Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Updated on the 25th July in 2020
Tässä versiossa olen täydentänyt C-kasettitallennetta GARAGEBAND -ohjelmalla, jotta siihen tulisi lisää bassoa ja syntetisaattorimörinää. En tiedä pitäisikö tällaisia operaatioita ollenkaan tehdä, sillä ehkä olisi pitänyt pysyttäytyä alkuperäisessä ohuessa ja nasaalissa ilmaisussa.
Ihan vaan vertailun vuoksi esitän tässä akuperäisen C-kasettiversion, joka on ONE-TAKE -esitys. Ja ei siis sisällä esimerkiksi lisättyjä bassoja sun muita. Taustalla kuuluva naputus tuli kengänkorkojen kopinasta, ja kitralla oli oma, luonnollinen saundinsa.
MP3 -tiedostot on tarkoitettu nopeille laajakaistayhteyksille, ja niille, jotka harrastavat ämppäreitä. Ämppärit ovat ihan käteviä, sillä kun ne poltetaan sellaisinaan CD tai DVD -levylle datana, osaavat DVD ja BlueRay -soittimet soittaa niitä. Ne sopivat myös matkapuhelimiin ja MP3 -soittimiin. USB -muisteihin tallennettuina ne toimivat uusissa autoradioissa, ja niitä voi soittaa television sekä DVD ja BlueRay -soitinten USB -liitännän kautta. Mokkulayhteyksille nämä raskaan sarjan ämppärit saattavat olla liian kova pala, ja niiden lataus kestää ikuisuuden, mutta nämä nyt ovat parasta mikä ämppäreissä on teknisesti mahdollista. Jos halutaan jotakin vielä parempaa, pitäisi siirtyä muihin formaatteihin, joita esimerkiksi hifistit käyttävät. Hifistit – nuo kaikkein huvittavimmat kreatuurit joita maailmassa löytyy. Ajatelkaapa vain kuinka nuo lihavat, mutta äveriäät miehet lojuvat ilmeettöminä kuunteluhuoneissaan – aina vakavina ja sennäköisinä että ymmärtäisivätkin jotakin, ja ovat tarkkana kui porkkana josko jossakin risahtaisi, tai kuuluisi hellasäröä. Ne eivät käsitä, että kaikesta muusta täysin puhdas ääni on mahdottomuus, ja että yskintä ja yleisön joukosta kuuluva haistattelu ja möykkääminen ovat osa taidenautintoa. Myös hajut ovat tärkeä osa taidenautintoa, sillä sillointällöin joku herroista päästää kuitenkin leijarin tai röhinäpierun. Oikea kuuntelun taito onkin poimia itselle merkitykselliset sisällöt kaiken kakofonian keskelläkin. Ja onhan aina ääniä jotka ovat vastenmielisiä, vaikka ne esitettäisiin miten hyvällä laitteistolla tahansa. Jos nyt ajatellaan minun tekemääni musaa, täytyy pitää järki kädessä tuon teknisen laadun kanssa, sillä jotkut joskus ystävinäni pitämistä henkilöistä ovat olleet avoimeasti sitä mieltä, että nämä minun tulkintani eivät ole musiikkia lainkaan, vaan silkkaa paskaa – eivätkä ainakaan yllä jatsin kunniakkaille kukkuloille. Mikään ei voi olla inhottavampaa kuin se, että joku matelee lähietäisyydelle ja sitten iskee inhottavasti, vaikka ystävien ei pitäisi koskaan tehdä niin. Yhtä vastenmielistä on ylimakea kehuminen, ja kritiikin täydellinen puuttuminen. Ja mitä taas jatsimiehiin tulee, niin he ovat läpeensä tyytyväisiä, entisiä miehiä, mutta nyttemmin sillä tavoin poikkeavia, että kerkeävät antaa lovee kenelle tahansa. Jatsimies laitattaa aina ensin alapäänsä kondikseen, ja naama tulee sitten viimeksi. Ja sitten yleensä tuleekin jo noutaja.
Mäkin käyttäjien kannattaa asentaa systeemiinsä VLC -ohjelma, ja säätää selaimensa käyttämään sitä soitettaessa näitä tiedostoja, ja tämä mainittu ohjelma soveltuu myös windowsiin, ellei siihen ole asennettu erillistä koodekkipakkausta, joka hoitaa homman. Linuxissa GNOME -työpöytäsysteemiin kuuluva Totem riittää mainiosti, kun sitä on täydennetty laajennetuilla gstreamer -paketeilla.
Olen laulanut Hattivattinainen -biisin alunperin C-kasettinauhalle 1970-luvun alkupuolella Lappeenrannan kaupungissa, ja tarkemmin Lauritsalassa, ja olen tehnyt sen vasiten yöllä. Tätä vesiota olen ehostanut GARAGEBAND-ohjelmalla, mutta se nyt ei ole suurikaan synti. Laulun innoittajana oli käynti illansuussa Lauritsalalaisessa viinakaupan talossa sijaitsevassa diskoteekissa. En ollut ennen moisessa paikassa käynytkään. Siellä soitettu musiikki kuulosti monotoniselta jumputukselta, ja ihmiset näyttivät ihan ihmisen kuorilta, joten pyysin lätynpyörittäjää soittamaan The Rolling Stones yhtyeen biisin Honky Tonk Woman, jonka tämä, yllätys yllätys, sitten soittikin. Jotenkin lapsellisuuttani oletin, että hyvä musiikki kyllä aina tunnistetaan, ja että muutkin rientäisivät lattialle tungokseen asti. Vaan eipäs niin käynytkään! Tuijottelivat sieltä laidoilta niinkuin se mykkä sitä yhtä. No, minä tanssin biisin omalla, jähmeänarvokkaalla tavallani, seilaten tyhjällä tanssiparketilla, vakaana kuin Titanic. Ihan samaan tapaan kun tanssin hieman myöhemmin Könissä eräässä vierastyöläisten suosimalla tanssilavalla, joka muistutti erehdyttävästi Jänhiälän kylässä sijainnutta tanssilavaa. Ketterät italiaanot pyörivät ympärillä kuin väkkärä. Mutta lauritsalaisen seurueeni kokoonpanoa en tosin enää muista. Jos kyseessä olisi ollut minulle tärkeä tapahtuma, tai todella tärkeät ihmiset, muistaisin sen varmasti, mutta todennäköisesti heihin liittyvä muistiaines on jo sellaisenaankin merkityksetöntä, harmaata huttua, että se joutui mappiin öö jo hetikohta koetuksi tultuaan. Saattoi siellä olla muuan rahalle ahne Kaisa, jonka jäljiltä mummolasta ja sen mahtavista metsistä ei jäänyt jäljelle edes risukasaa, tai edes soraläjää, mutta se nyt on kokonaan eri juttu. Tavallaan koko Lauritsalassa viettämäni aika meni täysin mustin perseeseen, vaikka sainkin suoritettua siellä ylioppilatutkinnon magnan papereilla. Muistan sensijaan hyvin kuinka kävelimme uudenvuodenaattona Pillin Kartsun kanssa (pariinkin eri kertaan) uudenvuodenaattoina Lauritsalan keskustassa hieman sivummalle puiden siimekseen, jossa otimme muutamat äreät ryypit, lähinnä taskulämmintä jaloviinaa, rakettien paukkuessa iloisesti. Tapahtumasta piti tulla perinne, mutta eipäs vain tullutkaan. Siitäpä tuli sittemmin oikein lentävä lause: hävisi kuin Pilli saharaan! Oli muuten kummallista, että siihen aikaan ympärillä näytti pyörivän aivan valtavasti ihmisiä, ja kavereita riitti kaikille, mutta se johtui siitä, että kaikki nuoremmat ihmiset kuuluivat suuriin ikäluokkiin, ja olivat varttuneet nuorukaisiksi aikana, jona häliseviä pentuja oli joka paikassa. Niitä oli elossa runsaasti aikuisuutta (hah-hah) lähestyessäni, ja kavereita saadakseen ei tarvinnut vielä mielistellä. Jokaiselle riitti joku lähimmäinen. Mutta kun väki sitten vähitellen harveni ympäriltä, ja levittäytyi pitkin maailmaa, katkesivat melkein kaikki yhteydet heihin, ja seurasi suuri hiljaisuus. Sitä kyselee, missä ovat he kaikki nyt? No, innostuin tässä joitakin aikoja sitten hakemaan näitä kadotettuja veljiä ja sisaria, mutta löydetyt tapaukset olivat kukin tavallaan pettymys, tai sitten olen itse kehittynyt omanlaiseeni suuntaan, jota muut eivät ymmärrä. Pääasiahan on lopultakin se, että elipä sitten missä tahansa, niin tuntee ainakin muutaman täysin uuden ihmisen, joissa on aina se hyvä puoli, että menneisyyden voi jättää huoletta taakse. Kasettiversion taustalla kuluva rummutus on omien kenkieni kopinaa, sillä sillä tavoin tuolloin poljettiin lauluille tahtia. Mitään trikkejä ei ollut vielä käytettävissä, sillä tavalliselle rahvaalle mahdollisissa kasettinauhureissa ei sellaisia ollut. Kaikki piti panna kerralla purkkiin. Teknisesti edistyneemmän midiversion olen tehnyt vasta paljon myöhemmin, kun minulla oli jo tietokone, ja siinä musiikkiohjelmia. 70-luvulla minun tuolloin tuntemillani ihimisillä oli toisilleen paljon enemmän aikaa, ja vaikka laulettiinkin paljon, niin esityksiä nauhoiteltiin varsin harvoin. Useinkin sitä loilotettiin myöhään yöhön. Ei silloin valvottu öitä typerän teeveechatin äärellä, koska nettiä ei vielä ollut, eikä sättejä. Sitä oltiin tavallisen tyhmiä, ja aina oli paikalla joku joka osasi rämpytellä voimallisesti kitaraa, ja yleensä hoilattiin laulukirjoissa olleita lauluja, ja jollei kirjaa ollut, niin lasiset laulukirjat kelpasivat vallan mainiosti. Suosittuja olivat mm. taistolaisten hartaat taistelulaulut, vaikka ei oltukaan taistolaisia. Siinähän niiden laulujen komiikka piilikin, ja naiiveissa sanoituksissa. Ryssät näet luulivat, että suomalaiset ovat hyvää vauhtia ryssiytymässä, kun kerran nuorisokin laulaa banderollilauluja. Elettiinhän sitä vielä voimallisesti Neuvostoliiton aikaa, ja Urho Kekkonen oli se ainoa oikea pressa. Nyt kun sitä ollaan olevinaan viisaampia, sanotaan, että miksi suomalaiset olivat silloin rähmällään itään. Eivät ne olleet sen enempää rähmällään kuin ovat nyt länteen, ja EU:hun, mutta fiksu ihminen osasi ottaa huomioon, että rajan takana oli miljoona-armeija, ja että Suomen selviäminen viime sodasta torjuntavoittajana oli erittäin tipalla. Nyt kun Itä on taantunut, ja on enää korkeintaan kolmannen luokan suurvalta, on helppoa naureskella poliitikkojen ennevanhaan harrastamaa mielistelyä. Ei tajuta näet vallan olemusta; että aina on mielistelty, ja kumarrettu, vaikka kohde onkin aika-ajoin vaihtunut. Suomen kannalta on itse asiassa ollut samaa, kumarrettinpa sitten itää tai länttä, sillä koskaan se ei ole tapahtunut ilmaiseksi. Eikä tapadu nytkään. Kyllähän se sinisalontaisto toki jätkänä tiedettiin 70-luvulla, mutta mitäpä sitä jostakin pönäkästä, vanhasta ukosta. Työväenlaulut olivat naiiveja, ja niistä saattoi imeä kaiken mehun: pieni Suomen kansa, katkoo kahleitansa, kärsimysten malja se jo kukkuroillaan on... Ja jos laulukirjoja ei ollut saatavissa ihan joka nälän tuskiin, niin otettin esiin lasiset laulukirjat. Ei silloin ajateltu naapureita, tai heidän yöuniaan - kun vaan soittaa jumputettiin aina aamunkoittoon saakka, jolloin lähellä sijaitseva, iso Kaukaan paperitehdas alkoi levittää tyrmäävää tuoksuaan ikkunoista sisään. Tämä onkin yksi parhaiten säilyneistä kasettiäänityksistäni. Kolmekymmnetä vuotta eivät ole juurikaan esitystä huonontaneet, ainakaan teknisessä mielessä. Taiteellisesta vaikutelmasta en sitten tiedä mitään, tai siitä, voisiko joku hifiin omaisuuksia sijoittanut kultakorva saada tästä mitään irti. Mutta heille minulla on yksinkertainen pyyntö: ottakaa itse, kaikin mokomin, halpa kasettinauhuri, ja tehkää sillä nauhoitus soittamalla ja laulamalla ihan itse, ja tarkistakaa äänitteenne tilanne uudelleen kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Elämä ei näet kulje ollenkaan hifinä, vaan jos ihan oikeasti elää, on mukana runsaasti myös LO-FI jaksoja, ja ehkäpä pelkkää kohinaakin. Ainakin ajoittain. Omana nauhoitusajankohtanani ei kukaan tiennyt tekijänoikeuksista mitään, enkä tiennyt minäkään, ja tuskin kukaan minua tämän esityksen perusteella on hirteen vetämässä. Pitkin armasta suomenniemeämme erinäiset bändit hoilottelivat 1970-luvulla erilaisia kovereitaan, kenekään kyselemättä, kuten vaikkapa Jussi Raittinen, jonka sentään olisi pitänyt tämäkin asia tietää. Vaan eipäs vaan tietänyt, ja se on vain meidän onnemme, koska nyt tiedämme, että laki on vanha voimassa, se Aataminaikuinen.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
(someone must just put his owns)
Linux, Mac-mini, GARAGEBAND, CoolEdit Pro 2.1, and Audacity