musiikkini nauhoittamiseen ja miksaamiseen, ja ostomusiikin osuus alkoi vähetä. Ongelmana oli näet se, että vaikka laitteet sinällään olivatkin laadukkaita, niin kerrostaloasunnon kehno akustiikka tuli vastaan. Eräänä päivänä vain tajusin että nuo kalliit kodinelektroniikka-laitteet eivät olleetkaan koko elämä, ja ja möin ne kaikki, ja hankin halvat musiikintoistolaitteet niiden tilalle - sekä tietokoneen. Voit nimittäin kunnella toisten tekemää musiikkia vaikka maailman tappiin, mutta et itse kehity millin vertaa. Vaikka nauhurini nappulat kuinka hikisten sormieni alla pehmenivät. Tulee tuossa vain mieleeni, kuinka ne nykyään imuttavat musiikkia netistä - unohtaen, että niiden kuunteluun tarvitaan paljon aikaa: kun biisejä alkaa olla tuhansia, loppuu aika kesken. Tunnen pari hemmoa, joiden ainoana elämäntehtävänä on tallentaa toisten tekemää musiikkia, ja aina kun tallennusteknologia vaihtuu, koko rumba täytyy käynnistää uudelleen. Ensin olivat nuo vinyyliset LP -levyt, ja sitten kelanauhurit, ja senjälkeen videonauhurit, joilla voi tallentaa ääntä digitaalisesti. Sitten tulivatkin jo nuo mainiot kotonapoltettavat CD -levyt, jonka jälkeen tuli tallentava DVD - ja mitä tulleekaa sen jälkeen? Eihän kukaan pysty määräänsä enempää katsomaan esimerkiksi elokuvia, tai pelaamaan väkivaltaisia videopelejä, tai harrastamaan klassista balettia. Mutta typerää tallennusta riittää, vaikka lopulta kuulo on mennyttä, ja ei muista kunnolla edes eilistä päivää. Ja lopulta joka paikka täynnä joutavaa audio -ja videoroinaa, joka on suurelta osin ongelmajätettä. Nykyajan imuttajat säästyisivät kaikelta tältä turhalta koohkaamiselta, jos ottaisivat netistä vain sen, minkä pystyvät jossakin vaiheessa kuuntelemaan kaikessa rauhassa, tai mikä iPodiin mahtuu, koska musiikki sinällään ei juurikaan kehity, ja sikäli on sama mitä iPodissa kulloinkin on kuultavissa. Tai voisivathan ne keskittyä laatuun määrän asemesta. Mutta miten ne voisivat löytää laatua, kun esimerkiksi musiikkiliikkeissä ei enää ole tarjolla muuta kuin se tauhka, joka tällä hetkellä myy parhaiten. Miten he voisivat löytää sieltä klassikoita? Tai miten he voisivat jalostaa itseään musiikillisesti, kun jokainen paikallisradioasema juoltaa listahumppaa, ja ainut kieli, mitä juopot toimittajat ylipäätään osaavat, on englanti. Virikeympäristömme siis köyhtyy koko ajan, ja on aina vain vaikeampaa tavoittaa sitä, mikä lopultakin merkitsee enemmän kuin päivän vitsi, joka joku typerys on tilannut puhelimeensa, jossa soitetaan soitoääninä sitä samaa mikä raikaa muistakin puhelimista. Kului kuitenkin useita vuosia ennekuin pääsin koplaamaan omia c-kaseteille tallennettuja äänitteitäni nettiin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Musiikillisia referenssejä, tietoja, linkkejä

Itse asiassa minun nettimusiikkituotantoani on arvosteltu varsin niukalti, mutta muutamia puhelinsoittoja ja sähköpostiviestejä olen saanut eri puolilta maailmaa - milloin mitäkin aihetta sivuten. Kukaan ei ole ollut varsinaisesti inhottava – ellei oteta huomioon omia sisariani, sillä jotkut ovat olleet yksiä perkeleitä. Mutta mädätköön rauhassa. Olen myös ollut muutamien suomalaisten nettiartistien kanssa eemailien vaihdossa, mutta mitään varsinaista hyötyä sitä ei ole minulle ollut, ja sekin lakkasi ikäänkuin itsestään kun soittolistojen pitäminen MP3.COM -palvelimella loppui – kun minusta lakkasi olemasta heille hyötyä. Pidin MP3.COM -palvelimella yllä jatkuvasti toistaakymmentä radioasemaa, jonka jokaisesta biisistä pyrin sanomaan jotakin - mikä johti melkomoiseen kirjeenvaihtoon. Ulkomaalaiset tarjosivat kilvan kappaleitaan soitettaviksi. Tallensin niitä omalle koneelleni muutamia kymmeniä, ja kun olen kuunnellut niitä myöhemmin, olen tullut huomaamaan, miten kova taso maailmalla onkaan jo ilmaismusiikin tarjonnan osalta. Monet äänityksistä olivat täysin ammattimaista tasoa, ja tehty luultavasti jossakin studiossa, sillä kotikonstein sellaisten teko ei onnistu mitenkään. Mutta kaikki loppuu aikanaan. Eräänä päivänä vain huomasin, ettei MP3.COM -palvelimella olevien tietojen päivitys enää onnistukaan, ja luin ylläpitäjän tiedotteista, että homma loppuu huomenna. Kiitoksia paljon, kirvesvartta. Voi myös sanoa, että kun MP3.COM ajettiin alas, tai yksinkertaisesti myytiin pois kuleksimasta, loppui tavallaan maailmanmusiikin voittokulku, ja kultturienvälinen laaja kanssakäyminen, ja usalaiset ajoivat itsensä valloittajan yksinäisyyteen. MP3.COM -palvelimella minulla oli parhaimmillaan 97 biisiä, ja omia radiosoittoasemia minulla oli siellä pitkälti toistakymmentä. Alussa biisien latauksia ei siellä oikeastaan laskettu mitenkään, ja laskurisysteemi ei edes aina toiminut, mutta silti latausten kokonaismäärän voi hyvinkin arvioida olevan hyvän matkaa kymmenentuhannen paremmalla puolella. Samaan aikaan minulla oli muitakin sivuja, joilta biisejä latailtiin myös runsaasti, ja useita yksittäisiä sivujakin - joten on mahdotonta sanoa täsmälleen kuinka suosittuja lauluni ovat netissä olleet, mutta saatetaan hyvinkin liikkua kaikenkaikkiaan useissa kymmenissä tuhansissa latauskerroissa. Rahallista hyötyä tästä ei ole ollut. Pari pienehköä shekkiä, joita ei edes kannattanut lunastaa. Nekin, jotka uskoivat sieltä kultaa vuolevansa, jäivät nuolemaan kämmenpohjiaan, ja venyttelemään joutilaina nilkkasukkiensa henkseleitä. Eivät suomalaiset maailmaa valloita, ja nekin, jotka siellä pyörivät valloittaen milloin minkäkin kaupungin, jäävät lopultakin marginaalisiksi tapauksiksi, sillä esimerkiksi Amerikassa on jo omasta takaa sellainen ammattitaitoisten muusikkojen armeija, ettei sen varustuksia kykene kukaan murtamaan. Ihmisiä on siellä niin tavattoman paljon, että sadantuhannenkin ihmisen fanijoukko jää helposti harvinaiseksi erillistapaukseksi, jos puhutaan jonkin levyn ostaneiden ihmisten määrästä. Kun Afganistanin sota alkoi, sähköpostitulva USA:n puolelta hiljeni, ja lopulta en saanut sieltä enää viestejä, tai kommentteja, vaikka niitä oli tullut tukuttain aikaisemmin. Monet tosin tiedottivat erikseen, etteivät enää lähetä sähköposteja, koska eivät halunneet enää hankaloittaa omaa asemaansa työssä ja muualla. Kenites heitä myös valvottiin, ja kenties Suomi oli epäilyttävien maiden listalla. Suomihan ei liittynyt heidän koalitioonsa - päinvastoin kuin Viro, joka lähetti mahtavat sturm -joukkonsa Irakiin, ja sinne ehti myös voittoisa Tanskan sukellusvenelaivasto - oikea Suuri Armaada. Oikein pelottaa ajatuskin, etä Viro hyökkäisi Suomeen mahtavalla armeijallaan. Hrrrrrr! Tosi pelottavia vastustajia! MP3.COM -keskustelupalstalla amerikkalaiset osoittautuivat viime vaiheessa erittäin ahdasmielisiksi, ja he mm. kutsuivat ranskalaisia raukkamaisiksi pelkureiksi, ja vakuuttivat israelilaisten olevan kaikessa ehdottomasti oikeassa, ja todistivat siten osaltaan sen, että eivät ne amerikkalaiset muusikotkaan aina ole siinä syvemmän, inhimillisemmän tietämyksen eturintamassa. Ja taas kerran amerikkalaiset osoittivat syvän sivistymättömyytensä, ja tietämättömyytensä muun maailman todellisista olosuhteista. Eipä siis ihme, että ne hyökkäsivät Irakiin demokratianlevitysturneelleen, jossa he vielä nykyäänkin tapattavat poikiaan, vaikka tuo koalitiokin lienee levinnyt jo taivan tuuliin. Niin se käy. Olimmeko heidän vihollisiaan? Kenties olimmekin, sillä seurustelihan muuan hönelö suomalaisnainen henkilön kanssa, joka oli mukana toisessa niistä koneista, jotka tömäyttivät nevernyrkin tornit nurin, jotka Bush siis menetti sodan shakkiottelun ensi metreillä. Jotakinhan tuo hiljaisuus kertoo tietystä ilmapiirin muutoksesta, ja siitä kertoo heikäläisten suhde mm. aborttiin ja aseisiin. Vaan eipä ole asiat parantuneet Obaman astuttua pressaksi, sillä sama, sotainen meinkinki näyttää vain jatkuvan. Pressanvaihdoksilla ei ole mitään merkitystä maassa, jota eivät sen hallitukset todellisuudessa johda, vaan erilaiset, suuret yhtiöt, joilla on erilaisia intressejä ulkomailla. Mutta asiaan. Tieten- ja ennekaikkea minun tietämättäni on monia sivujani kirjattuna erilaisiin hakukoneisiin, ja myös joihinkin musiikkiin erikoistuneisiin hakurobotteihin. Niiden perusteella minä olisin ainakin jonkinalinen nettikuuluisuus, mutta koska se ei näy mitenkään minun normaalissa elämässäni, ei sillä ole mitään merkitystä. Mutta mitäpä tuosta; kun kunnia menee, niin maine kasvaa! Toisaalta olen ajan kuluessa luonut koko joukon musiikkisivuja - ja menettänyt niitä melkein yhtä nopeassa tempossa, ja hakukoneet ovat olleet koko ajan hieman jäljessä. Minusta riippumatta ovat lakaneet olemasta mm. Traxinspace, IUMA, Lycos Listeningroom, Zerion, Guitar, Xoom, ja monet, niin monet muutkin palvelimet, joille olen musiikkiani ladannut. Ne eivät ole koskaan ilmoittaneet mitään aikeistaan, joten monessa tapauksessa se on pitänyt päätellä itse. Esimerkiksi IUMA on käytännössä lopettanut, vaikka monet siellä olleista sivuista ovat edelleenkin tavoitettavissa netissä, ja se oli sentään se alkuperäinen, vapaa maailmanmusiikin linnake, mutta mikään ei ole ikuista. Tämä siitä huolimatta, että marginaalimusiikin harrastajia on maailmassa miljoonia.

Aikanaan Eric Shea luonnehti biisejäni homemade -musiikiksi LISTEN.COM hakupalvelimella, ja käytti niistä vähemmän mairittelevia sanoja:

Homemade " folk" music that actually sounds like someone took some soundbites from the kids who prefer to sit in the front of the school bus and played it alongside a circus calliope -- backwards.

Kun taas Tom Heyman mainitulla hakukoneella luonnehti The Timo Kinnunen One Man's Band -tuotantoa nimikkeellä experimental, ja hänen sävynsä oli sävy seuraavankaltainen:

Although this Finnish artist can deftly fingerpick a guitar and seems to be able to play the piano, this strange amalgamation of American and Finnish folk music is so strangely and haphazardly put together that it defies description as any thing other that experimental. It is however, bizarrely interesting listening.

John Heymanin luonnehdinta musiikistani taas kuului seuraavasti:

Fast acoustic guitar finger-picking with quietly sung Finnish lyrics. The whole project sounds like it was fed through a rotating speaker cabinet, giving the music a swirling underwater feel.

Musiikkiani (kuten muitakin tekemisiäni) on verrattu netissä mm Ivor Cutlerin moninaiseen, ja laajaan tuotantoon - mikä on tietenkin minulle vain kunnia. Cutlerin erästä levyä - ja samalla koko miestä luonnehditaan seuraavin sanoin:

In the case of Ivor Cutler, this record is a collection of vignettes, spoken-word pieces and strange little songs accompanied by a harmonium. Ivor's subject matter is the stuff of true comedy (going to the toilet and finding it full of a stranger's diarrhoea, eating mince, getting kidnapped by an eagle) and pathos (his mum escaping in a rowing boat never to be seen again). It's nonsense poetry from a vanished world of tenements with outside lavvies and Broons-like mince-guzzling Scottish families. You have to buy into Ivor Cutler's world to find it funny or tragic; a weird alternative Scotland, a near neighbour of the place where Desperate Dan and Oor Willie live. Other reference points are Spike Milligan, Edward Lear and Scottish magic realist Alastair Gray<. To the uninitiated, though, Ivor is just a weird old bloke who, under other circumstances, might be wandering around King's Cross Station singing these same songs for disturbed children while passers-by try not to notice or make eye contact. But we love him.

Klikkaa tästä saadaksesi lisätietoja Ivor Cutlerin tuotannosta

Minä allekirjoitan tästä jokaisen sanan - joten minussakin lienee jotakin samaa. Toinen artisti, johon minua on netissä verrattu, on Daniel Johnston, jota puolestaan luonnehditaan seuraavasti:

Along with the incoherent ramblings of Wesley Willis, Austin,Texas native Daniel Johnston is another Indie Rocker who makes a living from being a little " soft in the attic. " Insanity credibility aside, Johnston has been releasing endearingly unrefined music to the public since he began unleashing home-recorded cassette tapes in 1980. Much of his cult following stemmed from these tapes as well as from the MTV coverage he received during the mid '80s. The finished results of Johnston's Lo-Fi tomfoolery have been covered by such seminal Indie Rock goblins as Sonic Youth, Nirvana, Yo La Tengo, Butthole Surfers and Half Japanese to name a few. Johnston's vivacious pop songs are usually laden with chiming guitar, clunky keyboards, distant rhythms, and a sometimes sinister, sometimes child-like perspective on life. Unlike his contemporaries (such as Lou Barlow, Johnston often seems too lost in his own Syd Barret-like condition to write jaded and cynical songs.

Vaikka tässä kohden voisi löytää erojakin, on selvää, että tässä meillä on toinen, joka on puuhaillut kotona nauhoitettujen kasettien parissa, ja julkaisuutkin niitä koko joukon. Jokaiselle Matille löytyy netissä oma Maijansa. Kuriositeettina mainittakoon, että musikkiani on esitetty tiettävästi myös Venäjän FM radiossa, jonne lähetin pyynnöstä kasetinkin. Tuntemattomalle suomalaiselle sekin on hyvä saavutus, ja koska minua on maailmalta myös tuettu, annettakoon samalla kiitokset siitäkin. Koska minulla ei ole levy-yhtiöiden mahtavaa markkinointikoneistoa takanani, olen korjannut puutetta levittäytymällä mahdollisimman laajasti nettiin, jotta sattuisin mm. hakukoneiden haarukkaan tehokkaammin. Ainahan sattuu, etttä jokin sivukokonaisuus on poissa pelistä jos palvelin on ajettu alas, tai jos joku on tehnyt tahallista sabotaasia, ja kaikki mikä on ollut mennäkseen, on myös mennyt sen siliän tien. Ja miksi muutoin panostaisinkaan kaupalliseen markkinointiin, kun kuitenkin tarjoan musiikkiani ilmaiseksi kaikille, jotka siitä ovat kiinnostuneita, ja en saa siitä itse penniäkään. Tähän ilmaisuuteen on kuitenkin omat syynsä: En halua olla mikään levy-yhtiöiden ja tuottajien prässäämä muotti, vaan elää täysin normaalia elämää kuten kuka tahansa kadunmies.