Huhtiniemi GO-GO

Monet C-kasettinauhurinauhoitukseni olen tehnyt Lauritsalassa tai Huhtiniemessä - joista viimeksimainittu on eräs lappeenrantalainen, ja ainakin hypoteettisesti, erittäin ruumiinhajuinen lähiö. Itse en ole siellä koskaan asunut – mikä on puhtaasti minun onneni. Ylläoleva kuva ei ole otettu siellä, vaan Lahdessa eräässä hotellissa, mutta se nyt taas on kokonaan eri juttu, kuten sanoisin jos sanoisin yhtään mitään.

Lappeenrantalainen Jortander Tupperware-Ruutunäkkileipälä väitti minulle kivenkovaan, että Huhtiniemeen olisi haudattu salaa vallan läjäkaupalla viime sotien perääntymisvaiheessa teloitettuja sotilaita. Alueella tehtiin asian tiimoilta kaivauksia, ja joitakin ruumiita (tai luurankoja) löytyikin, mutta ne olivat kai koleraan kuolleita siviileitä. Näet heitä ylläolevassa kuvassa. Kirjailija ja aikansa mediahenkilö Blues-Hessukin intoutui kirjoittamaan kirjan ”komentajasta” ja ”sotatuomarista”, joka hänen mukaansa kunnostautui moisissa voimatöissä. Ja kuten tiedämme, veti tämä samainen Blues-Hessu Lappeenrannassa useita vuosia Lappeenrannan bluesfestivaaleja, ja myöhemmin Seinäjoen bluesmarkkinoita. Kuuluisin biisi näiltä ajoilta lienee ”Blues-blues-blues rättätää”, jota soitetaan alvariinsa vieläkin joka paikassa. No, suomalaisten viime sotien aikuisia ruumiita ei ainakaan toistaiseksi ole löydetty Huhtiniemestä. Liekö ne sitten haudattu Taipalsaaren soihin. Jos nyt puhutaan Talvi – ja Jatkosodista, eli sodista, joissa kuoli kymmeniätuhansia sotilaita venäläisten tykkitulessa ja heidän ampumiinsa luoteihin, on muutaman soltun ampuminen sittenkin varsin vähämerkityksinen juttu kokonaisuuden kannalta, jos sellaista nyt on tapahtunut ollenkaan Jortanderin kuvaamissa puitteissa. Asiassa on myös psykologinen puolensa: ei ole mitään järkeä tappaa tuhansittain sotilaita rintaman takana, joista tapahtumista ei tiedettäisi etulinjassa mitään. Jos taas rintama liikkuu vaudilla, eivät tavalliset mosurit saa tietää teloituksista mitään, kun kokonaistilanne on mahdollisimman sekava muutoinkin, ja johtoporras täysin ulalla. Teloituksilla ei olisi pelotevaikutusta.

Huhtiniemessä elää vielä nykyisinkin lähinnä köyhiä, yksinkertaisia ihmisiä, kuten tämäntapaisissa lähiöissä nyt yleensäkin. Heidät tunnistaa luiskamaisesta otasta ja korkeista kulmakaarista, sekä lievästi gorillamaisesta ulkomuodosta. Näitä neanderhalilaisia tyyppejä Huhtiniemessä on aina elänyt. Ylläolevassa kuvassa näet melkein samantapaisen talon, jossa ainakin osa nauhoituksista on aikanaan tehty, ja jollaisessa Jortander asui. Huomaa komea rivi keltaisia Ladoja, jotka antavat leimansa koko tienoolle, ja huomaa erityisesti vinoon potkittu auton sähkötolppa. Nuoriso – tai yhä useammin turhaantunut, juopunut keski-ikäinen mies - haluaa aina jättää oman merkkinsä ainakin lähiön historiaan. Ei se aina riitä kun hankeen kusee, sillä sisäinen ahdistus voi olla sangen kovakin. On sitä suoriutumisen pakkoa – köyhälläkin. Näinä ankeina aikoina. Koska kaupunki on laiska korjaamaan yhtään mitään, pysyy tolppa vinona vuosikausien ajan, ja rakennuksetkin hapertuvat pystyyn. Ei ole käytetty kunnon betonia, vaan kaikessa on fuskattu. Tummuu se norsunluukin. Kuvan Ladat ovat keltaisia siksi, ettei muita värejä ollut saatavissa silloin kun kaikki talon ihmiset autonsa ostivat, ja onhan se väri tuokin - tuo keltainen. Itämailla se yhdistetään suureen viisauteen ja korkeaan henkiseen tasoon, mikä on tietenkin tässä yhteydessä hieman harhaanjohtavaa, ja huvittavaakin, koska väri liittyy meillä lähinnä kuseen. Nämä huhtiniemen onnettomat ihmiset eivät näet harrasta yleensä mitään, vaan makoilevat lokoisasti sohvaperunoina koko ikänsä. He eivät saa elämässään aikaan juuri muuta kuin tonneittain biojätettä, eli tuottavat tuhansista peräaukoistaan eräänlaisia ruskeita sikaareja, ja lorisuttavat päivittäin tuhansia litroja ladojenväristä nestettä, jota ei kuitenkaan kerätä mitenkään talteen. Sinne vain lasketaan Saimaaseen. Jos nämä jätösainekset kerättäisiin talteen, olisi näistä onnettomista sentään jotakin hyötyäkin. Mutta kun ne ovat sellaista tsubatsuba tsut-sut -porukkaa, joka naukkailee Kurkoa. Leimallista on sekin, että ken on kerran asunut Huhtiniemessä, pysyy aina huhtiniemeläisenä – sellaisena yksinkertaisena, itäbalttilaisena hönelönä. Huhtiniemeläisten huulilla on aina samanlainen virnistys kuin MAD -lehden mongoloidipojalla, ja puhutaankin yleisesti huhtiniemeläisestä grinnistä, jos nyt yskän ymmärrätte. Psykopaatit kuulemma tunnistaa heidän vinosta hymystään, ja siitä, että he hymyilevät kaikenlaisille epämiellyttävyyksille, ja nauraa hörisevät äitinsä hautajaisissa. Tyypillinen huhtiniemeläinen psykopaatti seisoskelee päivät pääksytysten vessan peilin edessä ja hokee: puhut sie miulle, hei, puhut sie miulle! Ja sitten se osoittelee peiliä rivollipyssyllään, joka voi hyvinkin olla muovinen jäljitelmä. No niin. Kuten jo ladakuvista voimme päätellä, ovat huhtiniemeläiset olleet aina jonkinsortin laumasieluja. Kaikki pitää tehdä yhdessä ja yhtäaikaa. Allaolevassa kuvassa he ovat uittamassa hevosiaan, alasti, tietenkin - kuin mulkosilmät mateet, ja ovat innolla asiassa mukana muutoinkin. Kun huhtiniemeläinen menee ulos, se tarkoittaa konkreettisesti sitä, että hän menee seisoskelemaan pihalle, ja kun hän menee ulos syömään, hän seisoo pihalla ja jäystää voileipää. Eivät ne käy missään, paitsi uittamassa hevosiaan.

Tuontapaisissa maisemissa nämä nauhoitukset on kuitenkin tehty, ja olihan se, tavallaan, hyvin hupaisaakin. Tulevaisuus oli edessä, ja kaikki mahdollisuudet vielä avoinna. Ihmiselämä on kuitenkin semmoista, että alunperin laaditut suunnitelmat eivät sellaisinaan toteudu. Minustakin piti tulla professori, ja olisi varmaan tullutkin, jos olisin notkunut vertaalla vielä muutamia vuosia, ja muuttanut sukunimeni ruotsinvoittiseksi. Aikanaan tein havaintoja yliopistoväestä, ja hämmästyin kuinka heikoilla eväillä päästiin kasan päälle kiekumaan. Siis minusta olisi tullut professori jos pelkät kyvyt olisivat ratkaiseet. Mutta mutta. Erehdyin kirjoittelemaan juttua psykedeliasta, koska ajattelin silloin (ja ajattelen yhä) että se, mitä me sanomme todellisuudeksi, on aktiivisesti ylläpidettyä harhaa. Itse asiassa täällä ei ole mitään, mutta olemme onnistuneet vaikuttamaan eräänlaisen jatkuvan psyykkisen tilan, jossa näyttäisi tapahtuvan kakenlaista järkevää ja järjetöntä. Muistan kuinka ne toitottivat työni tarkistustilaisuudessa, että missä kohdassa työtä sanottiin että huumausaineet olivat pahasta, ja niihin liittyvät aktiviteetit rikollisia. Eihän kyse ollut moraalisesta kannanotosta, vaan siitä, että nämä aineet horjuttivat aktiivisesti ylläpidettyä harhaa todellisuudesta ja tietämisestä, ja olivat siksi mielenkiintoisia. Itse asiassa jyväskyläläinen hengenmaisema oli aika ankea, ja tieteenrarjoitus moralisoivaa. Haluttiin julkisen vallan kanonisoima käsitys todellisuudesta, vaikka todellisuus on nimenomaan sitä, että totuudet ovat tilapäisiä hypoteeseja, ja siksi todellisuudesta ei voida edes puhua. No niin. Useimmille meistä näyttää käyvän niinkuin bändin pojille Anssi Kelan laulamassa biisissä Rockunelma, eli sen viimeisenkin urhoollisen on raahauduttava takaisin lääkikseen maineen poluilta (jos nimittäin on päässyt joskus sisälle – huhtiniemeläisellehän se on lähestulkoon mahdotonta). Suurimpana ongelmana missä tahansa koetussa todellisuudessa on kuitenkin se, että ihmiset kulahtavat ikääntyessään, ja heistä ei enää vanhempana ja jäykempänä ole toteuttamaan unelmiaan, tai kapea-alaisemmin: musiikillisia nuoruudenunelmiaan, jos niitä nyt on koskaan heillä ollutkaan. Ajatellaan nyt vaikka kitaransoiton opiskelua, jossa alkuvaiheessa edetään huimaa vauhtia, mutta joka varin pian on pelkkää, ärsyttävää rämpyttelyä ja pimputtelua, jota sitten kestää vuosikausien ajan, kunnes lopulta vaihde menee pykälään - jos menee. Ihmiset jäävät yleensä mukavuudenhaluisina juuri ja juuri sille tasolle jolle ovat alkeisharjoittelussaan päässeet kipuamaan. Mutta eihän se riitä edes vitsiksi: ei ole mitään hauskaa katsella esiintyjää joka ei osaa soittaa, ja joka laulaa kammottavalla, honisevalla ukonäänellään rakkaudesta, jollaista ei ole itse kokenut enää vuosiin. Ei voi katu-uskottavasti enää laulaa Chisun tapaan olevansa jotakin huumaavaa, jota toiset eivät voi vastustaa, ja jota ilman nämä eivät voi elää. Tämäntapaiset laulut on tarkoitettu tiettyyn, kapeaan ikäkauteen, jolloin ollaan etupäässä ahdistuneita, eikä oikeastaan osata panna tuulemaan. Lauluihin liittyy myös artistin korea ulkonäkö, josta hölmömpikin voi päätellä, että laulaja voisi jonkinlaista huumaa synnyttääkin. Mutta vanhempana samainen laulaja ei voi enää huumalaulujaan esittää. Kun artisti muistuttaa juurevaa itäbalttilaisnaista, ja hikoilee runsaasti, ei hän enää huumaa ketään. Laulussa viitataan toisiin, yhtä nuoriin sankareihin, joita huumataan – ei vanhoihin, irstaisiin ukkoihin. Chisu olisi kohteliaasti voinut lisätä huumalauluunsa värssyn: olen huumaavaa jota et voi vastustaa, ja jota ilman et voi elää -paitsi jos olet vanha, kulahtanut ukko! Kenties hän myöhemmin päivittää lyriikoitaan, ja tekee sen viimeistään silloin kun saa itse ensimmäiset kuumat aaltonsa, ja käsivarsiin kasvavat heiluvat allit, ja kauniit kasvot saavat leveät, itäbalttilaiset pysyväispiirteensä. Silloin voisi tehdä lauluja vaikka vanhoille ukoille, kuten: kävin minä ennen pyörällä naisissakin, mutta sitten tuli kuolio jalkaan, ja pyörällä rilluu jäi pois, ja niin myös naisetkin. Ja mitä sitten naivismiin ja yksinkertaistamiseen populaarikulttuurin piirissä ylipäätään tulee: Laulava talonmies voi syntyä vain kerran, ja hänen toisintonsa on suoraa kidutusta. Lisäksi se, joka kuulostaa netissä hauskalta, ei ole sitä enää live-tilanteessa, koska kyse on koko ajan siitä mielikuvasta, jonka kuulijoissa ja katsojissa onnistuu herättämään. Idylli särkyy, niin sanoakseni, kun paikalle vääntyy hikoileva itäbalttilaisnainen, joka tekisi vankoilla käsivarsillaan hirmu-urakoita vaikkapa ojureina. Hänelle sopivampia lauluja olisivat: ...ja kaksi kättä vahvaa minut vintin nurkkaan vei, tai: tule, tule, ukonköllikköä, vankkojen kätteni iloksi! Ehkäpä nuo kaikki aikoinaan tapaamani muusikonalut, jotka sittemmin kulahtivat omiin maailmoihinsa, ja antoivat muutoinkin periksi, ovat sittenkin oikeassa, koska edes menestys ei takaa sitä, että voisi kuvitella onnistuneensa. Aina se jää jotenkin vajaaksi. Mutta on ainakin yrittänyt, ja on ottanut riskin.