Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Tässä on hieman alkuperäistä lyhyempi esitys, joka on samalla laadultaan sangen kehno, mutta kyllä tästäkin selvän saa. Tätä suosittelen niille, jotka ovat hitaampien yhteyksien päässä, mutta pelkkä 3g lienee kuitenkin aivan liian hidas latauksia ajatellen.
Tarjoan tässä (surujuhlan kunniaksi) myös hieman parempitasoisen äänitteen, jonka tiedostokoko tosin on yli 20 megatavua, joten hitaiden yhteyksien päässä olevien ei juurikaan kannata edes aloittaa imuroimaan.
Etsin aikani netistä kuvia, joissa olisi esiintynyt nimenomaan itkun ja naurun tematiikkaa, mutta ainakaan Google ei tunnu lainkaan käsittävän, mistä tässä ilmiössä on kyse. Jonkun ulisevan imeväisikäisen kuva ei oikeastaan kuvaa sellaista syvää surua, jonka esimerkiksi rakkaimman menettäminen aiheuttaa, eikä sitä kuvaa myöskään jonkun piestyn henkilön naama, tai surkeaa kohtaloaan parkuvan pakolaisen vääristyneet kasvot. Jokaisessa viattomassa lapsessa meitä katsoo joku tuleva murhamies, tai kuolemanpataljoonaan liittyvä nuori, ja typerä sotahullu. Eräskin aikanaan niin siloposkinen poika tuli myöhemmässä elämässä katkeroituneeksi juopoksi, vaikka saikin hymypoikapatsaan, ja harrasti jalkapalloa. Jokaisessa rappioalkoholistissa meitä katsoo henkilö, joka on pilannyt kymmenien muiden ihmisten elämän, ja vienyt äidiltään ne viimeisetkin tuhkat pesästä. Sekin, joka selviää elämässään niin, että hänt pidetään kunnon miehenä ja naisena, saattaa silti pilata läheistensä elämän pompottelemalla heitä turhanpäiten omien oikkujensa mukaisesti. Huonot piirteet vain tehostuvat ihmisissä vanheimmiten, ja itse asiassa vain anianiharva kypsyy seesteiseksi ja hurskaaksi vanhukseksi. No niin. Näinkin voi ajatella, ja näitä tällaisia nihilistisiä näkemyksiä on tarjolla tuhansittain, ihan kiusaksi asti, ja ne johtavat vain kyynisyyteen. Myös surua on niin monenlaista, ja aina juuri se erityinen suru, jota kulloinkin kokee, tuntuu juuri pahimmalta, ja varmastikin sellaiselta, että kaikkien tulisi tuntea myötätuntoa. Muistan kun kerran nuorempana miehenä tunsin syvää surua naisasioiden vuoksi, ja silloiseen kämppääni tunki silloinen, alkoholisoitunut vuokraisäntäni juopon naisystävänsä kanssa. Oletin heidän ilman muuta heti käsittävän missä tilassa olin mutta katin paskat ne mitään mistään käsittivät. Onkin kummallista, että voimme olla täydellisen välinpitämättömiä jonkun surusta, vaikka tämä kokisi kuolevansa. Nuoret, jotka laskevat vanhempien ymmärtämyksen varaan, kuolevat useimmiten, koska avunhuudoksi tarkoitettu itsemurha onnistuukin, ja kukaan ei ymmärrä tulla apuun. Me kuljemme koko ajan surujen suuressa puutarhassa, ja pyrimme silti koko ajan naureskelemaan lähes kaikelle. Nauru tuntuu meistä paremmalle, vaikka se on vain surun toinen puoli. Uskoisin, että edes tämä surun korkeaveisu, jota tässä laulussani esitän, ei vaikuta läheskään kaikkiin, ja osaan ihmistä se ei vaikuta milloinkaan. Kummallista rämpytystä! Vain sellainen, jota vastaavanlainen kohtalo on edes joskus sivaltanut, saattaa ymmärtää tämän laulun – eräänlaisena tuskan messuna, jossa rikkinäinen sielu laulaa maailmalle suurta pettymystään läheisiin, ja erityisesti niitä kohtaan, joihin on joskus luottanut. Kitara laulaa samaa tuskaa, nirhaten vereslihalla olevia sielunhaavoja. Pitäisikö tällaisia kokemuksia sitten hävetä? No, ei helvetissä, sillä ne osoittavat, että maailma on kouraissut, ja elämä lyönyt edes sen yhden ainoan kerran.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
(someone must just put his owns)
HP a6210.sc, Windows Vista Premium, X-FI, Xtreme Audio, CoolEdit Pro 2.0, and Audacity