Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A
41
70700 Kuopio
Finland
Updated on the 17th May in 2010
Olen laulanut tämän Hattivattinainen -laulun alunperin kasettinauhalle 1970-luvun alkupuolella Lappeenrannan kaupungissa, Lauritsalassa, ja olen tehnyt sen vasiten yöllä. Laulu syntyi kun kerran olin illansuussa ollut Lauritsalalaisessa viinakaupan talossa sijaitsevassa diskoteekissa, ja siellä esittänyt tiskijukalle musiikkipyynnön. En ollut ennen moisessa paikassa käynytkään. Musiikki kuulosti monotoniselta jumputukselta, ja ihmiset näyttivät ihan ihmisen kuorilta, joten pyysin lätynpyörittäjää soittamaan The Rolling Stones yhtyeen biisin Honky Tonk Woman, jonka tämä, yllätys yllätys, sitten soittikin. Jotenkin lapsellisuuttani oletin, että hyvä musiikki kyllä aina tunnistetaan, ja että muutkin rientäisivät lattialle tungokseen asti. Vaan eipäs niin käynytkään! No, minä tanssin biisin omalla, jähmeänarvokkaalla tavallani, seilaten tyhjällä tanssiparketilla, vakaana kuin Titanic. Silloisen seurueeni kokoonpanoa en tosin enää muista. Jos kyseessä olisi ollut minulle tärkeä tapahtuma, tai todella tärkeät ihmiset, muistaisin sen varmasti, mutta todennäköisesti heihin liittyvä muistiaines on jo sellaisenaankin merkityksetöntä, harmaata huttua, että se joutui mappiin öö jo hetikohta koetuksi tultuaan. Muistan sensijaan hyvin kuinka erään Pillin Erikin kanssa kävelimme pariinkin eri kertaan eri uudenvuodenaattoina Lauristsalan keskustassa hieman sivummalle puiden siimekseen, jossa otimme muutamat äreät ryypit, lähinnä taskulämmintä jaloviinaa, rakettien paukkuessa iloisesti. Tapahtumasta piti tulla perinne, mutta eipäs vain tullutkaan. Oli muuten kummallista, että siihen aikaan ympärillä näytti pyörivän aivan valtavasti ihmisiä, ja kavereita riitti kaikille, mutta se johtui siitä, että kaikki nuoremmat ihmiset kuuluivat suuriin ikäluokkiin, ja olivat varttuneet nuorukaisiksi aikana, jona häliseviä pentuja oli joka paikassa. Jokaiselle riitti joku lähimmäinen. Mutta kun väki sitten vähitellen harveni ympäriltä, ja levittäytyi pitkin maailmaa, katkesivat melkein kaikki yhteydet heihin, ja seurasi suuri hiljaisuus. Sitä kyselee, missä ovat he kaikki nyt? Taustalla kuluva rummutus on omien kenkieni kopinaa, sillä sillä tavoin tuolloin poljettiin lauluille tahtia. Mitään trikkejä ei ollut vielä käytettävissä, sillä tavalliselle rahvaalle mahdollisissa kasettinauhureissa ei sellaisia ollut. Kaikki piti panna kerralla purkkiin. Teknisesti edistyneemmän midiversion olen tehnyt vasta paljon myöhemmin, kun minulla oli jo tietokone, ja siinä musiikkiohjelmia. 70-luvulla minun tuolloin tuntemillani ihimisillä oli toisilleen paljon enemmän aikaa, ja vaikka laulettiinkin paljon, niin esityksiä nauhoiteltiin varsin harvoin. Useinkin sitä loilotettiin myöhään yöhön. Ei silloin valvottu öitä typerän teeveechatin äärellä, koska nettiä ei vielä ollut, eikä sättejä. Sitä oltiin tavallisen tyhmiä, ja aina oli paikalla joku joka osasi rämpytellä voimallisesti kitaraa, ja yleensä hoilattiin laulukirjoissa olleita lauluja. Suosittuja olivat mm. taistolaisten hartaat taistelulaulut, vaikka ei oltukaan taistolaisia. Siinähän niiden laulujen komiikka piilikin, ja naiiveissa sanoituksissa. Ryssät näet luulivat, että suomalaiset ovat hyvää vauhtia ryssiytymässä, kun kerran nuorisokin laulaa banderollilauluja. Elettiinhän sitä vielä voimallisesti Neuvostoliiton aikaa, ja Urho Kekkonen oli se ainoa oikea pressa. Nyt kun sitä ollaan olevinaan viisaampia, sanotaan, että miksi suomalaiset olivat silloin rähmällään itään. Eivät ne olleet sen enempää rähmällään kuin ovat nyt länteen, ja EU:hun, mutta fiksu ihminen osasi ottaa huomioon, että rajan takana oli miljoona-armeija, ja että Suomen selviäminen viime sodasta torjuntavoittajana oli erittäin tipalla. Nyt kun Itä on taantunut, ja on enää korkeintaan kolmannen luokan suurvalta, on helppoa naureskella poliitikkojen ennevanhaan harrastamaa mielistelyä. Ei tajuta näet vallan olemusta; että aina on mielistelty, ja kumarrettu, vaikka kohde onkin aika-ajoin vaihtunut. Suomen kannalta on itse asiassa ollut samaa, kumarrettinpa sitten itää tai länttä, sillä koskaan se ei ole tapahtunut ilmaiseksi. Eikä tapadu nytkään. Kyllähän se sinisalontaisto toki jätkänä tiedettiin, mutta mitäpä sitä jostakin pönäkästä, vanhasta ukosta. Ja jos laulukirjoja ei ollut saatavissa, otettin esiin lasiset laulukirjat. Ei silloin ajateltu naapureita, tai heidän yöuniaan - kun vaan soittaa jumputettiin aina aamunkoittoon saakka, jolloin lähellä sijaitseva, iso Kaukaan paperitehdas alkoi levittää tyrmäävää tuoksuaan ikkunoista sisään. Tämä onkin yksi parhaiten säilyneistä kasettiäänityksistäni. Kolmekymmnetä vuotta eivät ole juurikaan esitystä huonontaneet, ainakaan teknisessä mielessä. Taiteellisesta vaikutelmasta en sitten tiedä mitään, tai siitä, voisiko joku hifiin omaisuuksia sijoittanut kultakorva saada tästä mitään irti. Mutta heille minulla on yksinkertainen pyyntö: ottakaa itse, kaikin mokomin, halpa kasettinauhuri, ja tehkää sillä nauhoitus soittamalla ja laulamalla ihan itse, ja tarkistakaa äänitteenne tilanne uudelleen kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Elämä ei näet kulje ollenkaan hifinä, vaan jos ihan oikeasti elää, on mukana runsaasti myös LO-FI jaksoja, ja ehkäpä pelkkää kohinaakin. Ainakin ajoittain. Omana nauhoitusajankohtanani ei kukaan tiennyt tekijänoikeuksista mitään, enkä tiennyt minäkään, ja tuskin kukaan minua tämän esityksen perusteella on hirteen vetämässä. Pitkin armasta suomenniemeämme erinäiset bändit hoilottelivat 1970-luvulla erilaisia kovereitaan, kenekään kyselemättä, kuten vaikkapa Jussi Raittinen, jonka sentään olisi pitänyt tämäkin asia tietää. Vaan eipäs vaan tietänyt.
Olen tehnyt myöhemmin Hattivattilaulusta hieman kehittyneemmän midiversion, jossa laulu on istutettu valmiiseen taustaan, jota olen tosin muokannut monin tavoin. Tarkoituksena oli lähinnä kokeilla, miltä eistys kuulostaisi jos minulla olisi bändi. Sellaistahan minulla ei ole koskaan ollut, koska aina kun olen sattunut paikalle, jossa on useita soittajia ja soittimia, olen jotenkin hyytynyt, enkä ole kyennyt kuin tyhmään rämpyttelyyn. Ideat ovat loistaneet poissaolollaan. Tällöin konetausta on lähes ainoa vaihtoehto, sillä se ei naureskele, tai kysele joutavia, tai aseta mitään kyseenalaiseksi. Se tottelee tyhmintäkin artistia, ja jopa sellaisia, jotka eivät osaa ollenkaan laulaa. Sellaisia kuten Niko92, tai Sepi Kumpulainen, laulava talonmies. Konetaustaan liittyy kuitenkin sellainen ongelma, että esitystä ei voi jälkikäteen muistaa, tai palauttaa mieleen muiden kanssa. Se oli vain jotakin, joka tuli tehtyä tietokonetta käyttäen, mutta missä ja milloin, vain Herra voi sen tietää. Koska olen vain tavallinen kotimusikantti, ei ole olemassa edes niitä ääniraitoja, joista jokin esitys on koottu, tai muita tehosteita. En kykene myöskään muistamaan, millaisia efektejä olen missäkin tapauksessa käyttänyt, tai kuinka monia eri ohjelmia. Oma ongelmansa on itse äänitystilanne, jossa ei lauleta kovaa, vaan hyvin läheltä mikrofonia, ja yleensä taustan ja vokaaliosuuksien välinen suhde määritetään ohjelmallisesti, eli nostamalla tai laskemalla haluttujen ominaisuuksien voimakkuuksia, ja laskemalla toisia. Luonnollisessa esityksessä esimerkiksi kitaran ja laulun suhde on aina lähes optimaalinen, koska jos soitto kovenee, kovenee myös laulu.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
(someone must just put his owns)
800 MHz Duron, HP a6210.sc, Kubuntu 5.10, Windows Vista Premium, X-Fi Xtreme Audio, SB Audicy Player, CoolEdit Pro 2.0, and Audacity