Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
On the 5th April in 2010
Täydennän tätä Rauha-aiheista juttuani valokuvalla, joka on peräisin V-P. Vahvaselän kirjasta Rauhan sairaala 1926-1976. Muutamia vuosia sitten käytin tätä samaista kuvaa Rauhan sairaalasta kertovissa tarinoissani, ja netin kautta se lienee sitten joutunut muihinkin tarinoihin – minkä voi päätellä jo kuvan rajauksista. Alkuperäisessä muodossaan kuvassa näkyy mm. maatilan tie. Myös rantala näkyy tässä kuvassa selvästi, ja se, ettei rantalan ja alatalon välissä ollut kuvanottohetkellä enää sairaalan puutarhaa. Puutarhurin keltainen omakotitalo näkyy rantalasta vasemmalle, sillä puutarhaa ei oltu lakkautettu, vaan se oli siirretty maatilalle. Myös ylätalo näkyy kuvassa upeasti, ja kuten tiedämme, on se purettu kaikkein ensimmäisenä. Rakennusvaiheessa se muistaakseni paloi, mutta rakennettiin palosta huolimatta valmiiksi. Kun alotin itse Rauhaa koskevien juttujen teon vuosia sitten, ei internetissä vielä tiedetty paikasta nimeltä Rauha yhtään mitään, mutta nythän asialla on jo kymmenittäin punaposkisia ja innokkaita historianharrastajia, sekä FaceBookilaisia, jotka kaikki haluaisivat kalifiksi kalifin paikalle. Se kaikki on tavallaan turhaa, sillä kysehän on Rauhan kohdalla koskaan ennalleen palautumattomasta menneisyydestä, joka on olemassa korkeintaan jo eläkeikää lähestyvien ihmisten hatarissa muistoissa. Kuitenkin Rauha oli kaikkea muutakin kuin mahdollinen lintokoto. Se oli ennenkaikkea paikka jonne tulvi ennen sotaa, ja erityisesti heti sodan jälkeenkin ihmisiä kaikkialta suomesta töihin, ja heitä tuli runsaasti myös ryssille menetetyiltä alueilta, ja kaikki he koettivat sopeutua elämään tässä silloin uudessa yhteisössä, jossa kukaan ei omistanut mitään, mutta jossa ei jurikaan kärsitty sodanjälkeisestä pula-ajasta, ja jossa jotkut asuivat ja elivät koko ajan entisaikojen aatelisherrojen tavoin. Muut elivät pienemmissä, ja vieläkin sitäkin pienemmissä kopeissa, joista esimerkiksi ylätalo oli täynnä. Sodan jälkeen ihmiset sopeutuivat melkein kaikkeen, ja eivät valittaneet. Olojen vähitellen parantuessa ihmisistä tuli jälleen itsekkäitä kusipäitä, ja he eivät käsittäneet, että samanlaisen hengenasenteen levitessä yhteiskuntaan, myös he itse joutuisivat kerran tulilinjalle. Mitä sitten jos kymmenentuhatta ihmistä joutui muuttamaan sinne, ja kaksikymmentätuhatta taas tänne, ja kaksisataatuhatta Ruotsiin Volvoja tekemään. Tai entä sitten jos Ruandassa tapettiinkin yli miljoona ihmistä viidakkoveitsillä. Eniten kovan ajattelun seuraamukset tuntuivat kuitenkin sairaiden ja vanhusten keskuudessa, jotka on pantu maksamaan muutoksen hinta. Jo myönnettyjä etuuksia muulle väestölle ja pitkäaikaissairaille karsitaan koko ajan, pikkuhiljaa, ja väistämättömästi. Pian ollaan tilanteessa, jossa heikot ja puolustuskyvyttömät viedään saunan taakse, ja lahdataan siihen, tai sitten entisistä mielisairaaloista tuleekin moderneja kaasukammiolaitoksia, joilla ratkaistaan eläkepommiin liittyviä pulmia, ja alkoholismiongelma, ja muut mahdolliset yhteiksunnan rahoitusongelmat. Ne olisivat myös elimellinen osa vanhustenhuoltoa, ja mielisairaiden hoitoa kokonaan pois päiväjärjestyksestä. No niin. Heti kun Google Street View -kuvausauton kuvat tulivat saataville, huomasin, että olisi aika tallentaa se kaikkein viimeisin kerros Rauhan historiaa - henkilökohtaisella tasolla koettuna - koska tiedossa oli varsin selvästi se, että Rauhan ympäristö myllerrettäisiin perinpohjin. Uudet FaceBookin valokuvat kertovat, että esimerkiksi Rauhan vesitorninmäki häviää kokonaisuudessan maisemasta, kuten myös itse vesitorni. Enää ei kukaan voi siis ottaa kyseisestä vesitornista valokuvaa, jossa se oli vielä ehjä. Uskoisin, että silloin kun se vielä hohteli uututtaan, kukaan ei sitä asiakseen valokuvannut – mitä sitä nyt yhtä vesitornia kuvailemaan. Ajateltiin kenties, että Rauha olisi paikoillaan ikuisesti, aina maailman tappiin saakka. Myös Rauhan rantaan näyttää myös olevan rakenteilla jos jonkinlaisia rantakojuja (ties mitä tarkoitusta varten) ja hallintolaa remontoidaan, koska sillä on kuulemma arkkitehtoonisia arvoja, kuten myös setälällä. Uudesta, hienosta kylpylästä ollaan vielä kuitenkin kaukana, mutta kehityshän saattaa kiihtyä, kuten myös taistelu kansamme olemassaolosta. Nyt on jo kuitenkin erittäin selvää, ettei paluuta entiseen enää ole, sillä senverran rajuja muutokset ovat olleet tähänkin mennessä, ja tulevat sitä vielä olemaan. Meidän linnat on kuitenkin myyty pois, ja voimme vain olla siellä pelkkiä kuokkavieraita. Hyvänä puolena tässä prosessissa on kuitenkin se, että sentään tehdään jotakin uutta, eikä käy niinkuin rajantakaisessa Karjalassa, joka on perusteellisesti ryssitty, eikä ole olemassa edes heikkoja merkkejä siitä, että yritettäisiin elvyttää tuota laajaa aluetta. Rauhalla on siis tulevaisuus, ja vaikkemme siitä pitäisikään, niin se on tosiasia. Se, jolla on fynat, määrää miten marssitaan.
Googlen Streets View on vallan mainio keksintö niille, jotka vain harvoin matkustavat matkakohteisiinsa konkreettisesti – tai niille, jotka nauttivat kaikesta mahdollisesta virtuaalisesti. Esimerkiksi netissä on suhteellisen vapaasti tarjolla syntymää ja kuolemaa, ja kaikkea siltä väliltä, ja nettisisältöjä kokiessa ei tarvitse syntyä sen enempää kuin kuollakaan. Olen siis yksi niistä jotka mielummin eivät mene paikalle livenä ja ota sieltä sadoittain huonoja kuvia – pallinaamaa pallinaaman perästä. Rauha an sich jää tällä tavoin tietenkin pelkäksi märäksi päiväuneksi. Tehdään siis nytkin mielummin vain tämä virtuaalimatka Google Street View -kuvausauton kyydissä. Kaikkea mahdollista, Rauhaan liittyvää kuvallista aineistoa, ei ole saatavilla. Kuvausauto ei ole Rauhassa ihan joka paikkaan päässyt, ja siitä kuva-aineistosta, jonka se on saanut kasaan, olen valinnut ne kohteet, joiden kanssa olen ollut joskus ainakin jonkinlaisissa tekemisissä, ja joihin liittyvät tarinat tunnen parhaiten. Luonnollisestikaan tarinat eivät ole sinällään tosia, mutta tosiasiat, joiden varaan tarinat rakentuvat, ovat tosia. Se, mikä minua on erityisesti ärsyttänyt vanhojen aikojen muisteluissa on se, että entisaikojen kusipäät muuttuvat muisteluissa ja nykyisyydessä ihaniksi ja mukaviksi ihmisiksi. Kaikenmaailman pirhosenjollit ja martikaisenarit saavat ilman mitään syytä täydellisen synninpäästön, koska kukaan ei muista enää millaisia he olivat nuorina. Lääkärit ja hoitajat olivat aivan yhtä asenteellisia ja ahdasmielisiä kuin muutkin ihmiset, vaikka heillä olikin viralliset mielipiteensä, joita he viljelivät hienoissa kirjoituksissaan ja puheissaan. Monet rauhalaiset lähtivät tästä maailmasta varsin dramaattisesti – kuka nyt ampui itsesä, tai räjäytti taivaan tuuliin. Konstit ovat monet, sanoi emäntä kun kissalla pöytää pyyhki. Ja eivät rauhalaiset nuoret – kuten eivät vanhemmatkaan – todellakaan olleet aina niin miellyttäviä ja mutkattomia. Suomalaiset, ja erityisesti rauhalaiset olivat näet kaunaista kansaa. Rauhalaiset olivat melkein kaikissa mahdollisissa suhteissa tavallisia, rajoittuneita - ja perin raadollisia ihmisiä. Heillä vain on lukemattomia epämääräisiä muistijälkiä, jotka he maalaavat jälkikäteen ruusunpunaisin värein kokoontumisajoissaan. Kun noita Rauhaan liittyviä, nykyisiä projekteja on tullut seurattua, olen ollut havaitsevinani, että Joutsenon pakkoliittäminen Lappeenrantaan ei ollut Rauhan kylpylähankkelle aivan alkuun ollenkaan hyvä asia, sillä Lappeenrantaan on kohoamassa toinen samanlainen kylpyläviritelmä, ja tietekin lappeenrantalaiset pitävät sitä ensisijaisena kehityskohteena, ja että juuri se saisi jatkossa eniten rahaa. Mutta keneltä? Nykyisinhän pärjäävät vain se, jotka saavat rahansa sijoittajilta, ja pääomapiireiltä. Ei valtio kykene enää tulemaan apuun, kun se on jo kertaallen myynyt kruununjalokivensä, ja realisoinut lähes kaiken mistä joku on ollut valmis jonkun euron maksamaan. Isoja sairaaloita on lakkautettu, ja rautatieasemia sekä kouluja myyty pilkkahintaan. Eihän tällaiselta köyhältä ainakaan rahaa saa. Tietenkin, jos Joutseno olisi säilynyt itsenäisenä aikamme melskeissä, olisi Rauha ollut sille aina sydämenasia, ja se olisi taistellut kynsin hampain myös Konnunsuon vankilan säilyttämisen puolesta, ja ehkäpä joku olisi keksinyt jotan uutta, joka olisi auttanut puutteen ajan yli. Ei niin, että vankilat olisivat sinällään hyvä asia, vaan niin, että jos niitä nyt ylipäätään on tehty, ne pitäisi säilyttää ja korjata ennemmin kuin rakentaa aina uusia. Oikein naurattaa kun lopettamista perusteltiin esimerkiksi sillä, että osa selleistä oli ns. paljusellejä, eli vangit väänsivät tortut pottaan, ja kaikille olisi pitänyt olla oikeat vesiklosetit. Minun mielestäni vankilassa kaiken kuuluukin olla hieman huonommin kuin siviilissä, sillä minäkin menisin mielelläni sellaiseen vankilaan pysyvästi, jossa on laajakaista ja selleissä tarjolla kaikki nykyajan mukavuudet, eikä töistäkään tarvitse tehdä – mitä nyt vähän persettä jakaa öisin vankilan kapoille. Myös ruoka on ravitsevaa, ja terveydenhoito ilmaista. Bonuksena tulevat sitten kaikenmaailman terapiat, sekä hauskat keskusteluryhmät. Jos joutsenolaisten rivit olisivat olleet ehyet, ja ihmiset yksimielisiä, ja asialle olisi pantu kunnon lobbarit, olisi Konnunsuon vankila vieläkin olemassa, ja Rauha olisi kehityskohteiden kärjessä ehkä myös hoitolaitoksena. Nyt tuntuu siltä, että sekä Imatra – että Lappeenranta ovat repineet Rauhasta ja Konnunsuolta irti kaiken mahdollisen, ja jättäneet sitten raadot haisemaan omia aikojaan. Ehkäpä Rauhaan palaa sittenkin lopulta rauha, kun pääoman kiinnostus viimein lopahtaa.
Olen tehnyt aikojen kuluessa pari laulua, jotka liittyvät Rauhaan. Ne ovat tosin kumpikin erittäin sisäänlämpiäviä, ja uskoisin, etteivät läheskään kaikki ihmiset näitä ymmärrä. Mutta ei se ole tarpeenkaan, sillä jos näitä kuullellessa tulee hyvä mieli, niin se on pääasia. Aina hauskaa olla pittää, vaikka sitte syvän märkänis, niinkuin karjalaiset tapaavat sanoa. Niin sanon minäkin, nytten.
Klikkaamalla tästä ladataksesi ja soittaaksesi biisin Ouvendisiks
Papusenmäellä sijaitsi aikanaan kellertävänruskea, masardikattoinen puutalo, jossa asui jäntinseppo. Jo pienestä pitäen hänestä näki (ja kuuli) että siinä oli tuleva kielimies. Kansakoulussa hän luki suoraan tekstiä kuin tekstiä kun valtaosa muista oppilaista vasta tankaten tavasi – minä siinä muiden mukana. Monasti hän lauloi kotimatkalla radiosta kuulemiaan jatsikappaletta käyttäen omatekoista englantiaan: Ouvendisiks, kuumatsini, ouvendisiks kuu maatsini (When the saints go marching in), ja meistä muista se tuntui ihan säälliseltä ulkomaankieleltä. Myöhemmin hän oppi nopeasti sitä oikeaa enganninkieltä, ja oli kirjeenvaihdossa ulkomaille. Minun kielitaitoni rajoittui noihin aikoihin yksittäisiin vieraankielen sanoihin, ja vaikka käytänkin nykyään esimerkiksi englantia sujuvasti, minulta puuttuu edelleen siihen elävä kontakti. Minulla ei ole kielikorvaa, joka kertoisi milloin joku ilmaisu on hölmö, tai ei tarkoita sitä mitä sen pitäisi. Koska alla äro barn i början, julkaisen tässä nytten oman versioni papusenpojan ensiyritelmästä englanninkielen maailmassa. Jospa oppisin itsekin tämän kautta tätä ulkomaankieltä paremmin. Seuraamalla mestaria.
Klikkaamalla tästä ladataksesi ja soittaaksesi biisin Haluaisin kuolla Rauhassa
Tämä biisi syntyi sanojen kaksoismerkityksen pohjalta, eli voidaan sanoa jotakin, joka merkitsee samalla myös useita muita asioita, eli eri konteksteissa samat sanat omaavar eri merkityksen. Siten esimerkiksi ilmaus kuolla rauhassa on eräs tapa ilmaista miten joku Elvis on jättänyt rakennuksen (Elvis has left the building) eli on siis kuollut. Koska Rauha on myös paikka, sen lisäksi, että sana ilmaisee tilaa, joka on sodan vastakohta, pystyy tähän kaksoismerkitykseen kutomaan tarinan, jonka nytten sitten tässä esitän. Vassokuu, folks!
Olen etsinyt pitkään netistä kuvaa Rauhan juna-asemasta, mutta onni ei vaan ole ollut myötä. VR, jolle tällaisten kuvastojen ylläpidon pitäisi kuulua, ei ole ollut tehtäviensä tasalla. Paljon asemia on hävinnyt, kuten myös mahdolliset niistä otetut valokuvatkin. Vasta Google Streets View -työkalun myötä onnistuin hankkimaan ylläolevan valokuvan tästä muistorikkaasta paikasta. Tulihan tämän rakennuksen ohi aina hiihdettyä, ja pyöräiltyä koulumatkoilla, ja ihmeteltyä, mitä se taara oikein tarkoittaa. Tosin sopivan kuvakulman etsiminen oli sangen työlästä, ja ainut kelvollinen katselukulma löytyi radan takaa, jossa on kaikenlaista roinaa ja pensaikkoa tiellä, ja siksi näkymä asemalle nyt on se mikä se on. Tuossa aseman pihassa sitä liikuteltiin resiinaa rauhanvariksen kanssa ensimmäisenä kansakoulupäivänä, ja ratahan täytyi ylittää aina kun halusi mennä kotiin asemantietä (mikä lie nimeltään nykyään). Jatkossa resiinat saivat olla rauhassa – paitsi mitä sillointällöin laitettiin lantteja kiskoille, jotka junat sitten puristivat litteiksi levyiksi. Talvisin asemantietä ei aurattu, joten se oli käytössä vain sulan maan aikaan. Talvisin hiihdettiin metsän läpi, jossa sijaitsee nykyään Repokiveksi nimitetty asuintaajama. Asemalle täytyy osoittaa kunniaa, ja niinpä kerran repäisin oikein kunnolla, ja lauloin kikkeli paljaana ohikiitävässä junassa oodia Rauhan asemalle: minä se oon Joutsenon kikkelikauhu, kikkelikauhu, kikkelikauhu! Saattatte sanoa, että johan oli lapsellista touhua aikuiselta mieheltä – johon sanon, että niinpäs olikin, ja olen ylpeä siitä! Tämä tapahtui palatessani kerran Kouvolasta Imatralle esittämästä näytelmää Miss' on mun iso pörrönen nalle (kaikessa saatanassa sitä onkin oltu mukana). Rauhan asemalla – niinkuin muuten kaikilla muillakin asemilla - oli tyypillinen aseman haju, ja siellä vallitsi jotensakin pysähtynyt tunnelma. Elimmehän pysähtyneisyyden aikaa, koska Neuvostoliitossakin elettiin sellaista. Mutta siinäpä ne Rauhan asemaan liittyvät muistikuvat sitten olivatkin. Jätämme ne nytten, ja jatkamme.
Jollei halunnut mennä kiskojen yli kotimatkalla, oli vaihtoehtona kiertotie, ja siihen liittyvä tasoylikäytävä. Sen varressa sijaitsi ennen Salvaja-Sannin mökki, jonka tämä oli kai ihan itse tehnyt. Sellainen lautahökkeli. Sittemmin Sanni toimitettin hoitoon Rauhaan, jossa hän pelotteli tien varrella ilkkuvia pikkupoikia salvamisella: mie, kuule, salvan teiät! Emme oikein tiennetkään mitä tuo salvaminen tarkoitti, mutta jotakin osviittaa antoivat ne erityiset toimet, joita aikuiset tekivät pienille porsaille tietyssä iässä. Kovin ne vinkuivat! Sannin lapsiviha kehittyi mahdollisesti korvenkyläläisten pikkugangsterien alituisen kiusanteon myötä. Ja Sannihan oli oikeassa: pennut olisivat rauhoittuneet, ja säästyneet monelta tuskalta, jos ne olisi ajoissa salvettu - ja niistä olisi saatu erittäin hyviä tenoreita kirkkokuoroon. En tiedä onko kuvassa näkyvä palanut hökötys nimenomaan Sannin itse rakentama mökki, mutta samassa paikassa se kuitenkin osapuilleen sijaitsee. Mökki killuu valitettavasti jyrkänteen reunalla, sillä aivan heti sen takana on hiekkakuoppa. Ainoastaan junaradan läheisyys on todennäköisesti estänyt ahneita soranottajia ulottamasta monttuaan syvemmälle harjumuodostelmaan, jolloin Sannin mökkikin olisi ollut muisto vain.
Alikulkusilta on todellinen portti Rauhaan, vaikka nykyään sinne pääsee myös entisen asemantien kautta, eli myös korkeat kuljetukset ovat sieltä käsin mahdollisia. Muistan tuosta sillasta vain sen, kuinka tiurulaiset, aina niin äänekkäät ja aina niin nenäkkäät pikkupimut, huusivat kuin salvettavat siat, kun Rauhan koululaiskuljetukseen käytetty koppiauto humahti sillan ali. Varmaankin he kiihtyivät samalla tavalla keinuessaan kiivaasti koulun keinuissa. Huusivat näet niissäkin ihan samalla tavalla, ja tietenkin ne kiljuivat vieläkin hurjemmin, kun aloittivat sukupuolisen seurustelunsa miespuolisten kosijoiden ja sulhasmiesten kanssa. Silloin ne lienevät vinkuneet kaikkein kovimmin, kunnes tuli tässäkin eteen se pysähtyneisyyden aika, ja silmänvilkkeen sammuminen. Entinen kosiomies vain makasi ja haisi sohvassa, ja romantiikka oli tipotiessään. Jostakin syystä Rauhan ja Tiurun koululaisille järjestettiin tällainen ilmainen koppiautokuljetus koululle, ja lähtö tapahtui rauhalaisille Hallintolan edestä. Näiltä matkoilta muistuu mieleeni pirhosenjollin joviaali toteamus (erään miespotilaan vatsantoimintaan liittyen): Pilli pieras lämpimän pierun! Se sanoi tämän sellaisella puolittain laulavalla nuotilla. Muistan myös sen kerran kun sotkin pyörällä vaaramäenjaskan kanssa tuota mäkeä ylös, ja kuinka tämä jankutti: käy poika koulua, käy koulua, ettei sitten vituta myöhemmin - käy vaikka kuinka olisi kupla otsassa, niin käy vaan! Miekkosella oli kai omakohtaista kokemusta sen seikan seuraamuksista, että koulut jäävät sittenkin lopulta käymättä, ja sitten tulee joku toinen, joka vyöttää miehen, ja vie hänet sinne minne tämä ei tahdo. Opetus meni kuitenkin minun osaltani tasan tarkkaan hukkaan, sillä minä jouduin käymään omat valintani sen ahtaimman portin kautta, ja näkemään ja kokemaan kaikenlaista tarpeetonta inhimillistä raadollisuutta. Minulta jäi täysin kokematta kupliva ja iloinen ylioppilaselämä, ja osallistumisen ajan melskeet - kun täytyi näet lukea kieliä teurastamolla, ja harjoitella mielisairaanhoitajaksi, ja olla hätäaputyöllistettynä Korvenkylän peltoaukeilla lakankyläläisten gangsterien kanssa. Mutta ehdoton Rauhan portti tuossa kuvassa on. Nyt se on minulta, ja muiltakin, iäksi sulkeutunut.
Rauhan sairaalassa oli aikanaan oma hautausmaa, jonne haudattiin sota-aikaan myös venäläisiä sotilaita. Heidät kaivettiin kuitenkin ylös, ja vietiin jäykkien poikien kuljetusautoilla pois jonnekin yhteishautaan. Myös potilaita haudattiin tänne, sillä monet olivat menettäneet kotikuntansa Jatkosodan rauhansopimuksessa. On paljon mahdollista, että heidätkin on kaivettu ylös ja viety pois, tai ainakin muistan lukeneeni jostain jotakin sentapaista. Voin hyvin kuvitella, että jonkun työmiehen valokuva-albumissa on kuva lapioon nojailevista miehistä, ja kuvan alla teksti: tässä sitä kaivettiin hulluja haudoista. Vaan eipä tuolle tontille liene varsinaista tungosta, sillä junarata kulkee siitä ihan vierestä, ja onhan se tavallaan kammottavaakin asua entisellä hautuumaalla. Vaan eipä silti: asuihan kansantaiteilija Woody Guthriekin eräässä elämänsä vaiheesa junaradan alla, joten miksemme mekin voisi tehdä saman. Ei se juna nyt niin paljoa häiritse.
Kun alikulkusllan ja Repokiven kautta sitten tullaan Rauhan sairaala-alueelle, voidaan vieläkin löytää entinen urheilukenttä – tosin siellä ei ole enää mitään asiaan liittyvää rekvisiittaa enää jäljellä. Tästä kohtaa kulki kansanhiihtolatu, joka tuli Ukoskasta, ja jatkui Korvenkylään. Aikanaan tuolla oli jääkiekkokaukalo, jossa Rauhan Urheilijat (RU), eli ryyppy-ukot harjoittelivat, ja pelasivat jossakin alasarjassa otteluitaan. Muistaakseni niille kaikille maistui viina erinomaisen hyvin. Niillä oli jopa omat, sellaiset kusenkeltaiset pelipaidat, ja minullakin oli muistaakseni sellainen, vaikka en pelannutkaan. Paidanselkämyksessä oli isot, mustat RU -kirjaimet. Kaukalossa järjestettiin myös rusettiluisteluja, ja samaisella paikalla oli myös hiihtokilpailuja, joiden palkinnot jaettiin sairaalan juhlasalissa. Mutta hiljainen on kylätie nykyisellään. Minä en ollut varsinaisesti urheilumiehiä, enkä ole sellainen vieläkään. Minusta(kin) urheilu on ihmiskunnan syöpä, kuten jo räsäsenilu aikanaan niin osuvasti totesi.
Miljoonakellari on Rauhan sairaalan entinen perunakellari, josta maan pinnalla näkyy vain osa. Maan alla ovat ne varsinaiset bunkkerit. Siellä säilytettiin Rauhan maatilalla viljeltyjä perunoita, joista riitti niin potilaille kuin henkilökunnallekin. Miljoona -sana liittyy taas siihen, että pytingin rakentaminen maksoi paljon enemmän kuin oli ennustettu, mutta hommassa lienee ollut mukana melkoinen annos sodanjälkeistä keinottelua, ja silkkaa inhimillistä ahneutta. Kaikki Rauhaan rakennetut rakennukset maksoivat loppupelissä enemmän kuin mitä oli ennakoitu. Tämä kyseinen rakennus on oikeastaan varsin kaunis, omassa lajissaan, vaikka sillä ei voi olla juuri muunlaista käyttöä kuin perunoiden ja vastaavien säilyttäminen. Voisihan sitä tietenkin vuokrata CIA:lle, koska ei tuolta kellarista ainakaan huuto kuulu. Ainahan näille salaisille vankiloille olisi käyttöä.
Ennenvanhaan Papusenpellon laidassa oli Vanhan Pirttilän keltaiset rakennukset, ja saattaa olla, että joku niistä olisi jäljellä vieläkin, mutta todennäköistähän se ei ole. Kuvassa näkyy myös pellon läpi kulkeva tie, joka vie Papusenmäelle. Se on uusi tulokas, ja omalta osaltaan osoittaa nykyisten rauhalaisten suhtautumista siihen, mistä se eväs tulee, ja särvin leivän päälle. Koska Googlen auto ei päässyt kuvaamaan rakennuksia tämän lähempää, ei niistä voi sanoa mitään varmaa, mutta tuossa ne olivat. Ja Pirttilän silloiset jätkät.
Vanha Pirttilä sijaitsi kuvassa näkyvien rakennusten takana, ja nämä uudemmat rakennukset ovat taas lähellä tietä. Taustalla näkyy myös Rauhan ainut todellinen kerrostalo, joka sekin on rakennettu sairaalan henkilökuntaa varten. Ei näihin paikkoihin oikeastaan liity minkäänlaisia muistoja – ainakaan minulla, mutta tulipahan nämäkin nyt ripattua Googlekuvista. Hoitohenkilökuntaahan noissa pääasiassa asuskeli, kuten vaikkapa Vate ja Nipa, ja varmaankin myös Well from Texas on noissa asunut. Lienevät kuitenkin muuttaneet pääosin muualle, koska eiväthän he noita asuntoja omistaneet.
Papusenmäen alapuolella levisi aikanaan laajahko peltoaukea, jossa Rauhan maatila viljeli juurikkaita ja perunaa. Moniaat olivat ne kerrat kun istuin perunankylvölaitteen istuimella lappamassa perunoita vakoon. Aina kun peltoa luomulannoitettiin karjanlannalla, Pirttilän hajuille nirso väki esitti vastalauseensa, mutta kyllä ne perunoita pistelivät suihinsa sairaalan ruokalassa siinä kuin muutkin. Jos siirryttäisiin kuva-alasta vielä hieman oikealle, ja elettäisiin vielä aikaa, jolloin tämäkin pelto oli vielä pelto, nähtäisiin iso heinälato, jossa sitä pelehdittiin korvenkantalaisten tyttöjen kanssa, sokerijuurikkaan harvennuksen lomassa. Ladon viereltä lähti oikopolku Korvenkantaan, ja tätä reittiä tuli toisinaan käytettyä kun poljettiin aamuisin Tainionkosken yhteiskouluun. Kuten kuvassa näkyy, on pellon halki rakennettu nyt tie, joka itse asiassa pilaa koko pellon. En jaksa mitenkään ymmärtää miksi tuo tie on täytynyt rakentaa tuohon, kun tuloksena on täysin muotopuoli pelto. Varmaankin asialla ovat olleet lääkärit, tai rannan muut, uudet, varakkaat asukkaat, joiden täytyy päästä nopeasti pois tonteiltaan, ja pian sinne taas takaisin. Ei siinä silloin paina paljoa joku esi-isien raivaama pelto, tai tuleva ilmastomuutoksen aiheuttama maailman nälänhätä, jolloin jokainen neliömetri peltoa on kymmeniä kertoja arvokkaampaa kuin neliö moottoritietä.
Vallan unohdetuksi näyttää tulleen Papusenmäen vanha perunakellari, jossa säilytettiin peltoon kylvettäviä siemenperunoita. Eivät ne sitä ole purkaneet, kun eivät tiedä, mikä se oikein on, ja mihin sitä voisi käyttää. Rakennusta ympäröi joukko uusia omakotitaloja, joissa asuu mitä todennäköisimmin itseensä erittäin tyytyväisiä ihmisiä, jotka ovat silti jotenkin eksyksissä. Tilanne on lähes samanlainen kuin menisi Viipuriin, jossa asuu nykyisin pääasiassa ryssiä, jotka eivät oikein tiedä missä ovat, ja jotka kuvittelevat asuneensa siellä silti aina. Onhan se Viipuri neuvostohistoriassakin ikivanha, venäläinen kauppakaupunki.
Rauhan uljas vesitorni näkyy vieläkin seisovan paikoillaan. Kun kehuskelin kerran aikanaan uimareissulla serkkuvainajalleni, kuinka paksut seinät tornissa oli, tämä totesi vakaasti: eivät taia nuo seinät kovin kauaa kestää kun alkaa niitä lekalla humautella! Mieleeni nousi heti kuva raavaasta, rotevasta miehestä, jolla oli valtava leka (mikä se nyt sitten lieneekään oli), ja jolla mies sitten tuotapikaa hajoitti tornin tuusan nuuskaksi. Oikein näin sieluni silmillä kuinka leka nousi ja laski ja lekamies peittyi betonipölyyn, tornin romahtaessa lekan iskuista. Kun sitten hieman myöhemmin tuli erään toisen samanikäisen kanssa puhetta tuosta vesitornista, sanoin minäkin: vaan kun lekalla humauttelee, niin kyllä tuokin aika helpolla hajoo! Tämä totesi siihen, pikkuvanhan asiallisesti: ei tuota kyllä millään lekalla saa hajalle! Ei varmaan muuten saakaan, mutta siinä meni uljas mielikuva rotevasta uroosta, joka lekallaan humautellen hajoittaa tornin kuin tornin.
Kopharju on aikanaan muodostanut jatkumon vesitorninmäen kanssa, mutta kuten kuvasta näkyy, maantie voittaa aina lujimmankin harjun. Kuvasta ei käy selville harjun rinteiden jyrkkyys, mutta kyllä ne sitä olivat. Kopharjussa oli talvisin hyppyri, josta jopa minä onnistuin laskemaan joitakin harvoja kertoja katumatta – kunhan vaan otti vauhtia vauhdinottorinteen puolestavälistä. Kopharju lienee muodostunut jääkauden loppuvaiheissa, ja varmaankin paikalla on poreillut melkoisesti, sillä harjua ympäröi joukko suppia, jotka ovat aika syviä. Pahoin pelkään, että ne jyräävät tämänkin muodostelman jossakin vaiheessa, kun vaan silmä välttää, koska ne kuitenkin jyrää lopulta meitinkin, vaikka koskela koettaisi miten vain vakuutella, että ei ne mitään jyrää.
Jotakin vanhaa on kuitenkin jäljellä, kuten kuvassa näkyvä yleinen sairaalan punainen rantasauna, jota lämmitettiin aina kesäisin. Saunassa oli tosi hyvät löylyt, ja se oli varsin suosittu. Kerran siellä oli joku joutsenolainen, punaposkinen, ja innokas uimakouluttaja, ja joukko joutsenolaisia pentuja. Meidät asetettiin pitkäälle laiturille riviin, ja uimakouluttaja alkoi puhua innokkaasti urheilusta, ja ainakin joutsenolaiset kuuntelivat tätä niinkuin profeettaa kuunnellaan. Sitten mies komensi: veteen! -ja joutsenolaiset pojat hyppäsivät suoraan järveen – paitsi minä ja karhunmara, jotka jouduimme kiertämään rannan kautta. Mutta mepä tiesimme, että laiturin vieressä oli aika matalaa, ja että siinä oli isoja kiviä. Onneksi ei kenellekään sattunut mitään, ja kukaan ei halkaissut päätään. Saunan vierestä kulkeva kapea polku vie sekä naisten –että miesten uimarantaan, jossa ennenvanhaan oli pitkulaiset, isot pukeutumiskatokset. Piirsin kerran lyijykynällä senajan graffitin miesten uimakatoksen seinälle, ja siinä oli esitetty sarjakuvamaisesti erilaisia asentoja. En minä niistä senkummemmin mitään tiennyt, mutta piirsin kumminkin. Potilaitahan tuolla rannalla etupäässä käytettiin muniaan liottelemassa, tai lihavia potilasnaisia tissejään viruttelemassa, mutta kyllä siellä sopivat sekaan pennutkin uimaan, ja se ei maksanut mitään. Kesäisin rannassa oli uimakoulu. Kuvassa näkyvä leveä tie vie Papusenmäelle. Aikanaan olin kaivamassa tien kohdalle lämpöputkea, jolla mäellä tuolloin rakenteilla ollut lääkärien rivitalo myöhemmin lämmitettiin. Olin tuollakin työmaalla aputyömiehenä ennen lämpöputkityömaalle siirtoa, josta tarkemmin seuraavassa luvussa. Mutta onneksi ne ovat jättäneet tämän sauna-aarteen jäljelle.
Minulla oli aikanaan kunnia olla apumiehenä Heikkilän urakoimalla lääkärien rivitalolla, joka näkyy kuvassa valmiina. Tämä rakennus oli tarkoitettu alemmille apulaislääkäreille, sillä ylilääkäreillä sun muilla sairaalan arvohenkilöillä oli omat pöksänsä, joita he hallitsivat suvereenisti yksin. Apulaislääkärien sopi asua rivimuodossa, sillä hehän vaihtuivatkin usein. Kun minä työskentelin tuolla rakennuksella, pakkasta oli keskimäärin siinä parikymmentä astetta, ja siinä sitä sitten vaan valettiin sokkelia. Laattojen alla paloi öisin avotuli, jottei valu olisi jäätynyt. Minun tehtäviini kuului poistaa tyltit, eli laattojen alla sijaitsevat puiset pysytypuut. Homma oli jonkinverran vaarallistakin, koska levyt saattoivat pudota niskaan mutta eihän siitä tuolloin mitään lisäpalkkaa makseltu. Tämä työvaihe ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja minutkin passitettiin pian lämpöputkityömaalle, eli muutaman kymmenen metrin päähän rantaanpäin. Siinä sitä sitten seisoskeltiin ojakaivannon pohjalla, sillä eihän lapio pystynyt mitään jäiseen maahan.
Rauhan rantatöyräs on rakennettu täyteen huvilamaisia rakennuksia. Ennenvanhaan tällä rinteellä ei ollut minkäänlaisia asumuksia, ja tie vei ylilääkärin asunnolle. Nyt on kuitenkin toisin, ja ihmiset pykäävät omakotitalojaan tännekin. Kun katselin netistä näistä pyydettäviä hintoja, huomasin, että talojen hinnat ovat varsin kovat, millä mittapuulla tahansa mitattuna – ja ainut, minkä ne tarjoavat, on näkymä Lammassaareen ja Saimaalle mäntyjen välistä. Mutta tapansa kullakin. Tämä kaikki vain vahvistaa näkemystäni, jonka mukaan paluu omalle kotiseudulleen on täysin turhaa, ja mahdotontakin. Ihmiset näyttävät leviävän kaikkialle kuin syöpä.
Vähitellen sitä sitten ajauduttiin lämpöputkityömaallakin tänne alas rantaan, jossa pesula sijaitsee. Pesulan oikealla puolella sijaitsi ennen saharakennus, ja siinä välissä olivat aikanaan sairaalan pitkät halkopinot, kunnes öljylämmitys karkotti ne pois sieltä. Pesularakennus vetelee aivan ilmeisesti viimeisiään, ja sen ikkunatkaan eivät ole säilyneet täysin ehjinä. Saattaa olla, että ne käyttävät sitä johonkin, koska paikalle on suunniteltu suurta venesatamaa, ja täytyyhän niille olla jos jonkinlaista palvelua.
Jostakin syystä rantamaisemaa on koeteltu viime vuodet varsin kovalla kädellä, ja tälle paikalle rakennettaneen ihan tosissaan laaja venesatama – samantapainen, joka jo on taustalla näkyvän Lammassaren takana, eli Ukoskassa. Tässä olisi etuna kuiteniin se, että tänne pääsee mantereen puolelta, ja tarvittaessa ainakaan paikoitustila ei lopu kesken, ja voihan olla, että veneilijätkin kylpevät, kun siihen tarjotaan tilaisuus. Kuvassa puiden takana sijaitsee (tällä hetkellä ainakin) tosin pelkkä venelaituri. Joskus siinä oli iso laivalaituri, johon tuotiin lotjilla puita sairaalan rakennusten lämmittämiseen, ja puista tehtiin myös klapeja, koska aika monissa sairaalan omakotitalo-työsuhdeasunnoista oli vieläkin puulämmitys. Venesatamat ja veneily eivät ole koskaan kuuluneet minun elämänpiiriini, ja niihin on mielestäni aina liittynyt kerskakultturin piirteitä. Saimaassa vedensyvyys lienee keskimäärin ainakin reilut 15 metriä, joten kyllä siellä pystyy isoillakin pursilla liikkumaan, ja liikutaankin. Kerran muuan Nipa, joka oli kova urheilumies, vei minu isolla veneellään Karstunrannassa sijainneelle mökillemme. Silloin näin ensimmäistä kertaa Saimaasta tehdyn merikartan, johon oli merkattu kunkin kohdan syvyys, ja karit sekä matalikot.
Ylläolevassa kuvassa vasemmalla näkyvä rakennus on Rantala, jossa minulla oli kunnia käydä syntymässä. Olen syntynyt, monien muiden rauhalaisten tapaan, hullujenhuoneella. Kuvan oikeassa laidassa näkyvä rantarakennuksen silhuetti on puolestaan Miljoonasaunan, jossa sairaalan herrat kävivät kylpemässä. Googlen pojat ovat muuten onnistuneet tekemään erinomaisen hankalaksi näiden rakennusten saamisen mukaan kuvastoon, sillä riittävän lähelle ne eivät vahingossakaan ole ajaneet, ja käyttökelpoisia kuvakulmia oli vain tasan yksi. Kuva-alasta hieman vasemmalle siirryttäessä sijaitsi kenttä, jossa sijaitsi sairaalan juhannuskokko, ja varsinaiset juhlat olivat suihkulähteen tietämissä, siinä vanhan päärakennuksen edessä olevalla tasanteella. Kuvassa näkyvällä hiekkatasanteella sijaitisi aikanaan jonkinlainen varastorakennus, sekä sairaalan lämmitykseen käytetyt, pitkät, talon muotoon ladotut halkorivit.
Jäljellä näkyy olevan vieläkin Heiskalan, ja myöhemmin Leismalan talo, joka sijaitsee pienen nyppylän laella. Kuulin aikanaan kerrottavan, että Heiskalan hallinta-aikaan talossa vietettiin hurjia nuorisobileitä, mutta Leismalan aikaan näitä ei nähty. Paikka on loistava millä mittapuulla tahansa mitattuna, ja itse rakennuskin on varsin kaunis. Molemmat mainitut miehet toimivat aikaan sairaalan talouspäällikköinä, mutta koska kyseessä oli virka-asunto, saivat molemmat lähteä sieltä matkoihinsa kun virkaura oli lopussa. Näinhän se meni useimpien virka-asuntojen kohdalla. Päälliköiden ja lääkäreiden lukaalit olivatkin sairaalassa ihan oma lukunsa, ja erosivat sairaalan työläisten kämpistä kokonsa ja varustelutasonsa suhteen, ja olihan noissa lukuisia luontaisetuja, kuten ilmaiset polttopuut ja erinäiset muut palvelut, ja remontit.
Leismalan talo sijaitsee mäellä, josta laskeutuu jyrkähkö alamäki Vipeleen rantaan, jossa taas olla möllöttää kuvassa näkyvä rantapöksä. Noilla seutuvilla meilläkin oli soutuvene, jota säilytettiin talvisin läheisessä ladossa. Tänne on nykyään rakennettu joitakin uusia huvilantapaisia, joten kuvan tarjoama mennyttä aikaa henkivä idylli on varsin valheellinen. Kaikkein inhottavin piirre tässä uudessa Rauhassa onkin tämä rantarakentaminen. Onhan se tietenkin tavallaan ymmärrettävää, että nykyiset omistajat ovat halunneet rantaa, ja että he ovat halunneet samalla omia sen yksinomaan itselleen, mutta kuitenkin. Tästä syystä rauha tuntuu niin menetetyltä paikalta, ja sitähän se todellisuudessa onkin. Vaikka eihän sitä Rauhan sairaala-aikanakaan saanut uida missä tahansa, tai kulkea vapaasti lääkäreiden talojen tonteilla, sillä ne olivat pyhiä paikkoja. Itse en mökkiäni Saimaan rantaan laittaisi, sillä senverran runsaanlaisesti tuohon on kylvetty kaikenlaisia myrkkyjä vuosien varrella, ja ei tarvita muuta kuin joku öljylastissa oleva laiva hajoaa, ja veteen levinnyt öljy pilaa sitten loputkin. Tämän rantojen omistusasian myönteistä hahmottamista hankaloittaa vielä sekin, että kukaan Rauhan sairaalan henkilökunnasta ei omistanut taloja, joissa asui, tai yhtään senttimetriä Rauhan maata, vaikka pitivätkin niitä kuin omaansa. Ehkäpä juuri siitä syystä nykyinen omistuspohjainen kerska-asuminen on niin vastenmielistä.
Google Street View -kuvausauto ei ole käynyt tekemässä kiekkaa Matinpellon vieritse Bergströmin talolle kulkevalla tiellä, ja koska metsä estää näkyvyyden Vipeleentieltä, jonka varrella taas Leismalan talo sijaitsee, jää kaivattu lähikuva Bergströmin talosta saamatta. Paikantaaksemme tarkasti talon sijainnin käytämme sensijaan Google Earth -ohjelmaa, jolla saamme ehkä lisätietoja siitä. Google Earth -kuvaa täytyy tosin hieman jälkikäsitellä, eli muuttaa katsontakulmaa talolle, ja hieman kääntää kulmaa paremmaksi, jotta mukaan saadaan muita koordinaattipisteitä - ja värejä täytyy myös hieman korostaa, ja varjoja syventää tarpeen mukaan. Tuloksena on kuva, joka näyttää otetun matalalla lentävästä helikopterista, tai lentokoneesta. Tyytykäämme siis tähän, vaikkakin kirvelevin mielin. Samantapaiselta tämä näyttää kun Högströmin talo. Tietenkään Bergströmin talossa ei asu enää Bergströmejä, mutta jonkinlaista koodiahan meidän täytyy noudattaa rakennusten tunnistamisessa. Kun ajattelee, että tuossa talossa asui aikanaan yksinäinen naishenkilö potilastaustaisen palvelijansa kanssa, niin voi sanoa, että jo oli naisilla oljamat. Koko rakennus oli täynnä hienoja huonekaluja, ja siellä leijaili selkeästi vieno herrasväen haju. Mistäpä minä sitten tuonkin tiesin? Muistan vieläkin kuinka kävin viemässä tuohon taloon luomukananmunia, ja ensimmäsellä kerralla pyrin sisään suoraan pääovesta. Palvelija ripitti minua, ja sanoi, että tästä lähtien tulet keittiön sivuovesta. Mehän emme ole todellisuudessa koskaan olleet tasa-arvoisia. Keittiön ovi oli kuitenkin usein auki, ja siitä näki salin puolelle, ja sen, kuinka nämä paremmat ihmiset elävät. Menin siis jatkossa kiltisti (palvelus – ja muun roskaväen tapaan) sisään keittiönovesta, ja palvelijanhuoneessa tämä homssuinen naispalvelija laski tuomistani kananmunista aina rahat käteen, päivän torihintojen mukaan, jotka hän katsoi tuoreesta Ylä-Vuoksi -lehdestä.
Högströmin talo näkyy sekin olevan vielä jäljellä, mutta nykyään sitä asuttavat kokonaan toiset ihmiset, joten kuvassa näkyvillä ihmisillä ei ole mitään tekemistä sairaala-ajan ihmisten kanssa. V-P. Vahvaselän kirjassa Rauhan sairaala 1926-1976 ei manita Högströmiä nimeltä, vaikka siinä luetellaan kaikki sairaalassa vaikuttaneet lääkärit ja suuri osa hoitajistakin. Arvuuteltaessa talon nimen alkuperää täytyy siis mennä puhtaalle arvauslinjalle. Mitä minä siis muistan sukunimestä Högtröm? Korvenkylän kansakoulussa oli minun aikanani opettajana Högström -niminen naishenkilö, jonka sukunimen olettaisin jotenkin liittyvän tähän taloon, koska Korvenkylä oli niin supisuomalaista seutua kuin olla voi. Ei siellä kenenkään sukunimi ollut Högström. Joka tapauksessa, Allin kirjallisuustunteja suorastaan odotettiin, koska hän luki ääneen, lempeällä ja kauniilla äänellään nuortenkirjoja Seikkailujen saari ja Seikkailujen linna. Allin tunneilla ei kukaan melunnut, ja kaikki kuuntelivat hiirenhiljaa. Hän myös käänsi kirjoissa olevan englanninkieliset etunimet suomenkielisiksi, ja niinpä Dinah oli Tiina, ja Jack oli Jaakko. Näistä poiketen Jaakon papukaijan, Kikin, nimi säilyi muuttumattomana. Kerran Alli oli sairaana, ja joku opettajan möllikkäpoika, joka kävi Imatran lyseota, tuli lukemaan kirjoja, ja hän jätti, tietenkin, kääntämättä erisnimet, ja niinpä kun hän luki, kankeasti, ja kirjain kirjaimelta kaamealla tankeroenglannillaan ääntäen D-i-n-n-a-h-h, jolloin kaikki oppilaat huusivat kuorossa: Se on Tiina, se on Tiina! Opettaja Högströmin ansiota on suuresti se, että minä opin rakastamaan kirjallisuutta, ja lukemaan sitä – ja toivottavasti myös kirjoittamaan. Rauhassa tunnettiin myös Höksin Palli – niminen nuorimies, joka oli suuresti tyttöjen mieleen, koska hän oli varsin komea ilmestys. Sitten tämä kyseinen Palli joutui sangen nuorena naimisiin, ja se tapahtui jäntinsepon mukaan niin, että Palli pani paljaaltaan. Ei sitä tuolloin tiennyt mistä tuossa oli kyse, mutta siihen se loppui Pallin nuoruus, ja hän hävisi jonnekin, pois Rauhan historiasta. Vaikka eipä sen puoleen: tuskinpa ylläoleva talo nyt nimeään Pallin takia on saanut!
Vanhaan hallintorakennukseen minulla ei liity minkäänlaisia muistikuvia - mutta se sattui sijaitsemaan matkan varrella maatilalta sairaalan uimarantaan. Siinä sijaitsi myös saraalan ruokala, jota tuli käytettyä kun olin sairaalassa (lämpöputkityömaan jälkeen) vipparina. Ruokalassa hoitajilla oli omat vakipöytänsä, joiden ääressä ne jaarittelivat omia tyhjänpäiväisyyksiään. Lääkäriharjoittelijoilla oli tapana tempaista aina harjoittelun loppuvaiheessa, ja kerran ne toivat ruokalan käytävään maatilalta kaksi lihotussikaa, joiden kaulaan oli sidottu laput, joissa pyydettiin lisäämään ruokaan lihaa. Että sellaisia koijareita! Jos joku tavallinen ihminen olisi vienyt sikoja ruokalaan, olisi hän joutunut selvittelemään asiaa raastuvassa, mutta kun kyseessä olivat vallattomat lääkärinplantut, asialle vain heheteltiin. Niinhän se on noin yleensäkin. Esimerkiksi teekkarit voivat tehdä täysin rikollisiksi luokiteltavia tekoja täysin ilman jälkiseuraamuksia, koska nyt ovat teekkareita, eli sellaisia puolivallattomia veijareita, joiden tekemisille kuuluu nauraa, ja hehetellä. Kaunishan tuo rakennus epäilemättä on, ja ainakin minä olisin valmis säilyttämään kaikki sairaalan rakennukset ulkonäöltään muuttumattomina. Ajatelkaa vain kuinka vanhoja ne ovat, ja ovat kestäneet tähän päivään saakka juurikaan muotoaan menettämättä. Saa sitten nähdä miten tuossa käynee.
Sairaalan ja maatilan välissä sijaitsee näköjään vieläkin ankkalammeksi kutsuttu matala lampi, jolle itse isä jumalakaan ei näy mahtavan mitään. Todennäköisesti se syntyi kun Rauhan ja Tiuruniemen välinen maantie rakennettiin, ja veden virtaus Saimaaseen estyi. Nimensä lampi sai siitä, että sekä henkilökunta -että potilaat syöttivät sen rannassa sorsia, joita ei metsästetty. En tiedä oliko metsätys kielletty, muta luulen, että ne joilla aseita oli, hakivat sorsasaaliinsa muualta. Kouluikäisenä tämä lampi oli tärkeä, koska se oli Huangho-joen suisto, jossa tapahtui kaikenlaista jännää. Joinakin talvina sen jäälle oli raivattu luisteluratakin.
Molemmat kuvassa näkyvistä rakennuksista, sekä vasemmalla sijaitseva Setälä -että oikeanpuoleinen Hallintola, ovat erittäin kauniita. Asian huomaa varsinkin nyt, kun hullujen huuto on vaiennut, ja maisema tyhjentynyt ahkerina paikasta toiseen hyörivistä ihmisistä. Ennenvanhaan tuossa samaisessa maisemassa oli tosiaan jatkuva liike, ja elämä Rauhassa oli tässä mielessä sangen kaupunkimaista. Iltaisin loistivat kaikissa ikkunoissa valot, ja hulluuden pulssin saattoi suorastaan aistia. Ainoastaan öisin kaikki silmin havaittava liike ulkona lakkasi, mutta mölinä sairaalan selleistä ei tauonnut koskaan. Aikaahan tuosta on kulunut, sillä muistaakseni kuvassa näkyvät vaahterat olivat korkeintaan metrin mittaisia. Niin se aika kulkee. Tästä kuvasta näkee senkin, että ylätalo on purettu, jossa sijaitsi aikanaan sairaalan taloustoimisto, puhelinkeskus, ja juhlasali, jossa näytettin elokuvia. Juhlasalin alapuolella oli aikaanaan moderni ja hieno voimistelusali, sekä sairaalan kirjasto ja autotallit. Rakennuksessa oli runsaasti pieniä asuntoja sairaalan hoitajille, ja muistaakseni ainakin rakennusmestari ja psykologi asuivat siinä, joskin heidän asuntonsa olivat jonkinverran isompia. Tittelihän se siellä määritteli kunkin asunnon koon.
Tässäkin vasemmanpuoleista Setälää ja taaempana sijaitsevaa Alataloa esittävässä kuvassa kohtaamme samanlaisen rauhan: missään ei näy ihmisiä. Ainoastaan pari autoa, mutta muutoin vaikutelma on samanlainen kuin aavekaupungissa. Ehkäpä nämä rakennukset säilytetään tuleville polville, koska jos minusta sattuisi tulemaan kuuluisa, ja arvoisa herrasmies, pitäisi löytyä aidot, historialliset puitteet mahdollisen elämänkertafilmin varalle. Tai voihan sitä aina jostakusta toisestakin rauhalaisesta tulla kuuluisa, joten ei tämä asia kokonaan minusta ole kiinni.
Rauhan ja Korvenkylän ympäristöä luonnehtii kasveista parhaiten sananjalka, joka saattaa kasvaa hyvinkin kookkaaksi. Se oli erinomaista tilkeainetta majoja varten. Sillä on parhaimmillaan kymmenien metrien pituiset maavarret, joilla se saa riittävästi ravinteita ja vettä – vaikka olisi kuivaakin. On hyvin todennäköistä, että noidenkin kasvien maavarret ulottuvat Saimaan vedenpinnan tasolle. Yritin kerran siirtää näitä kasveja Savoon, mutta operaatio ei onnistunut. Tosaalta sielläkin on komeita saniaisia, kuten komea kotkansiipi. Sananjalkojen alla kasvoi ahomansikoita, jotka olivat suuria ja mehukkaita. Hyvä mansikkamaito niistä tuli.
Olen liittänyt tähän juttuun valokuvan, jonka otin käydessäni Rauhassa, ja tuolloin Koivistossa asuskeli jonkinsortin bosnialaisia, tummakulmaisia pakolaisia. Puutarha näkyy vielä tuolloin olleen tallella, mutta kivitetyin ikkunoin. Ilmassa on jo selvää rappion makua. Kalustoliiteri näkyy sekin tässä kuvassa. Kun nyt näin jälkikäteen ajattelee, olisi pitänyt tuollakin matkalla ottaa enemmän valokuvia, mutta tuolloin elettiin filmikameroiden aikaa, ja kuvaaminen ei ollut ihan ilmaista. Ei ollut vielä digikameroiden ihanuutta, jossa kuvaamisen tuloksen näkee heti. Kuvia pitäisi ottaa mitä mielipuolisimmista kohteista, sillä jälkikäteen niiden ottaminen voi olla myöhäistä.
Koivisto oli entinen naapuritaloni, ja nykyisellään se on tällaisessa asussa, Kuvassa parvekkeella istuskelevat ihmiset ovat minulle täysin tuntemattomia. Otaksuisin että siellä istuvat Ruben Hörö ja Esaias Tunkelainen. Itse rakennus sinällään on säilynyt suhteellisen muuttumattomana, ja jonkinlaisia kukkkaustutuksia on viritelty entisen leikkimäen kulmaukseen. Siinä sitä sitten leikittiin purkkia, jossa keinulaudalle oli kasattu joitakin tyhjiä purkkeja, ja yksi jäi vahtaamaan muita, jotka väijyksistä koettivat lähestyä keinulautaa, vahtaajan huomaamatta, ja potkaista purkit pois laudalta. Jos vahtaaja huomasi lähestyjän, tämä jäi vangiksi, mutta jos joku onnistui potkaisemaan vahtaajan huomaamatta putkit laudalta, peli alkoi taas alusta, ja jo havaitut vangit vapautuivat. Kovahan siinä kävi mäellä mäike, sillä pentuja oli paljon, ja niistä vain harvat olivat mykkiä. Tiellä pelattiin myös neljää maalia, ja hypättiin keväisin kittilää ja narua, ja leikittiin muita lapsuuden riemullisia leikkejä – kuten jyskäpäätä ja hullua.
Onpa tuo entinen kotitalo läsähtänyt pieneksi, ja sitä asuttavat nykyään vieraat ihmiset. En tiedä kuka ihmeen naishenkilö tuossa kuvassa on. Ehkäpä siinä keikistelee Anelma Lötjönen, tai sitten siinä pällistelee itsetietoinen Aili Hoskonen, tai sitten kyseessä on joku aivan muu. Ovat näemmä hakanneet entisen pihamme kotikoivut pois, ja kasvimaa on muutettu nurmikoksi. Mikäpä siinä sitten. Tuosta vihreästä maapläntistä kuitenkin irtosi helposti kaikki perheemme tarvitsemat perunat ja juurekset, sekä omenat. Nyt piha on lähes hyödytöntä nurmea, kuten kai sitten nykyään on tapana. Voin vain kuvitella kuinka metsä lopulta ottaa omansa, kun löpö loppuu ja sähkö on vain kiva sana, jota ennen käytettiin. Senjälkeen on aivan sama minkä talon hirsistä pytinki aikanaan tehtiin, ja keitä paikalla asui ekana, tai kuka joutui lähtemään sieltä viimeisenä.
Kuvassa näkyy Kulmalaksi ennen kutsuttu talo, sekä maatilan kalustoliiteri. Vaikka Kulmala on varsin pieni rakennus, asui siellä ainakin kolme perhettä, joista yhdellä oli pieni lampolakin tien toisella puolella, ja oli siellä kanatarhakin. Kalustoliiterin takana näkyy Saarnion talo. Maata täällä ei enää viljele kukaan, mutta hevosia sensijaan maisemassa on joitakin. Sopiihan se, koska maatilan peltoaukeat olivat ennenkin etupäässä laidunkäytössä, eikä niitä muistaakseni koskaan viljelty. Sopi siellä aikanaan sonni Aapelin kirmata voimansa tunnossa, ja maatilan työhevosten levätä päivän rasituksista. Olen syvästi kiitollinen että sain elää ajan, jolloin paikalla oli toimiva maatila, ja ihmisten välillä oli ihan kuvalliset suhteet, ja että sain nähdä maaseutumaisen elämänmuodon loppuvan. Sain elää radioajan, ja nähdä television tulon, ja kuinka se muutti maailmaa. Voi sanoa, että suuret ikäluokat ovat saaneet elää monta ihmielämää, ja tuntea kuinka uusi aika tulee, ja vie entisen mennessään.
Naatuksen navetta on, sekin, pantu matalaksi, ja lehmäthän vietiin tilalta korkealaitaisissa teurastamoon jo ennen sairaalan alasajoa. Muistan kuinka isäni kävi ympäri Suomea hakemassa rotukarjaa, ja kuinka turhaa oli kuitenkin työnsä. Kuin vanhingossa ne ovat jättäneet jäljelle pienen palasen sikalasta, ei keittiön, ja savupiipun. Sikalan takana oli ennen lampi, jonka vesi oli taatusti juomakelvotonta, koska siihen laski avoviemäri navetasta ja sikalasta. Myöhemmin tämä vesi johdettiin läheiseen suppaan, jonne sitä varten kaivettiin oja. Lammen paikka tasoitettiin soralla, ja siihen rakennettiin sikakarsinat, sekä erikseen karsina karjua varten. Sikatarhan aidoilla oli hyvä talvisin harjoitella tasapainoa. Aikanaan maatilalta jaettiin sairaalan henkilökunnalle maitoa hinkkeihin, jotka ihmiset olivat tuoneet mukanaan. Ihmisillä oli maitotili, joten rahaa ei käytetty, ja lapsetkin saattoi lähettää turvallisesti hakemaan maitoa. Maito oli vastalypsettyä, ja laskettu separaattorin läpi. Oli se silti rasvaisempaa kuin nykyinen täysmaito. Lehmät olivat käytännössä luomulehmiä, joten maidosta peräisin olevat allergiat olivat erittäin harvinaisia.
Sain hakea erittäin kauan kuvakulmaa Google kuvausauton aineistosta Rauhan sairaalan entiselle puutarhalle, ja ylläolevassa kuvassa näkyy puutarhan lämmityskeskus, ja rakennus, jossa harjoittelijat asuivat, sekä huone, josta tuotteita myytiin. Puutarha lienee ollut tuottoisin viljelyyn liittyvistä laitoksista, mutta se johtunee paljolti siitä, että siinä käytettyä pinta-alaa kohti saavutetaan korkeampia tuottavuuskertoimia kuin puhtaassa maataloudessa. Yksi porkkana maksaa enemmän kuin pari viljantähkää, ja kun niitä kasvaa paljon pienemmälläkin peltoalalla, saadaan helposti enemmän voittoakin.
Maatilalla toimi aikanaan urheiluseura Matinpellon pyllistys, jonka nimi juontui kuvassa näkyvällä paikalla sijainneesta pellosta. Seuran jäsenet olivat maatilan omaa väkeä, ja seura järjesti talvisin omia hiihtokilpailuja, joissa jokainen sai lusikan. Nyt Matinpellon mullat on kasattu aukion reunaan, ja paikalle tullee -ajan tavan mukaan – pyhä paikoitusalue. Viimeinen pyllistys on siis pyllistetty. Ja jälleen kerran pyhät autot syrjäyttävät vanhat pellot. Etelässä jollekin vanhalle kartanolle oli käynyt niin, että sen pelloilta koottiin kaikki ruokamulta, ja se myytiin, ja tilalle rakennettiin pyhä golfkenttä. On hyvä muistaa, että suurin osa kansanedustajistamme harrastaa golfia, ja että ne ovat osaltaan vaikuttamassa siihen, että meikäläiset, vanhat viljelysaukeat muuttuvat esimerkiksi golfkentiksi. Muistakaa tämä äänestäessänne heitä (taas kerran uudelleen) eduskuntaan. Juuri tuon pellon reunaan savolaisentimpan jengi oli aikanaan kerännyt kymmenkunta linnunpesää poikasineen, ja kun kysyin, mitä he näille aikoivat tehdä, oli tyly vastaus: me mestataan ne illalla! Lasten harjoittama julmuus ei ole koskaan kysynyt aikaa ja paikkaa. Matinpelto näyttää minusta iäksi menetetyltä, ja kukaan ei liene ole perustamassa uutta urheiluseuraa, jonka nimi voisi nyt olla Parkkipaikan pyllistys.