Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Updated on the 17th September in 2015
MP3 -tiedostot on tarkoitettu nopeille laajakaistayhteyksille, ja niille, jotka harrastavat ämppäreitä. Ämppärit ovat ihan käteviä, sillä kun ne poltetaan sellaisinaan CD tai DVD -levylle datana, osaavat DVD ja BlueRay -soittimet soittaa niitä. Ne sopivat myös matkapuhelimiin ja MP3 -soittimiin. USB -muisteihin tallennettuina ne toimivat uusissa autoradioissa, ja niitä voi soittaa television sekä DVD ja BlueRay -soitinten USB -liitännän kautta. Mokkulayhteyksille nämä raskaan sarjan ämppärit saattavat olla liian kova pala, ja niiden lataus kestää ikuisuuden, mutta nämä nyt ovat parasta mikä ämppäreissä on teknisesti mahdollista. Jos halutaan jotakin vielä parempaa, pitäisi siirtyä muihin formaatteihin, joita esimerkiksi hifistit käyttävät. Hifistit – nuo kaikkein huvittavimmat kreatuurit joita maailmassa löytyy. Ajatelkaapa vain kuinka nuo lihavat, mutta äveriäät miehet lojuvat ilmeettöminä kuunteluhuoneissaan – aina vakavina ja sennäköisinä että ymmärtäisivätkin jotakin, ja ovat tarkkana kui porkkana josko jossakin risahtaisi, tai kuuluisi hellasäröä. Ne eivät käsitä, että kaikesta muusta täysin puhdas ääni on mahdottomuus, ja että yskintä ja yleisön joukosta kuuluva haistattelu ja möykkääminen ovat osa taidenautintoa. Oikea kuuntelun taito onkin poimia itselle merkitykselliset sisällöt kaiken kakofonian keskelläkin. Ja onhan aina ääniä jotka ovat vastenmielisiä, vaikka ne esitettäisiin miten hyvällä laitteistolla tahansa. Jos nyt ajatellaan minun tekemääni musaa, täytyy pitää järki kädessä tuon teknisen laadun kanssa, sillä jotkut joskus ystävinäni pitämistä henkilöistä ovat olleet avoimeasti sitä mieltä, että nämä minun tulkintani eivät ole musiikkia lainkaan, vaan silkkaa paskaa – eivätkä ainakaan yllä jatsin kunniakkaille kukkuloille. Mikään ei voi olla inhottavampaa kuin se, että joku matelee lähietäisyydelle ja sitten iskee inhottavasti, vaikka ystävien ei pitäisi koskaan tehdä niin. Yhtä vastenmielistä on ylimakea kehuminen, ja kritiikin täydellinen puuttuminen. Jatsia on se kun ei osaa soittaa.
Mäkin käyttäjien kannattaa asentaa systeemiinsä MplayerX tai VLC -ohjelma, ja säätää selaimensa käyttämään asennettua ohjelmaa soitettaessa näitä tiedostoja. VLC -ohjelma soveltuu myös windowsiin - ellei siihen ole asennettu erillistä koodekkipakkausta, jolloin Windows Media Player hoitaa homman. Linuxissa GNOME -työpöytäsysteemiin kuuluva Totem riittää mainiosti, kun sitä on täydennetty laajennetuilla gstreamer -paketeilla.
Ylläolevassa kuvassa näet sen huumorin mukavamman puolen, eli sen naurupuolen. On aina mukavampaa olla kun naurattaa, sillä itkemiseen kuuluvat ikävät muistelukset. Ikäviä ovat esimerkiksi piinaavat mielikuvat äskettäin kärsityistä ankarista remmisaunoista ja löylyytyksistä, tai häväistyksistä ja nöyryytyksistä, sekä nyt vaan kaikenlaiset karkinmenetykset. Kun sellaisessa mielentilassa tekee laulun, ja antaa kitaran laulaa vaan, tuloksena on eräänlainen tuskanhuuto, jolla on aivan oma poljentonsa, ja joka alkaa elää omaa elämäänsä. On täysin samantekevää millaisia laulussa kuvatut ihmiset todellisuudessa ovat, koska heillä ei laulussa mitään omaa elämää ole, vaan he ovat osa suurempaa kärsimysnäytelmää. Laulun sielunmaisemassa kaikki jähmettyy ja jäätyy, ja jäljelle jää vain huuto, ja sen hidas, hypnoottinen poljento. Eräänlaista bluesiahan tämäkin kai sitten on. Suomalaista bluesia, synkkää kuin hyinen suonsilmä, täynnä padottua vihaa. Tämä blues liittyy täysin subjektiiviseen ja henkilökohtaiseen menetykseen, eli erään muinaisen naisystäväni poismenoon. No, ei se tietenkään kuollut, vaan yksinkertaisesti käveli pois minun elämästäni – että en minä sellaista poismeno-poismenoa tarkoittanut. Eikä se toisaalta myöskään poisnukkunut, tai edesmennyt, eikä edes mikään pula-ajan Elvis jättänyt rakennusta. No niin. Olen kerran kuullut tarinan metsästävästä näädästä, joka syystä tai toisesta kadotti oravan, täysin varman saaliin, kokonaan näkyvistään ajon tiimellyksessä. Näätä ei millään tahtonut uskoa saaliinsa menetykseen, ja risteili saalistusalueella tuntikausia turhautuneena – kunnes sitten älysi asiantilan, ja häipyi. Sellaista se on meidän ihmistenkin kanssa. Ei sitä millään usko, että se toinen on mennyt – vaikka lupailikin kaikenlaista... Sitä odottelee aikansa, ettäkö tuo vielä tuolta tulisi, mutta kun se ei vaan tule, niin sitten sitä vaan hiipii pois, hiljalleen kun Vatasen Vallu, tai Dysterin Torsti, tai Hotakaisen Uolevi. En minä itkenyt, en toki, mutta kun sitä menettää uskonsa tulevaisuuteen, niin sitä tahtoo vain risteillä entisyyden raunioilla - ja toivoa. Tosiasiassahan meillä ei ole minkäänlaista toivoa. Vanhenemme omiin käsiimme ja nuoruuden urotyöt alkavat vaikuttaa naurettavilta. Peräseinä lähenee koko ajan. Vainajien muistokirjoitukset sanomalehdissä alkavat tuntua ontuvilta vitseltä, ja ihmisten tuskainen parkuna avoimien hautojen ääressä kuulostaa lähinnä mylvivältä lehmälaumalta. Tällöin ajattelee, että kyllä se on sentään, tämä elämä, toisinaan sangen paskamaista. Toisaalta kun ajattelenkin sitä mahdollisuutta, että tuo olisi jäänyt luo. Olisi täytynyt kärsiä sen vosun ainaisia miesten perässä juoksemisia ja katsella sen ainaisia, lisääntyviä hullunelkeitä ja sairaita juonitteluja koko loppuikänsä, ja ennekkaikkea: kuunnella sen vihlovaa, ja kimakkaa naurua. Että hyvä on kun meni. Näin siis silloin kun ollaan rationaalisia. Pitäisi uskoa mainosmiehen sanaan, joka tulee yöllä kertomaan, että olen voittanut veikkauksessa satoja miljoonia. Kun sanon, että tämän täytyy olla unta, parahtaa mainosmies, että tietenkin tämä on unta, mutta hyvää sellaista. Uneksikaamme siis täysillä silloin kun se hyvää on, sillä vaikka se olisikin todellisuudessa jotakin muuta, niin sen voi tajuta, onneksi, vasta jälkikäteen.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
(someone must just put his owns)
Mac-mini, GARAGEBAND, and Audacity