Timo Kinnunen
Särkiniementie
16 A 41
70700 Kuopio
Finland
On The 19th May in 2012
Tämä kokoelma sisältää ihan omatekemiäni audioita, mutta onneksi eivät kestäneet kauaa – tämä omatekemät (kuten eräässä toisessa laulussa sanotaan). Ylläolevaa kuva auttaa kun ratkaisette kysymystä, aiotteko ylipäätään katsella tai kuunnella näitä henkeni tuotteita. Kuvahan lienee se kuuluisa See No Evil Monkeys -kuva, jonka syvämerkityksen me kaikki kuvittelemme ymmärtävämme, vaikkemme tosiasiassa ymmärrä yhtään mitään. Miksi juuri apinat eivät saisi nähdä tai kuulla mitään, kun eivät kuitenkaan ymmärrä kaikkea kuulemaansa, tai käsitä mitä ovat näkemässä – ja tämä pätee myös ihmisiin. Valitettavasti! Älkää siis kuunnelko näitä ollenkaan, ja ohittakaa tämä linkki, mutta tehkää se siunaten, heilutellen suitsutusastioitanne – te ohimarssiva, iloinen joukko! Joku saattaa kysyä, miksi teen kutakuinkin merkityksetöntä musiikkia ja värkkään yksitotisia videoita, ja tarjoan niitä sitten pokkana muidenkin pällisteltäväksi ja kuunneltavaksi. Ajattelette kenties, että olisi pitänyt ilmehtiä iloisesti, ja viihdyttävästi, tai että näitä tuomarinurmioita on jo nähty, ja että nyt tää saa jo riittää, ja että viimeinen kerta tää olla saa. Vastaan, että aina nämä minun esitykseni viinan lonotuksen, ja toisten henkihieveriin hakkaamisen voittavat, ja kertovat sen, että amerikkalainen, viihteellinen esiintymiskulttuuri ei ole se ainut ja oikea. Netissä jokainen voi olla päivän kuninkaana omassa lajissaan, ja lusmuilla sitten kaiket muut ajat heittiönä. On parempi laulaa omalla, kimeällä ukonäänellään kuin kiristellä loputtomiin hampaitaan ja miettiä osaako sitä vaiko ei. Kyse ei näet osa ollenkaan siitä osaatko, tai oletko taitava artisti tai taiteilija, sillä olemmehan kaikki taiteilijoita vaikkemme olisikaan. On parempi kokea kulkevansa yksin omia teitään krokotiilinnahkaisissa bootseissaan, vaikka tämä teitteni yksinäisyys johtu vain siitä etteivät muut minun kulkemilleni teille tule. Ne vain sanovat: en tule teille! Ja kuka tietää, etteikö joskus tulisi aika jolloin kaikki nämä minunkin jollotukseni olisivat korkeakulttuuria, tai vähintäänkin mielenkiintoista ajankuvaa. Tuollaisiakin hulluja sitä maa on päällään kantanut! Ja te taas voitte kokea itsenne yhä enemmän ja enemmän todellisiksi artisteiksi. Lisäksi minä annan teille kaiken ihan ilmaiseksi, ja toivoisinkin, että musiikkiteollisuus kääntyisi vähitellen minun linjalleni (erityisesti suojaamattoman musiikkiformaatin asiassa), ja tietääkseni joku on jo tehnytkin niin. Tarkoitan sitä, että sisällöntuottajat ryhtyisivät viimeinkin kilpailemaan laadulla, ja kattavilla oheismateriaaleilla, jolloin itse musiikki olisi ilmaistavaraa, koska eihän se itsellään kanna mihinkään. Kuuntelin tässä taannoin oivan kokoelman suomalaista musiikkia, joka lienee tarkoitettu tavalliselle kansalle. Suurin osa kuuntelemastani tuotannosta oli vaivaannuttavaa ja tyhjää yhden ja saman toistoa, ja vain harvat biisit nousivat selvästi muiden yläpuolelle, ja pääsivät omassa lajissaan kansakunnan kaapin päälle. Musiikkituotanto on aina perustunut rahankeruuseen, mutta varsinaisessa kansanmusiikissa rahaa saattoi saada kun musiikki oli vielä tuoretta, ja kun musiikista oli saatu rahat, se muuttui ikäänkuin itsestään ilmaistavaraksi ja kansan omaisuudeksi, ja jokaikisen hoilattavaksi. Nykyinen musiikkibisnes kerää rahaa koko ajan, ja rahastaa jokaisesta uusintapainoksesta, tai teknologian harppauksesta. Luulisi niiden olevan edes jotakin velkaa kansanmusiikille, josta kaikki kevyt musiikki, ja se parempikin, ovat kuitenkin lähtöisin. Ajatelkaa vaikka Ukko-Nooaa, joka ei olisi mitään ellei joku Bellmannin setä olisi sitä keksinyt, tai sitten sen on keksinyt joku muu. Sivunmennen sanottuna: Ukko Nooa on ihan tavallinen juomalaulu, joka kertoo Nooasta, joka ensitöikseen istuttaa viiniköynnöksen taimia kun viimein arkista pääsee, ja se kertoo myös Nooan hauskasta eukosta, joka paapoo viinaan menevää miestään ja antaa hänen juoda, eikä urputa - kun kerran mies haluaa vinettoa siemailla. Yleensähän nuo eukot tuppaavat marmattamaan, jos sitä edes joskus ratkeaa ryyppäämään. Ei ole oikeastaan mikään ihme, että Bellmannin laulua ei ole käännetty suomeksi, ja että sitä ei jolloteta kaikissa lastentarhoissa. Tämän huojuvan ja natisevan aasinsillan kautta pääsemmekin sitten itse asiaan. Missä tahansa musiikissa tärkeintä ovat sitä selittävät taustat, ja oheistarinat, sekä anekdootit, sekä kaikki se mystisyys, joka liittyy eräisiin ihmisiin, ja heidän vaikutukseensa muihin ihmisiin. Ilman tätä kyseistä mystisyyttä Dylanin laulut olisivat toivotonta määkimistä, ja Sibeliuksen teokset puuduttavaa, arktista humppaa. Useimmat suomalaiset taiteilijat olisivat ihan tavallisia juoppoja (niinkuin useimmat heistä ovatkin). Olisi erittäin toivottavaa, että kaikki kynnelle kykenevät saisivat edelleenkin tehdä tarjolla olevista esityksistä vapaasti omia versioitaan, ja näin ehkä elpyisi se oikea ja aito kansanmusiikki, jonka varassa kaikki musiikki oikeastaan seisoo. Miten paljon klassisen musiikin nerot ovat kopsanneet tarttuvia sävelteemojaan kansanmusiikista? Vain Luoja tietää, jos sitten enää hänkään on enää kärryillä asiasta. Jos kansanmusiikki kuolee, näivettyy myös se niin sanottu parempien ihmisten musiikki ajan myötä. Vapaassa tarjonnassa kansanmusiikki tuottaisi miljoonittain uusia variaatioita, ja siten ihmiset maksaisivat takaisin kuuntelemansa musiikin monin kerroin, koska sellaisesta on lupa sisällöntuottajankin repiä mikä on vapaaksi tarkoitettu, eikä patentoitu käyttökelvottomaksi. Sisällöntuottajat eläisivät vallan mainiosti artisteihinsa liittyvillä taustatarinoilla, sekä sillä, että osaavat toimittaa tavaran paikasta A paikkaan B.
Ajattelin laittaa videoni samaan lootaan, ja erottaa ne täten audioiden lootasta, koska me olemme joka tapauksessa erittäin yksinkertaisia, emmekä löydä edes omia housujamme, vaikka ne olisivat päässämme. Niin me vain kuljemme huljemme rumisten, ja isä on Harry Lime, tai sitten joku muu. Mielumminkin jälkimmäinen, sillä pyllistäessämme tulemme aina hymyilleemme leveästi takoapäin jenkoojille, jos nyt sitten kellekään. Mutta asiaan. Olen jotensakin kyllästynyt siihen, etten aina onnistu lataamaan videoita nettiin (nettiin lataajille lienee erittäin tuttu seuraava lause: Älä sulje tätä sivua ennenkuin lataus on päättynyt) - ja sitten sitä latausta kestää! Aiemmin latailu onnistui suhteellisen helposti, muttei enää. Oli aika jolloin lataus ei onnistunut kuin Opera -selaimella, ja aika, jolloin se ei onnistunut silläkään. Kaikken helpoiten se on onnistunut Google+ -palvelimelle, jonne olenkin lataillut muutamia videoita, joissa esitän vanhempia laulujani. Tämän olen tehnyt vain siksi, että nyt kaikki voivat itse nähdä, että kyllä se ainakin auttavasti osaa soittaa kitaraa, ja määkiä jotakin sen päälle. Toisaalta: kansanmuusikon ei tarvitsekaan olla taitava, vaan riittää, että hän lyö rumpuaan pimeän tuvan nurkassa, ja otettuaan riittävästi neuvoaantavia, hakkaa lopulta rumpunsa puhki. Tai sitten hän on kuin aikanaan Eboian saaren tavernassa näkemäni humalainen kyläneukko, joka sirtakia yksin tanssiessaan lopulta läsähti lattialle perseelleen. No niin. FaceBook ei enää innosta koska jos sinne kerran itsensä asettaa tyrkylle, ei sieltä pääse enää pois (tosin olen kokeillut naamakirjaa kaikelta maailmalta suljetussa muodossa, jossa se olisi jopa kätevä – ei tarvitse päästää ihan jokaista pällistelijää sisälle). Ongelmallisinta oman tuotannnon jakamisessa netissä on se, etteivät nettin luodut sivut tahdo kuolla luonnollista kuolemaa, ja biisejä alkavat jaella lähes kaikki joiden suussa vain voi sulaa. Joitakin kerran luomiani musiikkisivuja en ole onnistunut päivittämään enää vuosiin – saatikka sitten tuhoamaan, koska en muista tunnussanoja, tai ne eivät enää toimi.
Klikkaa tästä siirtyäksesi sivulle Tietoo - Click this link to jump to the page of Information
Tietäminen perustuu pitkälti illuusioon. Muistan vielä kun muuan wileniuksenakanpoika aikanaan selitti ylioppilaille tietämisen olemusta. Se pani silmänsä sillä tavoin jännästi sirrilleen, ja tuijotti mietteliään oloisena katonrajaan. Sanoi: Mitä on tietäminen? Siristeli siinä edelleen niitä silmiään, ja jatkoi: Mitä on tietoisuus? Sitten se sanoi muikenana: Jollei ole kilttinä, niin saattaa joutua putkistoon? Putkaa se sillä tarkoitti, tai sitten opintoputkia. Joka tapauksessa asiaan kuului tässä kohtaa nauraa hörähtää ymmärtäväisesti, sillä juuri tässä oli se pakollisen vitsin paikka. Mutta mistäpä senkään nyt enää niin jullilleen tietää? Jospa se oli vitsiä koko juttu? Joka tapauksessa tämä kaikki perustui suggestioon ja hypnoosiin. Ylioppilaiden sieluja vietiin kuin pässiä narussa. Ihan fiksut ihmiset siinä siristelivät silmiään samalla tavoin, ja toistivat lausuttua mantraa: Mitä on tietoisuus? Ikäänkuin siitä repeäisi vielä hitunen lisää hengelle ajoainetta ja valaistusta. Olisi mielenkiintoista tietää esimerkiksi se, mitä teatterin ammattilaiset olisivat sanoneet näistä esityksistä. Että mitenkä joku osaakin luoda illuusion henkilöstä, joka muka tietää jostakin muita enemmän, ja kertoo tätä suurta salaisuuttaan asiaan vihkiytymättömille. No, minä en tarjoa omissa jutuissani sentään tuollaista pinnistystä ja rypistystä. Kerron vain sen mitä nyt kuuloinkin kerron, ja jätän sitten kaiken kohtalon huomaan. Historia osoittaa oliko missään mitään järkeä, ja missä sitä järkeä erityisesti oli. Parhaille selviävät ne historian kaikkein yleisimmät liikelait kuin tyhjää vaan. Voihan hyvinkin olla, että kaikkein järkevintä olisi kaivella isovarpaallaan tuhkaa, kuten Tuhkimo teki, ja sai silti prinsessan ja puoli valtakuntaa.
Olen siirtänyt tähän joitakin, aiemmin MBNET -kotisivullani olleita oppaita, koska olin eräässä vaiheessa aikeissa lopettaa kyseisen sivun ylläpidon. Jollet tilaa lehteäkään, et saa pitää sivujaisi lehtiyhtiön palvelimellakaan. Niin se vain on. En väitä, että kukaan olisi vailla tietoja, jota tarjoan, mutta ainakin minä sain aikani kulumaan näitä väsäillessä, ja sehän se on pääasia, jos mikä. Ja tietenkin nämä tiedot vanhenevat nopeasti, mutta sitten ne muuttuvatkin historiaksi – vaikka kun on kyse tietokoneita ja niiden ohjelmista, on niille luonteenomaisinta ahistoriallisuus.
Google Street View on uusin lelu, joka nettikansalle on tarjolla. Tämä on oikeastaan ainut keino kertoa tarinoita esimerkiksi kadotetusta kotiseudustaan, tai ainakin katsoa, miten tarkkaan se on oikeastaan kadonnut. Olen huomannut, että suurin osa kaikista niistä paikoista ja instituutuoista, joissa olen vaikuttanut, ovat lakanneet olemasta, kuten kaikki niistä sairaaloista, joissa olen työskennellyt jossakin elämäni vaiheessa. Myöskään niitä paikkoja, joissa olen kouluani käynyt, ei enää ole olemassa, tai sitten nillä on nykyään joku toinen käyttötarkoitus. Minun elämästäni ei siis voisi tehdä dokumenttifilmiä, koska elämisen miljöitä ei enää ole, ja ne pitäisi lavastaa, jos se nyt on ylipäätään mahdollistakaan. Google -kuvatkaan eivät ole ongelmattomia, sillä kuvausauto ei ole käynyt kaikkialla, ta sitten näkymä kohteeseen on huono. Ylläolevassa pikkukuvassa on näkymä entiselle Rauhan sairaalan juna-asemalle, johon on tarjolla vain tämä yksi näkymä, koska muissa kuvissa edessä on kaikenlaista rojua, tai puita ynnä pensaita. Tämäkin näkymä piti etsiä radan takaa, koska aseman pihassa kuvausauto ei ollut käynyt kiekkaa heittämässä. Mutta hyvä näinkin, hyvä näinkin. Google on lisännyt kuviin firmansa tunnuksia eräänlaisina vesileimoina, jotka voi tietenkin sutata pois – tai sitten hyväksyä ne sellaisinaan. Kuvien perspektiivi on useimmiten vääristynyt pahoin, ja hyvien kuvakulmien tarkka etsiminen on mahdotonta, koska pienin kerralla mahdollinen liike maisemassa on liian suuri, ja sitä ei voi hienosäätää. Lisäilen tähän laiskanlaisesti uusia juttuja, aina sitä myöten mitä saan kuva-aineistoa kasaan, tai kiinnostusta muuten riittää. Tarkoituksenani on luoda eräänlainen pseudo-historia, jossa tosiasiat ovat tosia, mutta esitystapa muuttaa ne silkaksi fiktioksi. Sitä ei vain pysty kertomaan ihan oikeista, ja kipeistä asioista muille ihmisille, joille ne eivät edes millään tavalla kuulu, tai jotka eivät näitä muuten kiinnosta. Mutta huumori tulee onneksi avuksi, ja niinpä kipeätkin kommellukset elämässä muuttuvat oman aikamme nuotiotarinoiksi, joilla entisaikojen metsästäjät huvittivat toisiaan. Itse en tosin osaa ajatella elämään elämää mitenkään erityisen jännittävänä, tai että olisin erityisen mielenkiintoinen, mutta ainahan on olemassa erilaisia friikkejä, joita kinnostavat mitä kummallisimmat asiat.
Lappi on se alue, joka sijaitsee Norjan ja Ruotsin – sekä Suomen pohjoisosassa. Olen käynyt siellä muutamia kertoja vaeltamassa, mikä oli suurimmalta osin pelkkää ajanhukkaa. Vaeltaminen on hiennostattavaa, vaivalloista liikkumista kiveliössä, raskas rinkka hartioilla, mennä juputtaen eteenpäin kuin muuli. Enimmän osan ajasta näkee vain pensaikkoa, ja vain aniharvoin komeita maisemia. Tunturien laella käy ainainen, kylmä viima, mutta silti pitää jostakin syystä valloittaa tunturinhuippuja, ja ehtiä pitkälle lyhyessä ajassa. Se on tavallaan kilpailua, ja sillä on vain vähän tekemistä luonnossa liikumisen kanssa. Tärkeää on se, että käytössä on vaeltamiseen teknologia, johon liittyvät esimerkiksi vaelluskengät, ja vedenpitävät pukineet, sekä hengittävät materiaalit, itikankarkottimet, ja tietynlaiset kuivamuonat ja kuivatut hedelmät sun muut. Jos erämaahan menee sellaisenaan, ilman varusteita, ei sillä urbaani ihminen pärjää. Sitten sitä vain mennä koohotetaan, ja otetaan hätäisesti valokuvia, ja videoita, ja katsellaan niitä silloin kun vaelletaan jo varsinaisessa betoniviidakossa. On tärkeää että ollaan oikeastaan urbaaneja, ja että mennään Lappiin urbaanin olemisen vastapainoksi. Eihän olisi mitään järkeä asua koko ajan Lapissa, ja sitten vielä käydä vaelluksilla. Normaali lappilainen ei vaeltele huvikseen ryteiköissä ja kivikoissa. Vaeltajat ovat oma, rasvanahkainen ihmislajinsa, joilla on vain vähän tekemistä pohjoisen hotelleihin tungeksivien pintaihmisten kanssa, jotka hekin kokevat käyneensä Lapissa - esimerkiksi vaikkapa pujottelemassa. Vaikka tietenkin tämä aina voittaa motoristien ylistämät luonto-kokemukset esimerkiksi harrikan selässä, jossa nämä tolvanat kokevat olevansa yhtä luonnon kanssa. Kun painavat H-D:llä pitkin Suomee. Ja kattia kanssa, eihän siinä moottorin jyrinässä voi kulla minkäänlaisia luonnonääniä, tai linnunlaulua. Mutta harhansa kullakin.
Aikanaan, jo monta vuotta sitten, kun latasin ensimmäisen 128 kbps MP3 -tiedoston onnistuneesti MP3.COM -palvelimelle, oli virrannut jo paljon vettä Tiberissä, ja varmaankin myös muissakin joissa. Vaatimuksena tällaisen tiedoston pakkaamiseen oli näet riittävän nopea kone, eli käytännössä Pentium Classic -suorittimella varustettu masiina, jollaisen onnistuin hankkimaan lopulta, mutta käytettynä, tietenkin. Tuolloin mahdollinen nettiyteys järjestyi puhelinmodeemilla, jossa parinkin megan musiikkitiedoston ylöslataukseen kului aikaa tuntikausia, ja mikä kaikkein pahinta: tiedoston soitto ja sen koekuuntelu ei onnistunut hitaalla modeeminopeudella. Laajakaistaa tai nykyisiä, nopeita mokkuloita ei näet ollut vielä lainkaan saatavissa. Käyttämäni äänitysvimpaimetkin olivat varsin alkeellisia, kuten voitte nähdä ylläolevasta kuvastakin. Mikrofonia piti pitää mahdollisimman lähellä suuta, ja laulaa huutamalla mahdollisimman kimeällä äänellä, ja samalla piti pyörittää rummun kampea mahdollisimman tasaisesti. Tuloksena oli miltei kuuntelukelvottomia äänitteitä, ja nyt puhutaan pelkästään teknisestä puolesta. Taiteellisesta vaikutelmasta ei oikein rohkene edes mainita. Tai mainitkaa te, jos niin tahdotte. Ei se ainakaan haittaa, vaikka mainitsisittekin. Suomessakin oli muutamia muitakin, jotka latailivat musiikkiaan MP3.COM -palvelimelle, kuten Darude, mutta itse en onnistunut koskaan miekkosen tekeleitä kuulemaan. Suomalaiset nettimuusikot saivat hyvän kohtelun MP3.COM -palvelimella, ja eräänä syynä siihen lienee ollut se, että erään pomon nimi oli Taskinen. Piti maanmiestensä puolta. Sittemmin MP3.COM ahdistettiin nurkkaan, ja pakotettiin lopettamaan toimintansa, ja asialla olivat kaupallisen musiikin edustajat. Syyttivät musiikin laittomasta jakelusta, vaikka suurin osa palvelimella olleesta musiikista oli taatusti muusikkojen omaa tekoa, tai sitten erilaisia kuuluisampien ja kaupallisten artistien biisien koverointeja. Koska olen tallentanut vuosien varrella monien artistien biisejä, tarjoan niistä myös pienen näytteen. Vassokuu sanoi Vakkilainen, ja Banzai sanoi Pakkilainen.
Filosofia on senverran ankara hengentieteen laji, etteivät siinä pärjää steinerilaisetkaan ilman, että laitos loppujuoksussa viedään alta, ja se muutetaan alaosastoksi, ja professorista tulee halpa osastonjohtaja sinne laitosrakennusten kaikkein perimmäiseen soppeen, viimeisen, ikkunattoman oven taa. Nimikin on liimattu oveen teipillä, ja kaikessa on haikeaa lähdön tunnelmaa. Poissa oli Polsun läpijuoppo seurapiiri, ja tärkeily tiedekunnan kokouksissa, jossa edustettiin tieteiden äitiä. Ylläoleva kuva osoittaa selkeääkin selkeämmin sen, mitä filosofin päässä pyörii: kuvia omasta itsestä ja omien ajatusten ainutlaatuisuudesta. Ollaan löydetty totuus, ja jotakin ainutkertaisesti uutta, jolle silti voidaan kontruoida monia liittymäkohtia filosofisesta traditiosta. No, myönnän silti mielelläni, että vielä nuorra miessä ollessani uskoin eräisiin hengentieteisiin, kuten filosofiaan, ja sen mahdollisuuksiin. Näin vanhempana on huomaavinaan, että kaiken pohjalla on vastenmielistä raadollisuutta ja pelkää oman edun ajamista, millä tarkoitan, että filosofit eivät ole kovinkaan jaloja noin niinkuin ihmisinä, ja heidän fiksuudestaankin voidaan olla montaa mieltä. Suomessa nykyisin julkisuudessa mielellään esiintyvät filosofit ovat lisäksi erittäin pinnallisia, ja heijastavat siten aikamme onttoutta, ja sisäistä näivettyneisyyttä. No, tietenkin heidän ajatuksensa voittavat mennen tullen esimerkiksi kaupparatsujen läpikyyniset ajatuskuviot, ja ihmisten härskin hyväksikäytön ideaalit, koska filosofian olemukseen kuuluu selkeä kriittinen komponentti, mutta olennaistahan tässä kaikessa on se, että ihminen, olipa hän sitten vaikkapa filosofi, jää lopulta aivan yksin kohtaamaan oman, persoonallisen kuolemansa, ja hänellä ei ole paljoakaan tukea hienoista ideoistaan, kun puitteita niille ei ole. Tänä päivänä me elämme aikaa jolloin tarjolla on aina joku kosmologi, joka vakuuttaa televisonkatsojat sutiparrallaan ja iloisesti tuikkivilla silmillään, tai sitten meillä on papinkaapuinen, iloinen papinvesseli, jonka oma elämä osoittautuukin tarkemmin tutkittaessa raadolliseksi, ja omaa, taloudellista etua ajavaksi. On aivan tyypillistä, että esille nostetaan joku maitonaama filosofi, joka valmistui niin man perkeleen ennätysajassa kuin vain suinkin mahdollista, koska hänelle tehtiin se monin tavoin mahdolliseksi, ja koska kuului oikeaan sukuun. Helsingin universtaalla tarvittiin nuoria, nousevia neroja, jotka eivät ihan oikeasti olleet mitään oikeita neroja, mutta välttävät tähän hätään, kun täytyy kilpailla määrärahoista ja rahoittajien rahapusseista. Eivät tavalliset ihmiset lue koskaan näiden nerojen tieteellisiä töitä, ja jos lukevatkin, niin sekaantuvat oitis kapulakielen viidakkoon, ja ulisevat pian kuorossa, että nerokasta on, nerokasta on. Oikea nero ei tarvitse mitään instituutioita, tai korukieltä näyttääkseen siltä mitä oikeasti on, ja hänen on pakko tehdä sen minkä osaa vaikkei saisi siitä mitään itselleen. Leonardo da Vincin oli ihan pakko piirtää lentokoneita ja muita laitteita, vaikka kukaan ei olisi voinut niitä valmistaa hänen elinaikanaan. Hän tiesi, että lentäminen olisi ihmisellekin mahdollista erityisten koneiden avulla – tekemällä ihmisestä eräänlaine kyborgi. Eihän hän tällaisia hienoja sanoja käyttänyt, mutta pyrki johonkin tällaiseen, ja ehkä siksi tutki varsin perusteellisesti ihmisen anatomiaa ja fysiikkaa. Meidän aikanamme tällaisia ihmisiä ei enää ole, koska nämä keinotekoisesti luodut universtaan näennäisnerot ovat erinomaisen sopivia täyttämään televisiotodellisuuden luoman valhemaailman, ja saavat ihmiset luulemaan, että silkalla arkipäivän päättelyllä voitaisiin todella ratkaista kaikki kysymykset. Näiden nuorten nerojen kautta universtaskin saa julkisuutta, ja kenties, kenties, taas hieman enemmän rahaa. Nämä sitten ottavat kantaa milloin mihinkin, ja varmastikin osa ihmisistä uskookin heidän tietoonsa. He ovat yhtä tärkeitä kuin aamutelevision aina niin virkut toimittajat, joilla tuntuu olevan koko ajan niin paljon sanottavaa – puhumattakaan haastateltavista, jotka aina yhtä punaposkisina selostavat asiaansa, eivätkä koskaan vilkuile kameraan, koska heille on opetettu, ettei niin saa tehdä - ainakaan televisiohaastattelussa. Tämä kaikki on mahdollista koska me elämme jokamiehen vuosisataa, jolloin jokainen voi voittaa minkä tahansa tietokilpailun, ja filosofiakaan enää tarvita, koska ei tarvita kiusallisia kysymyksiä, joita filosofitkaan eivät enää näy osaavan esittää, tai osaavan oikeasti ratkaista yhtään mitään. Totta on myös se, että tämänhetkisen tieteellisen tiedon perusteella meille voidaan tuottaa mitä moninaisempia ihmeitä vuosisadoiksi eteenpäin, ja talouden pyörät pyörivät niiden rasvaamina rattoisasti. Me näymme päätyvän toteuttamaan juuri sen Nietzschen esittämän, kaikkein pessimistisimmän tulevaisuudenvision, jossa ei tavoitella enää mitään, ja joka päätyy lopulta pimeään, kun tähdenlennot harvenevat, ja loppuvat vähitellen kokonaan.
Tässä iloksenne muutamia PDF -tiedostoja, joista suurin osa perustuu Google Street View -kuvausauton keräämään kuvamateriaalliin, mutta mukana on myös muuta, kuten Rauhan sairaalaa ja maatilaa koskevaa materiaalia, sekä tarinoita juopoista, sotaisasta kansasta, amerikkalaisista kansantavoista, koululaisaikojeni miljöistä, Sudenperäreissuista, sun muista. Olisi ylivoimaisen hankalaa edes yrittää päivittää näitä aina kun jotakin uutta tulee tarjolle, joten nämä nyt ovat puhtaasti ja ainoastaan oman ajankohtansa tuotteita.
Kuopiossa on järjestetty jo vuosikausien ajan Kuopio tanssii ja soi – nimistä tanssitapahtumaa, jota en ole kertaakaan käynyt varsinaisesti katsomassa – mitä nyt on tullut nähtyä, pätkittäin muistiin palaillen, Kuopion torin läpi kuljettaessa. Varmaankin siinä jokin ryhmä valloitti Kuopion, vaikken minä siitä mitään tiennytkään. Joku saattaa peräti hullaannuttaa koko Suomen, ja edelleenkään minä en siitä mitään tietäisi. Minun ei tarvitse muuta kuin ajatella muuatta punamekkoista, pattipolvista, suhteellisen iäkästä miestä, joka koikkelehtii sinne sun tänne niin man perusteellisen taiteellisesti kuin vain mahdollista - ja niinpä jätän jälleen kerran Kuopion tanssitapahtumat väliin. Tällä sivulla ei siis ole mitään näihin tapahtumiin liittyviin moninaisiin tansseihin liittyvää – onpahan vain jotakin siitä miten pyydetään julkisesti anteeksi, ja miten tehdään ratiokuunnelmia.
Niille, jotka etsivät jotakin merkityksellistä tietoa valokuvieni kautta, minulla ei ole mitään tarjottavaa. Miksi olisikaan, sillä ettehän te nyt toki sitä ansaitse! Minusta ihmisen pitää ansaita jopa nimensä – intiaanien tapaan. Kun ajattelen vaikkapa omaa, varsin yleistä sukunimeäni, on siihen aika vaikeaa kytkeä jotakin sellaista, joka olisi hankittua tai ansaittua. Meistä jokainenhan on syntynyt kuin mies ja nainen ovat menneet kiihkoissaan johonkin pensaikkoon, ja äheltäneet siellä kotvasen, ja kun nainen on siitä vajaan vuoden kuluttua pukeltanut kuolaavan käärön, jolle he ovat antaneet jonkun nimen, kuten Eulaalia tai Kustaa. No niin. Valokuvia on siis tarjolla, mutta ei mitään taide-elämyksiä, sillä ne on varattu tulevaisuuden ihmisille, jotka ymmärtävät paremmin sorrettuja ja vähäväkisiä – meitä oman elämämme ainoita asianosaisia.
Projekteja on monenlaisia, kuten tämä ladaeliteprojekti, joka ei tosin ole koskaan ollut minun projektini. Minäkun en ole koskaan autojen kanssa rassaillut, ja niihin vapaa-aikaani uhrannut. En ole koskaan ymmärtänyt näihin liittyvä rasvanäppifilosofiaa. Näitä tällaisia on kuitenkin tapana kutsua projekteiksi – olivatpa ne sitten kenenkä tahansa hallinnoimia ja organisoimia. Ylläoleva kuva esittää siis vain projektin yleisen mallin: se kuvaa nahkatakkista tyttöä, joka on nähnyt helvetin. Kuva on tämän asian ikoni. Näissä minun projekteissani on kuvattu kaikenlaisia asioita, joita eteeni on tullut, tai sitten asiat ovat tulleet kuvitteluni piiriin. Eli on olemassa jokin joka on jo valmiiksi jonkinverran hajalla, mutta se on mahdollista entistää, tai sitten kustomoida uuteen kukoistukseensa, eli luoda siitä paras mahdollinen elämä sille parhaassa mahdollisessa maailmassa. Tällaisia ovat myös useimmat minun omista, varsinaisista projekteistani.