Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A
41
70700 Kuopio
Finland
Updated on the 8th July in 2010
Kuvassa näet kuvankauniin Deborah Ann Harryn (Debbie Harry) esittämässä biisiään Heart Of Glass. Biisi ei syntynyt hetkessä, vaan ensin Harry sorvasi siitä ensimmäisen version yhdessä bändinsä perustajajäsenen, ja kitaristin, Chris Steinin kanssa. Vasta tuottaja Mike Chapmanin käsittelyn jälkeen biisi sai nykyisen muotonsa, ja samalla uuden, disko twist – ilmiasun, ja laulun esittäjää alettiin tästä lähtien pitää nimenomaan diskolaulajana. Tämä kaikki osoittaa, taas kerran, sen, että biisi voi olla vaikka kuinkakin hyvä, mutta jotta se myisi paljon, se täytyy sovittaa, ja sen on saatava prosessin kuluessa persoonallinen, tunnistettava ilmiasu, ja ennekaikkea: sen täytyy tuottaa hyvin. Esimerkisi Rollareiden aikanaan levyttämä Satisfaction ei kuulostaisi kovinkaan kummoiselta tavanomaiseen tapaan, kitaralla rämpytellen määkimistään säestäen, mutta heti kun siihen liitettiin särisevä, ja tarttuva Richardsin kitarariffi, se kohosi heti elämää suuremmaksi. Harryn biisiin on onnistuttu ymppäämään samantapainen toistuva riffi, ja siitä sen tunnistaa heti ensi tahdeista alkaen. Kuuntelin tässä taannoin televisiosta ohjelmaa, jossa muun muassa Jorma Panula arvioi kevyen musiikin esittäjien tuotoksia ylimieliseen tapaansa – vaikka ei itse ole kyennyt tuottamaan juurikaan tarttuvia biisejä, tai takomaan sävellyksillään rahaa. Panulan omat tekeleet ovat lähinnä puuduttavaa pimputtelua, eivätkä jää mieleen useammallakaan kuuntelemisella. Panulalla saattaa olla omat ansionsa kansainväliset mitat täyttävien puikonvispaajien kouluttajana, ja pikku puuhistaan sen paremman musiikin parissa, mutta ei hän ole nähtävästi alkuunkaan ymmärtänyt biisien olemusta: niissähän kaikki on tiivistetty pienimpään mahdolliseen jaettavuuteensa. Populaarimusiikissa biisit ovat eräänlaisia tankoja ja haikuja, jotka vaikuttavat ohi tavanomaisten ihmisen kontollisysteemien. Ihan järkevät ja asialliset ihmiset saattavat täysin villiintyä kuullessaan populaaribiisejä sopivassa paikassa, ja mielentilassa. Klassinen musiikki yltää tällaiseen vain harvoin, ja siksi sitä luonnehtiikin parhaiten sitä kuunteleva yleisö frakeissaan ja iltapuvuissaan, jotka tauoilla puhelevat toisilleen narisevan kuivilla, ja läpiasiaillisilla äänillään. Suurin osa klassisesta musiikista on törkeää lainausta toisilta, ja klassisen musiikin säveltäjän taitavuus punnitaan siinä, miten paljon hän onnistuu luomaan illuusion jostakin persoonallisesta. Vain harvat ovat onnistuneet tuottamaan jotakin peroonallista, kuten vaikkapa Sibelius ja Mozart, jotka kumpikin ovat lainanneet olan takaa muilta. Populaarimusiikissa voidaan suhteellisen vapaasti vaihtaa musiikillista habitusta, ja niin myös Harry on tehnyt. Minusta tämä Harry -eli Blondie on ennenkaikkea bluegrass -laulaja, ja osaa varmaankin esittää laulujaan missä genressä tahansa. Koska Heart Of Glass -laulusta ei ole ollut saatavissa (ainakaan minun tietämäni mukaan) suomenkielistä käännöstä, olen tehnyt tähän omaan versiooni sellaisen itse. Siitä voitte olla ihan vapaasti mitä mieltä tahansa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään sanasta sanaan – käännös, vaan pikemminkin tarkoituksena on ollut sovittaa sanoitus bluegrassimaiseen jytkytykseen, ja säilyttää samalla keinuva, diskomainen poljento. Suomenkieli taipuu silti varsin huonosti vastaamaan englanninkielisen sanoituksen rythmitystä. koska englanninkielessä sanat ovat lyhyempiä, ja niissä olevat konsonantit lausutaan korostetusti, ja sanoitus tulee siten itsestään svengaavammaksi kuin se onkaan. Olen minä, toki, nähnyt televisiosta useitakin Blondien esityksiä, mutta niistä kaikista jäi vaikutelma, ettei hän olisi ollut ihan kotonaan diskokimalteisissa esityksissään. Tietty epävarmuus ja kömpelyys niistä myös välittyi, mutta ehkä senkin on ollut tarkoituksellista, sillä täytyyhän fanien saada eläytyä, ja saada tukea esiintyjää, ja kokea myötähäpeää. Silti Blondie on minusta eräs meidän aikamme suurimmista artisteista, tai pop-ikoneista, ja ainakin hän on ollut heistä eräs mieleenpainuvimmista. Kasvot painuvat mieleen samalla tavoin kuin Marilyn Monroen kasvot – niissä on jotakin arkkitypaalista. Ne kuvastavat meidän muovista aikaamme, jossa me olemme jokaikinen oman elämämme tyhjiä kuoria, joita Andy Warhol on osuvasti taiteessaan kuvannut. No niin, muut saavat olla Blondiesta mitä mieltä tahansa, sillä eihän se enää minuun kuulu. En oikein jaksa uskoa, että laulun tekijät ja tuottajat ryhtyisivät minua jahtaamaan kun olen tehnyt oman tulkintani, koska eihän tämä maksa kenelleekään mitään, eikä ole missään kaupan - ja tuskinpa tätä kovinkaan paljoa edes kuunnellaan – ja tämähän ei vie leipää kenenkään suusta. Mutta saapas näkee mitä kenkä kokee. Voihan sitä käydä kuten aikanaan minulle Mikkelissä Osuusteurastamo Karjaportilla, jossa olin aikanaan lihanleikkajaharjoittelijana. Eräs ammattimies sanoi minulle: Kuule Väinö, ei sitä sinustakaan tiedä vielä vaikka kuolisit kuuluisana kirurgina! Jostakin syystä nimittelivät kinua siellä Väinöksi, eli sellaiseksi, joka ei oikeastaan kuulunut joukkoon.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
(someone just puts his owns)
800 MHz Duron, HP a6210.sc, Kubuntu 6.10, X-Fi Xtreme Audio, SB Audicy Player, CoolEdit Pro 2.0, GoldWave 5.22, TiMidity++, and Audacity