Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa tästä palataksesi Timon Serverimaailma kotisivun etusivulle - Click this link to return back to the main page of Timos' Serverimaailma homepage

Klikkaa tästä siirtyäksesi suomenkieliselle Timon Google Street View retket sivulle (Serverimaailma palvelimella) - Click this link to jump to the Finnish page of Timo's Google Street View journays (Serverimaailma sever)

Korvenkylässä

On the 21th November in 2015

Olen yksi niistä jotka nykyisin kokevat matkailuun liittyviä asioita pelkästään virtuaalisesti. Ulkomailla ei ole nykyisellään paljoakaan mielenkiintoista – pilattua maisemaa ja ihan liikaa ihmisiä. Sydämettömyys on lisääntymässä, mitä kuvastavat brutaalit terroristi-iskut eri puolilla maailmaa. Varmaankin kaiken taustalla on raha ja voitontavoittelu. Tästä syystä jotkut terroristijärjestöt myyvät öljyä, ja toiset sysämettömät ja ahneet ostavat sitä. Eihän se juurikaan bensatankista enää huutele, ja haihtuu pakokaasuina ilmaan. Ei koira öljyn perään hauku. Miksi siis menisin ulkomaille. Vaikka löytäisinkin jotakin mielenkiintoista Suomessa, en mene itse paikalle, jos sen vain voi välttää. En ota sieltä sun täältä sadoittain huonoja kuvia, joissa sitten pällistelisi esimerkiksi kaikenkarvaisia korvenkyläläispallinaamoja. Korvenkylä an sich jää pelkkiä kyläläisnaamoja valokuvailemalla tavoittamatta, ja niiden ahneus ei näy valokuvissa. Ylläolevassa kuvassa näette kenties merkittävimmän Korvenkylän nähtävyyden, eli niin sanotun Sannin mökin rauniot, jotka löytyvät läheltä junaradan tasoylikäytävää, läheltä Rauhan asemaa. Tuolla paikalla Sanni asuskeli, kunnes hänet töytyytettin Rauhan mielisairaalaan. Kun hän siellä kulki potilaiden kävelyretkillä, ja näki pikkupokia, hän kihisi nyrkkiään pudistaen: ”Mie salvan teiät!” Siksi häntä sanotiin Salvaja-Sanniksi, ja mökkiä Sannin mökiksi. Kuvassa näkyvät rauniot eivät kuitenkaan ole alkuperäisen Sannin mökin rauniot, koska mökki oli tehty maalaamattomista vinolaudoista, ja kaikessa oli hät'hätää kokoonkyhätyn vahvaa tunnelmaa. Oli ne aikoja ne! Tästäkin kuvasta näkee millaisia korvenkyläläiset ovat juuri niinkuin he ovat. Kaikki vinksahtaneet ja jälkijättöiset on ajettu aina jonkin hylätyn hiekkakuopan reunalle, ja pois silmistä. Onneksi korvenkyläläiset liittyvät minun nykyelämääni vain vähäisessä määrin, ja nekin muistot joita minulla heistä on, ovat mielipahan kyllästämiä. Toisaalta ne paikalliset kylänsankarit jotka minä aikanaan tunsin, ovat jo suurimmalta osin jo kuolleet – kuka alkoholin aiheuttamiin elintasosairauksiin, ja kuka taas punkeaan ylipainoonsa - kuka nyt mitenkin on kuolla kupsahtanut, ja hönkäissyt viimeisen, haisevan korvenkyläläishenkäyksensä. Todennäköisesti nuoret nykykorvenkyläläiset ovat melko tavalla samanlaisia kuin esi-isänsä; he ovat sellaisia matalaotsaisia tanopäitä, jotka osaavat vain auttavasti lukea. Kirjoittaahan heistä osaavat edelleenkin vain harvat, sillä he ovat korvanneet tämän puuttuvan taitonsa piirtelemällä ukokuvia jokaisen Valkamanrannan pukukopin seinään. No niin. Mitä taas minuun tulee, jokaisen on ihan pakko syntyä jossakin, ja käydä jossakin perslävessä koulunsa, mutta ei se velvoita mihinkään, eikä tässä tapauksessa minua ainakaan kiitollisuuteen. En ole korvenkyläläisille mitään velkaa, eikä minun ole tarpeen kuvata heitä karamelliväreissä. Olen ollut huomaavinani, että FaceBookiin on perustettu useitakin Korvenkylä-kerhoja, ja että ne tarjoavat siellä joitakin kuvia Korvenkylästä, mutta kuvat ovat joko huonoja, tai sitten vieläkin huonompia. On kuvattu liikennemerkkejä tai maantietä, tai mitä tahansa muuta joutavaa. Kaikenlainen kyläläisnostalgia on aina hieman kaukaa haettua. Jotenkin ärsyttää sellainen menneisyyden muistelu, jossa historia nähdään pelkästään miellyttävänä, ja ihmiset hauskoina ja empaattisina. Todellinen kuva itsestä ja kasvumaisemista on kuitenkin aina lähinnä huvittava vitsi. Kun sitten aivot on kustu pitkin maantietä, ja seliiliys painaa päälle, hoetaan, että ennenvanhaan kaikki oli niin kivaa että selkää särki. Korvenkyläläisten joukossa oli selviä paskiaisia, kuten vaikkapa lakankylänpojat, joiden vanhemmat olisivat saaneet mennä kapinassa. On totta, että jos haluaa elää kauan, ja mahdollisimman onnellisena, kannattaa suosiolla unohtaa ne kaikkein epämiellyttävimmät asiat ja ihmiset, ja koettaa ymmärtää ja antaa pahoille anteeksi. Tällä tavoin lakankylänpojat eivät suinkaan muutu miellyttäviksi, mutta he jähmettyvät suolapatsaiksi kuten Lootin vaimo. Marmoriin veistetty pirulainen on ihan siedettävä. Kenekään ei siis kannata elää katkeruudessa, sillä onneksi suurin osa pirulaisista kuolee juoppudesta aiheutuviin, tuskallisiin sairauksiin, joista lievin on se, ettei kusi enää tule, ja vahvinkin jää ähkimään kusirännin ääreen, eikä mitään tule. Ei niin tipan tippaa. Tämän asian ajatteleminen lämmittää mukavasti. On myös hyvä muistaa se, että muualla maailmassa ihmiset elävät todella viheliäisissä olosuhteissa, ja ongelmat ovat aivan toista kertaluokkaa kuin täällä – joten kyllä me olemme sentään aika onnekkaita monessa suhteessa, ja meidän ongelmamme ovat sentään aika pieniä. Mutta joku roti siis pitäisi olla kuvien esillepanossakin, eikä laitta esille jotakin seinältä kuvattua, vääristynyttä kuvaa vanhasta kansakoulusta. Eihän siinä tarvita muuta kuin skanneri ja nippu vanhoja kuvia. Pelkillä tienristeysten kuvilla ei päästä kovinkaan pitkälle, tai sillä, että lataa pelkän kuvan nettiin, niinkuin kaikki sitten tietäisivät, mitä se esittää. Pahinta on aina juuri se, ettei esillepantuja kuvia selitetä mitenkään. Kokeilin minäkin muutaman viikon ajan ilmiötä FaceBook, mutta petyin siihen tykkäämiseen, sekä siihen, että kaikki vuorovaikutus oli julkista, ja että ystäviä ei voinut ottaa ilman, että otti samalla kymmenen muuta. Tuskalla ja työllä onnistuin hävittämään sieltä kaikki jälkeni. Loppupeleissä huomasin olevani niin sanottuja vanhan liiton miehiä. En kaipaa tuhatta ystävää, enkä toisaalta halua olla tekemissäkään oikeiden, lihallisten korvenkyläläisten kanssa, joita en edes tunne. Ajatelkaa vaikka sitä kaukaista mahdollisuutta, että lakankylän jätkät ja lehdonpertti lähettäisivät joka joulu kortin, ja tunkisivat kylään ryyppäämään ja rälläämään. Ei onnistu! Olkoon siis tämä virtuaalimatka Googlen kuvausauton kyydissä enintä mitä voin antaa Korvenkylä Boomin käynnistämiseksi. En ole koonnut tähän kaikkea mahdollista Korvenkylään liittyvää asiatietoa, koska sellainen on tylsää. Olen pikemminkin valinnut kerrontani tueksi vain sellaista kuva-aineistoa, jonka kuvaamien kohteiden kanssa olen ollut ainakin jonkinlaisissa tekemisissä. Tästä paatuneinkin korvenkyläläinen kyllä näkee millaisena muut hänet näkevät.

Elmolan talon laulu (erikoistehostein, juhlan kunniaksi)

Jo edesmennyt Elmolan talo saattaa herättää vieläkin joissakin korvenkyläläisissä voimakkaita tunteita, ja tästä syystä olen säveltänyt ja sanoittanut nimenomaan tätä juhlavaa hetkeä varten sille ylistyslaulun, ja enkoodannut sen WMA -formaattiin, jotta mahdollisimman moni voisi sen kuulla. En minä Herra ja Ylhäisyys -Elmolaa tuntenut henkilökohtaisesti, enkä edes tiedä, miltä tämä näytti, mutta talon toki tunsin. Sehän oli se Elmolan talo, keskellä Korvenkylää, joka oli kuin majakka ja maamerkki matkalla Rauhasta Korvenkylän vanhaan kansakouluun, ja takaisin. Talo oli rapattu ja väriltään valkoinen, ja sokeripalan muotoinen, lättähattuinen rötiskö. On sitä laulettu paljon turhemmastakin. ”Keskellä Korvenkyllää seisoo talo Elmolan, talo Elmolan, talo Elmolan...”

Klikkaa tästä ladataksesi ja soittaksesi biisini Elmolan talo (WMA)

Elmolan talo

Työväentalosta hieman eteenpäin Rauhan suuntaan sijaitsi kuvassa näkyvä, kuutiomainen Elmolan talo (jota ei enää ole, koska se on palanut ta poltettu). Muistikuvani mukaan se oli aika tavalla samanlainen kuin Rauhan risteyksen luona sijaitseva Kaivoukon talo, jonka olen photoshopannut tässä valokuvassa palaneen Elmolan talon paikalle. Ei se nyt ihan samanlainen ole kuin alkuperäinen Elmolan hyyskä, mutta heikommallakin korvenkyläläismielikuvituksella varustettu taatelintallaaja voi saada talosta ainakin suuntaa antavan mielikuvan. Voisimme kuvitella kuinka Elmola astelee piereskellen kumeita aamupierujaan talon pihalla, ja kuinka tämä sitten menee äänekkäästi rykien sisälle. Avoimesta ikkunasta voimme vieläkin kuulla hänen tupakkayskintäänsä, kunnes hän panee radiotoosansa täysille, ja keskittyy urheilukisoihin. Korvenkyläläiset olivat jotenkin sairaalloisella tavalla urheiluhulluja, joka on hulluutta siitä pahimmasta päästä; ne olisi voinut oikopäätä töytyyttää Rauhan potilaiksi, ja päästä potilaat kylän asukkaiksi. Mitään eroa ei olisi huomannut! Korvenkylän alati kasuava kansa olisi minusta voinut rakentaa talon uudelleen, ja ylläpitää sitä siten kaikella pieteetillä, ja näyttää turisteille. Taloon voitaisiin kehitellä erilaisia tarinoita, ja vaikkapa kummitusjuttuja. Tarvittavat kummituksethan voidaan aina järjestää, sillä riittäisi, että talon liepeillä hiippailisi aina pari lakankyläläistä irvistellen rumasti pimeässä, ja valaisten naamaansa alhaaltapäin taskulampulla. Kyllä siinä jo heikompi hätkähtää kun lakankyläläinen avaa leveän, raa'annäköisen suunsa, ja alkaa huutamaan, tai vain muuten mesoamaan. Sinne voisi järjestää oikeita kummitusseminaareja, ja ufoseuroja, joissa näytettäisiin topattua lakankylän jätkää, jonka lasisilmät kimaltelisivat tähtilamppujen valossa, ja jonka saumoista tupsahtelisi ajottain pöläys sahanpurua. Näytettäisiin myös ufon laskeutumispaikkaa, eli Kurensuon peltoaukealla olevaa saostusallasta. Kurssien huipentumana olisi tutustuminen Elmolan talon säilyneeseen liiteriin, ja lopuksi laulettaisiin yhdessä Elmola-laulu. Tämä korostaisi ja juhlistaisi aina Elmolan talon syvämerkitystä kyläläisten sielunmaisemassa, ja saisi nämä tuijottelemaan toisiinsa silmät kosteina, mahtavan nostalgian ja kotiseuturakkauden valtaamina. Lopuksi sitten laulaa heläytettäisiin Kansainvälinen.

Elmolan talosta on jäänyt jäljelle vain kuvassa näkyvä liiteri, joka on korvenkylän kaunaiselta kansalta jäänyt purkamatta. Elmolan talo sijaitsi liiteristä hieman oikealle, ja luultavasti palamisajankohdan voisi päätellä talon paikalla kasvavien mäntyjen koosta, tai laskemalla niiden vuosikasvaimet. En viitsi kuitenkaan niitä tässä laskea, koska tieto saattaa löytyä muutoinkin esimerkiksi suurteoksesta Suur-Korvenkylän historia, osa XVII. Valokuvaa sielläkään ei tosin ole, mutta teossarjan kirjoittaja Uolevi Suur-Aivio mainitsee lähdeluettelossa, että hänen setänsä olisi ottanut talosta kuvan laatikkokamerallaan, kun Korvekylän ensimmäinen graffititaiteilija piirsi rakennuksen seinään sanan ”perse”. Kauan, kauan sitten.

Korvenkylän työväentalo

Korvenkylässä sijaitse edelleenkin työväentalo. En tiedä onko tuo alkuperäisessä asussaan, vaan onko sitä saneerattu, mutta kyllä tuo minusta näyttää ihan samanlaiselta kuin ennenkin. Työväentalon ohi kulkevan tien nimikin on nykyään Työväentie. Kävin tuolla muistaakseni kerran tansseissakin, mutta kohtelu oli sangen koleaa, ja nuoren työväen lakankyläläinen käytös oli jopa uhkaavaa. Ei minulla ole työväkeä vastaan mitään, eikä kai lakankyläläisiäkään, mutta en haluaisi olla itse sellainen, tai ainakaan sentapainen, joita työväentalon eteisessä tungeksi silloin kun siellä kävin. Missään tapauksessa ei haluaisi asua niiden kanssa yhteistaloudessa, tai kommuunissa. En saanut kuitenkaan talolla käynnistäni sieluuni pysyvää vammaa, enkä nähnyt siitä painajaisia, mutta tulkoon vain tässä todetuksi, että tiettyjä, poliittisia jännitteitä oli tuolloin havaittavissa. Ei ole herrojen pennuilla asiaa työväen tansseihin! Kuva on kuitenkin kannattanut liittää mukaan tähän kertomukseen etuallalla kasvavien sananjalkojen vuoksi, sillä pelkästään niiden vuoksi kannattaisi paikalla käydäkin, jos noille seuduille sattumalta eksyisi. Olen usein ihmetellyt, mitä tekemistä työväentalolla on Korvenkylän tapaisessa kylässä, kun siellä ei ole koskaan ollut tehtaitakaan, tai juuri muutakaan teollisuutta. Sitävastoin talojusseja siellä on ollut aina, ja peltoaukeita on piisannut. Saattaa hyvinkin olla, että talon nimeksi tulee joskus maataloustyöväentalo.

Korvenkylän seurojentalo

Korvenkylän seurojentalolla ja Korven honka -seuralla on ollut suuri merkitys kylän urheiluhistoriassa. Seura masinoi kyläläisten osallistumisia Suomen Suurkisoihin, ja on sittemmin kunnioittanut oman urheilijansa, erään Simanaisen saavutuksia muistomerkillä, jonka näette ylläolevassa kuvassa kallion päälle asetettuna. Tämä Matti Simanainen voitti MM-kultaa 73-kiloisissa vuonna 1950. Korvenkylän kansakoulu järjesti talolla puutöiden opetusta, ja juhlasalissa pidettiin useitakin Korvenkylän kansakoulun joulujuhlia. Olin siellä kerran eräässä näytelmässkin, jossa istuin keskellä näyttämöä suuri herätyskello kourassa, ja odottelin malttamattomana pukin tuloa. Närkästyin melkoisesti kun näytelmä jäi vähille aplodeille, kun taas joku hemmetin tonttuleikki kuperkeikkoineen ja kaatuilemisineen herätti katsojissa riemukkaita naurunpyrskähdyksiä, ja ne sentään olivat harjoitelleet aika vähän teknisesti pieleen mennyttä esitystään varten. Seurojentalolla järjestettiin aikanaan myös painikilpailuja ja tanssejakin, ja ainakin kerran muuan Lasse Liemola kävi siellä kiekumassa. Muistan kerrankin kun olin katsomassa painikilpailua, ja kuinka siellä muuan jauho paini jonkun toisen, samannäköisen miehen kanssa, ja muut pojat istuvat painimaton reunustalla, ja antoivat eräälle jauholle ohjeitaan, ja kehottivat vääntämään. Tämä hikoili kovin, ja piereskeli välillä, mutta paini ei vaan edistynyt, ja selätys jäi saavuttamatta. Punottaen ja kovasti hikoillen tämä jauho sitten köpötteli takahuoneeseen. Salin viereisessä huoneessa kaupiteltiin uutta kolajuomaa sekä vanhempaa keltaista limonaatia. Itse join jälkimmäistä, ja kyllä sitä tuli juostua seurojentalon takana asialla varsin tiheään. No, paini ei ollut ollenkaan minun suosikkejani, ja minusta se on aina vaikuttanut hieman huvittavalta, kun isot miehet koettavat lähestyä toisiaan takoapäin jenkoomalla. Painissa on aina ollut mukana voimakkaita homoseksuaalisia latauksia. Melkein kaikki rauhalaiset kuuluivat Korven honkaan, ja sen varsinainen suuruudenaika ajoittui siis lähinnä Suomen Suurkisoihin, joihin kaikki kynnelle kykenevät ihmiset Korvenkylästä ja Rauhasta osallistuivat. Tiedättehän ne suuret voimistelunäytökset stadionilla, sun muut. Seurojentalo on vieläkin varsin hyvässä kunnossa, ja sitä käytettiin pitkään erilaisten juhlien järjestämiseen, mutta tuskinpa enää sitäkään.

Jääsken osuuskauppa

Jääsken osuuskauppa oli kunnon vanhanajan kauppa, jonka vieressä oli aikanaan hevospuomi. Kuvassa näkyy mainittu kauppa ja siihen kuulunut varastorakennus. Enne sotia tämä oli Jääskessä sijainneet keskusliikkeet sivuliike, mutta kun Jääski (ja monet muutkin paikat) jäivät rauhanteossa naapurin puolelle, tuli Jääsken osuuskaupasta kummallinen jäänne, jonka nimi ei tuntunut liityvän mihinkään. Kuka kumman Jääski? Minun muistini mukaan kaupassa ei myyty alunperin tavaraa valmiiksi pakattuna, vaan siististi puotipaperiin käärittynä, ja jauhot mätettiin jauholaatikoista paperipussiin, ja kahviakin myytiin alkuun raakoina papuina, jonka ihmiset brännäsivät kotona – jos heillä sattui nimittäin olemaan rahaa kahviin. Moni köyhä joutui ojentamaan maitohinkkiään, ja sanomaan pienellä äänellä: vaikka sitten vähän maitoa! Melkein kaikkea myytiin irtotavarana. Rakennus ei enää ole kauppa, eikä ole ollut sitä vuosiin. Mutta se on täsmälleen samanlainen masardikattoinen rakennus kuin se oli ennenkin. Muistan silti vieläkin elävästi, kuinka kerran nuori lättähattu, Tossu nimeltään, tuli kauppaan cowboymäisin elkein, sivuttaissuunnassa heilahdellen, ja urahti kauppiaalle niinkuin yrmeä lännensankari: pikkuboston! Otti askin, ja keinahteli ulos. Niin se lähes alaikäinen siinä osti tupakkaa kuin mies. Vaikka muistan kuinka jäntinseppo sanoi Tossusta, että sillä oli sekin kuin aikamiehellä – näki sen uuden koulun suihkuhuoneessa.

Pellisenranta

Pellisenranta on entinen B-mielisairaala, joka sijaitsee Saimaan rannalla, liki Korvenkylää, ja jo kauan ennekuin se oli häviöön mennyt, aaltoili sen vainioilla teräinen vilja, ja niin päin pois. En tiedä kuka paikan nykyisin omistaa, tai edes sitä, mitä siellä puuhataan. Sen tiedän, että joku itämafioso osti jossakin vaiheessa paikan, mutta jätti sen rauhassa rappeutumaan, ja tekeytymään. Minulla oli aikanaan kunnia olla siellä kesätöissä. Sinä kesänä Joutsenossa raivosi voimakas myrsky, joka kaatoi puita vähän joka puolella, ja Joutsenon kirkon hautuumaa muistutti lähinnä mottimetsää, ja tuuli kaatoi suurelta mäntykankaalta kaikki puut. Olin myrskyn aikana töissä Joutsenrannassa yövuorossa, enkä uskaltanut lähteä kotiin, koska idästä saattoi tulla uusi myrskynpuuska, ja sähkötkin olivat poikki. Potilaitakaan ei voinut jättää yksin keskenään. Seuraavana päivänä kävin isäni kanssa autolla Joutsenon kirkolla, ja kuvasin myrskyn tuhoja kaitafilmille. Koska Joutsenon kuntaa ei enää ole, tuskin kukaan enää kyselee näiden filmien perään, tai vaatii itselleen niistä DVD -kopioita.

Valkamanranta

Liki Korvenkylää sijaitsee myös tienoon ainut kunnollinen uimaranta, Valkamanranta, jossa myös korvenkyläläiset ovat käyneet liottelemassa hiivasienen vaivaamia muniaan. Muistaakseni tämä ei ole kuitenkaan eteläranta, mutta voinhan minä erehtyäkin. Kai minäkin tuolla joskus olen käynyt uimassa, sillä sijaitseehan se melkein Tiuruniemen kainalossa, mutta Rauhassa oli ihan yhtä hyvä hiekkaranta, jossa rauhalaiset enimmältään kävivät uimassa. Potilaskoppien tihentynyttä, lievästiu kusenhajuista tunnelmaa ei näet voita mitään, ja Valkamassahan ei ennenvanhaan vielä uimakoppeja ollut. On suoranainen ihme, etteivät ne ole tontittaneet tätä aluetta kesämökkejä varten, niinkuin Suomessa on nykyään tapana. Koska uimakoppeja ei ennenvanhaan ollut, ei voinut katsoa arkana pukusuojasta, jos sattui olemaan bikinit jalassa, ja lauma lakankyläläisnuorukaisia hörnöttelemässä ja syljeskelemässä kopin ulkopuolella - ja se nyt on pahempi tosiasioille jos mikä. Muistan kun kansakoulussa järjestettiin Valkamaan hiihtoretki, joka hiihdettiin upihankeen, ja häijyimmät Lakankylän pahat pojat oli pantu puhkomaan latua. Että niiden luonto samalla hieman asettuisi, ja olisivat ainakin sen aikaa poissa pahanteosta. Valkaman rantaan liittyvä talvimatkailukin on minulle siis varsin tuttu asia.

Korvenkylän urheilukenttä

Korvenkylässä on myös se pakollinen urheilukenttä. Muistan lapsuudestani erään urheilutilaisuuden, jossa miehet juoksivat kuulemma kunniajuoksua, ja muuan Sarkki -niminen mies johti letkaa, ja miesletka lönkötteli sen takana hissukseen eteenpäin. Sisareni sanoi, että kukaan ei saa ohittaa Sarkkia, ja olen ihmetellyt tätä asiaa vuosikausia – etteikö muka saa ohittaa! E se nyt niin nopea sentään ollut, ja sehän oli jo aika vanha mies. Sehän lönkötteli niin hitaasti, että jopa minä olisin helposti päässyt siitä ohi, ja toiset vielä hitaammin sen perästä. Helposti se olisi siinä soitellut sitä iänikuista haitariaankin. Toinen tapaus liittyy siihen kun naapurinmatti juoksi kotiin urheilukentältä, ja muuan möllikän oloinen opettajatorpinpoika torppasi vierellä pyörällään, ja hoki: Tommo, Tommo, revi persettä! Se oli kai jonkinlaista leikinomaista kirittämistä, niin ajattelin silloin, mutta ”Tommon” naama oli lähinnä mustanpuhuva, joten muitakin selityksiä on toki olemassa. Kun Tommo suuttui, se alkoi punottaa ja mökötti puhumatta ja pukahtamata eteenpäin. Koulussa nämä opettajan pojat olivat alituisena miehiharmina, ja aina heittelemässä koiranpommejaan ja kiinalaisiaan. Mitäköhän niistäkin pojista tuli – varmaankin ihan tavallisia psykopaatteja, jotka kiusasivat heikompiaan, kunnes heittivät lopulta haisevan henkensä tapellessaan muiden veljien kanssa siitä viimeisestä huikasta. Itse en pitänyt urheilusta, vaikka melkein kaikki muut siitä pitivät, mutta kävin minä, toki, kentällä järjestettyjä paikallisia kilpailuja katsomassa, kun ei ollut oikein muutakaan ajanvietettä, ja kisoihin pääsi aina lähtemään kotoa sen kummemmin siihen lupaa kysymättä. Ajateltiin, että urheilu on aina oletusarvoisesti positiivista. Siksi hemohessihiihtäjät saivat kaiken anteeksi, koska doping ei kyennyt viemään heiltä sitä positiivisuutta. Siksi urheilijalla voi olla millainen luonnevika tahansa, kunhan vain tulosta syntyy. Hyvä urheilija voi olla vasta Suomeen maahanmuuttanut, mutta saa pikavauhtia Suomen kansalaisuuden, ilman odotusaikaa.

Kurensuo

Aikanaan Rauhan sairaala omisti valtaosan Kurensuon soisista peltoaukeista, ja koska niistä on vaikeaa saada yleiskuvaa maanpinnan tasolta, käytän tässä ilmakuvaa apuna. Alue oli melko laaja, peräti 95 hehtaaria – ja kaikki pelkkää peltomaata. Tästä näemme, että peltoaukean keskelle on rakennettu saostusallas, ja maantien ja Kurensuon välinen metsäkaistale on parturoitu puhtaaksi. Hakkuuaukion ja pellon välissä kulki kapea tie, ja sen varteen oli rakennettu viehättävä, yksikerroksinen maja, jossa pellolla työskentelevät potilaat ruokailivat, ja Pimiän Topi kokkasi heille sapuskat ja keitti kahvit. Näyttää siltä, että majaa ei enää ole jäljellä, ja puut on parturoitu siististi pois.

Ylläolevassa kuvassa Kurensuota tarkastellaan Vesitieltä, sillä se oli ainut paikka, josta Google kuvausauton keralla pääsi aukealle kunnolla kurkistamaan. Aikanaan aukea oli suota, ja kurjet käyttivät sitä levähdyspaikkanaan, ja niitä nähtiin pelloilla aina syksyisin vielä senkin jälkeen, kun ihminen oli suon kuivannut. En usko monenkaan nykykorvenkyläläisen käyneen tällä tiellä, ja tällä nimenomaisella paikalla, vaikka he epäilemättä luulevat tietävänsä Korvenkylästä kaiken, ja käyneensä joka paikassa. Sivunmennen sanoen: korvenkyläläiset ovat erittäin kovia tanhuamaan, ja heidän ehdoton suosikkitanhunsa on Antaa leuan valahtaa alas. Se menee niin, että tanhuajat kiertävät tyhjää maalaustelinettä, joka on peitetty kankaalla. Tanssin tiimellyksessä telinettä peittävä kangas vedetään äkkiä pois, jolloin tanssijoiden leuat valahtavat alas silkasta hämmästyksestä. Toinen sangen suosittu leikki Korvenkylässä on jyskäpää, joka menee niin, että leikkijät jaetaan ensin pareiksi, jotka sitten juoksevat toisiaan vastaan kovaa vauhtia, ja tömäävät toisiinsa niin että pääluut rutisevat. Tästä syystä peruskorvenkyläläisen katse on niin tyhjän tuntuinen, ja niiden puhekin on jotenkin puuromaista.

Uskoakseni kurjet palaavat Kurensuon peltoaukeille kun korvenkyläläiset ovat viimeinkin kuolleet sukupuuttoon, eivätkä enää seikkaile Kohovuoren rinteillä. Tuskinpa ne nykyään tuolla enää seikkailevatkaan, nämä korvenkyläläiset varhaisnuoret, sillä Googlen valokuva paljastaa armotta, että ”vuori” on hakattu paljaaksi, mikä näin talvikuvassa pistää oikein silmään. Tämä on aito korvenkyläläinen käsitys siitä, miten hoidella maisemia, ja järjestää puitteita seikkailuille. Sanotaanhan, että maisema paljastaa millainen ihmiset sielu on, ja se voi tässä tapauksessa olla ihan tottakin. Etualalla näkyy Kurensuon pellon keskelle kaivettu saostusallas, johon liittyy semmoinen juttu, että kerran saksalaiset turistit olivat ihan tosissaan menossa altaaseen uimaan, ja olivat jo pysyttämässä telttaansa, kaivelemassa virveleitään, ja pukemassa ylleen uimapukujaan - kun lähistöllä asuva talonjussi kävi niille kertomassa, ettei allas sovellu uimiseen, ja ettei lammessa ollut ainakaan eläviä kaloja. Jos kyseessä olisivat olleet ruottalaiset, olisi hän varmaankin antanut niiden mennä, kun niin kovasti sinne halusivat uimasille, ja kalastaahan ne olisivat saaneet vaikka maailman tappiin. Vaikka tosin sanotaan, ettei se ruottalainen usko, vaikka miten koettaisi. Ja sanotaan myös, että haiseehan se ruottalainen muutoinkin, ja dödön kanssa kansinkertaisesti. Korvenkylässä tunnetaan osuva sanontatapa: hetki hiljaa hengittämättä, ruottaisia tulee!

Google Earth näyttää meille Kohovuoren kohtalon, eli sileäksi se on vedetty, ja viety ihan tuhkatkin pesästä. Pellolle on rakennettu saostusallas, jonka äärelle leiriytyi kauan sitten joukko saksalaisturisteja, ja he olivat kaikki menossa uimaan snorkkeleineen ja räpylöineen, kun lähitalon isäntä ryntäsi paikalle, ja valisti saksalaisturisteja lammen todellisesta olemuksesta. Kuvassa taustalla häämöttää Saimaa, ja maantien toisella puolella alkaa Korvenkylän taajama. Huomaa erityisesti tarkkaan parturoidut metsät, sillä korvenkyläläiset ja aholalaiset ovat tunnettuja ahneudestaan – jänhiäläläistä nyt puhumattakaan. Aikanaan Kurensuo oli kurkien pysähdyspaikka matkalla etelään, ja takaisin, ja kuvassa näkyvät pellot olivat ihan oikeaa suota. Kuvan alaosassa näkyy vihreänä pensaikkojuottina puro, joka yhtyy Imatralla Hallikaanjokeen, ja sitä kautta Vuokseen. Sillä tavoin maisemat liittyvät toisiinsa, ja muodostavat toiminnallisia ketjuja. Kuvassa näkyy (tuhotun Kohovuoren lisäksi) muutama vaalea maapläntti, joista on luultavasti kaivettu ahneuksissaan hiekkaa. Näillä operaatioilla on saatu rahaa ja ostettu autoja, joilla rillata kylillä. Jos täältä etsii vanhoja metsiä, niin turhaapa on työ, sillä niitä ei ole ollut nähtävissä vuosikymmeniin. Sitä vain ihmettelee, miten se ihminen osaakin hävittää ja tärvellä kaiken mihin vain koskeekin. Olettaisin kuitenkin, että tuskinpa nykyiset korvenkyläläiset osaavat kaivata menetettyä luontoa, sillä kun kasvaa jo pienestä ottamaan haltuunsa kaiken mihin ylettää, niin kadotetut paratiisit tuntuvat lähinnä hymistelyltä ja turhanaikaiselta sentimentiaalisuudelta, tai viherpiipertelyltä.

Muteikko

Muteikko on pienen pieni osa korvenkylän laajoja peltoaukeita, ja senkin omisti aikanaan Rauhan sairaala, ja sen pinta-ala oli 25 hehtaaria. Muteikonrinne on nyttemmin rakennettu täyteen, ja siinä asuu pääasiassa entisiä rauhalaisia. Tai ainakin asui jossakin vaiheessa. Kuvassa näkyvä pelto on siis ollut Rauhan sairaalan omistuksessa, ja viljelyksessä, ja olen minäkin siellä kesäisin raatanut heinätöissä. Monina kesinä pakenin pitkin pusikkoja potilasköksää, Pimiän Topia, jota olin taas ärsyttänyt. Paikkaa ei voi suoraan näyttää ylläolevasta kuvasta, mutta tienmutkan kohdalla kasvavien puiden takana sijaitsi suuri lato, jossa Topi teki köksäntöitään, ja murahteli ja naurahteli itsekseen hiljaista hullunnauruaan. Miestä oli syytä paeta, sillä Topi oli sellainen raivohullu, jos nyt sana sallitaan, ja minä taas hentoinen koulupoika. Joinakin sadekesinä tuo kuvassa näkyvä pelto liettyi niin, ettei sinne päässyt millään työkoneella, ja senvuotinen sato oli mennyttä. Peltoaukeiden takaa kohoaa Saareksiinmäki, joka nykykatsannossa on, tietenkin, vain pieni mäennyppylä. Koulupojan polkupyöräkatsannossa kyseessä oli liiankin jyrkkä mäki. Muteikosta ja sen liepeiltä saa alkunsa puro, joka kulkee Portsillan kautta, ja päätyy Hallikkaanjokeen, ja siitä Vuokseen. Syynä paikan vetisyyteen lienee Salpausselkä, jossa on varastoituna valtavat määrät pohjavettä, ja sitä pursuu tässä kohtaa pintaan kymmenien lähteensilmien kautta.

Lakankylä

Korvenkylän pikku erikoisuuksiin kuuluu Lakankylä, jonka melkein kaikki rakennukset Lakan Fäbä on ihan itse tehnyt, vaikka käyttikin apunaan paljon erästä timpuria, ja joka tunnettiin suurpiirteisyydestään. Tuosta vaan noin. Fäbä teetätti yhden rakennuksen kerrallaan valmiiksi, ja möi sen sitten jollekin halukkaalle ostajalle, ja aloitti taas uuden tuvan pykäämisen. Hän ei ollut kovinkaan huolellinen urakoitsija, sillä useimmissa hänen taloistaan sekä ovet -että ikkunat olivat enemmän tai vähemmän vinossa, mutta kyllä kai noissa asutaan vieläkin. Järjestävätköhän korvenkyläläiset sight seeing -kierroksia turisteille Lakankylään? Nähdä lakankylä, ja kuolla. Näe Lakan kalteva talo! Voitaisiin myös rakentaa paviljonki, jossa olisi nähtävänä mm. lasikoppiin sijoitettu, täytettyjen lakankyläläisnuorten juoksijaryhmä, ja suksisauvoilla piloille tökitty puhelinkaapelirulla, pino kivitettyjä ikkunoita, ja muuta senkaltaista rekvisiittaa. Olen kuullut kerrottavan tarinaa jossä kaksi lakankylän poikaa oli istuskelemassa ja syljeskelemässä tuvassa kun vaari kuoli kiikkustuoliin. Pojat ryhtyivät oitis tappelemaan siitä kuka saa vaarin radion. Aina nämä lakankylän pojat olivat nuhdeltavina opettajanhuoneessa milloin mistäkin. Tapahtumia saattoi seurata koululaisena, koska luokan seinässä oli reikä josta näki opettajanhuoneeseen. Useinhan se mei tapekii oli siellä, kuten eräs lakankylän pojista sanoi. Suosittelisin korvenkyläläisille Lakankylän perinteen elvyttämistä, sillä ei näitä yhdenmiehenkyliä Suomessa nyt niin kovin montaa ole. Ja toisaalta: Korvenkylässä on niin perin vähän muuta nähtävää.

Fäbän viimeiseksi jäänyt talo

Ylläolevassa kuvassa on viimeinen Fäbän rakentamista taloista, ja sen ikkunat olivat senverran vinossa, että näkyivät sellaisina aikanaan tielle saakka. Rakennuksen takana sijaitsi Lakan pieni betonivalimo. Rakennusta on valmistumisensa jälkeen korjattu, ja oikaistu moneen kertaan, ja siihen on laitettu kuvassa näkyvä siipirakennus, ja sen voikin sanoa nykyisin olevan sellaisessa kunnossa kun asuinrakennuksen kuuluukin olla. Kuvassa puutarhassa seisoskeleva ukko lienee talon nykyinen, ylpeä omistaja. Katselee siinä eteensä, ja toteaa ylpeänä nurmikostaan: on siinä heinä poikineen! Eipä tiennyt tulleensa Googlen poikien kuvaamaksi!

Kulahtanut puutarha

Korvenkylässä on myös puutarha, mutta se näyttää kuvassa - sanalla sanoen - hieman ynnähtäneeltä, ja sen lasiruudut on kivitetty hajalle, aitoon lakankyläläiseen kansantapaan. Tai sitten ovat Portsillan pahat pojat olleet asialla. Vaikka en minä sillä sano – saattaa tuo lafka vielä toimiakin, mutta tätähän minä en tiedä. Voihan kyseessä olla eräänlainen ilmastoitu kasvihuone! Tai sitten kyseessä on eräänlainen stealth-kasvihuone, jota ei tunnista toimivaksi kasvihuoneeksi, mutta joka ihan oikeasti on sellainen. Minähän teen tässä vain hypoteeseja, ja näyttäisi siltä, että viimeisiään tuo tuossa vetelee. Ilmassa on väkevää rappion tuntua...

Mannerin vesitehdas

Oppikoulua käydessäni ajoin päivittäin pyörällä Mannerin vesitehtaan ohi, ja se vaikutti tuolloin salaperäiseltä ja mahtavalta. Nyt se on lähinnä huvittava, tihruikkunainen lätiskö. En tiedä millaista vettä tuolla valmistettiin, mutta tuskinpa se raskasta vettä sentään oli, jota käytetään raskasvesireaktoreissa, ja atomipommien teossa. Olisiko tuo ollut sitten vissyvettä? En muista kuitenkaan koskaan juoneeni Mannerin vissyä, jos niikseen tulee. Mutta vesitehtaaksi tuota kuitenkin sanottiin. Ihan vähän matkaa vesitehtaalta Imatralle päin sijaitsi tupakkapaikka, jossa vedeltiin joukolla röökit. Kaikki polttivat tupakkaa, ja tekivät tottuneesti tupakkimiehen valankin, jos vain joku sattui sitä pyytämään.

Korvenkylän kansakoulu

Syystä tai toisesta kasvantaviärät korvenkyläläiset ovat onnistuneet panttaamaan valokuvia vanhasta kansakoulusta, ja nettiinkin siitä on vuotanut vain pahaisia, vääristyneitä kuvia. Suoristin yhden niistä, ja yllä näet tuloksen. Siinä se on – se vanha kansakoulu, jossa tuli kärvisteltyä pari vuotta. Kaikenlaissi saatani sitä onkin. Muistan kun juuri ennen koulunkäyntini alkamista juttelin Rauhan poikien kanssa mm. äitini ammatista (sikalanhoitaja), ja pojat vedättivät minua mennen tullen. Että olinko syönyt tänään verilettuja ja eilen siansilavaa. Kun koulu sitten alkoi, nämä samaiset Rauhan pojat valistivat auliisti muita, että tässä se on se sika, tai sianpoika, ja osoittelivat minua sormellaan. Sitä lempinimeä sainkin sitten kantaa koko sen ajan jonka käydä junttusin tuossa haisevassa läävässä. Muutoin olisin ehkä mennyt amikseen, ja siitä suoraan leipään kiinni, mutta kuvittelin, että oppikoulussa olisi kivempaa. Turha luulo, sillä lempinimi seurasi sinnekin, mutta onneksi unohtui aika pian. Jos korvenkyläläiset olisivat olleet kaukaa viisaita, niin ne olisivat entistäneet vanhan puukansakoulun, mutta sitä niiltä on sentään turhaa odottaa.

No, vanhaa Vanhaa kansakoulua ei enää ole, ja sen paikalle on rakennettu joku hoitokoti, tai joku vastaava. Kuvassa näkyvät männyt saattavat olla vanhan kansakoulun ajoilta, mutta olleet tuolloin paljon pienempiä. On surullista, ettei vanhan kansakoulun paikkaa ole merkitty mitenkään, mutta tässä on kysessää varmaankin korvenkyläläinen muistamattomuuden perinne, jolle selittävänä tekijänä on kyläläisten alkoholisimi, ja varhainen dementiataipumus.

Ylläolevassa kuvassa näkyy vanhan osuuskaupan paikka. Se sijaitsi pienellä mäennyppylällä ihan siinä vanhan kansakoulun vieressä, ja sinne kerttupullin lellipennut lähetettiin ostaamaan viinereitä opettajien kahvipöytään. Normaalisti oppilalta käynti tuossa kaupassa oli kiellettyä (tai ainakin niin muistan olleen). Sopii sitä nyt tätäkin muistella, kun muistellaan kaikkea muutakin ihan hampaat irvessä. Nostalgiaa pitää näet olla. Mäellä oleva punaiseksi maalattu hirsirakennus lienee peräisin Tainionkoskelta, jossa se toimi juna-asemana.

Vanhan kansakoulun vieressä, ihan heti tien toisella puolella sijaitsi ennen Husun talo, ja sen takana oli suuri, laakea kivi, josta laskettiin talvella suksilla. Nyt siinä on joku ravintolantapainen. Näin mikä tahansa historia häviää jäljettömiin, ja sitä on jälkikäteen ihan mahdotonta houkutella esille. Missään kun ei näe viitteitä siihen, millaiselta mikin paikka on joskus aiemmin näyttänyt. Nykyiset korvenkyläläiset katsovat tätäkin paikkaa ravintolan pihana, joka siinä on aina ollut, kunnes tulee joku grynderi ja rakentaa paikalle vaikkapa ratsuhevostallin tai jatsiluolan.

Minulla oli kunnia käydä aikanaan myös kuvassa näkyvää Korvenkylän uutta kansakoulua, joka oli tosin tuolloin hieman suppeampi. Ihan tuossa kadun vieressä sijaitsi opettajainhuone, ja kuvassa näkyvät suuret pystyikkunat kuuluivat voimistelusaliin. En minä muistele kansakouluaikaani mitenkään erityisellä lämmöllä, sillä muut oppilaat olivat minun kannaltani lähinnä täysiä kusipäitä, ja sellaisina he ovat mieleeni myös jääneet. Miten monta kertaa ne pahoittivatkin minun mieleni, enkä minä tehnyt niille mitään. Olen monta kertaa ajatellut mihin me kaikki olisimme voineet yltääkään jos olisimme antaneet muiden olla rauhassa, ja kannustaneet toisiamme. Tarjolla oli kuitenkin vain ilkeää naurua ja pilkantekoa milloin mistäkin. Opettajat tosin koettivat puuttua kiusantekoon, mutta epäonnistuivat surkeasti. Kerrankin Purttukelli kysäisi luokaltani: ketä täällä sanotaan possuksi? - Jolloin kaikkien rakkaiden oppilaiden sormet suuntautuivat minuun, ja ne hoilasivat kuorossa: tuota, tuota! Nimittely oli siis peritynyt vanhasta puukansakoulusta lähes sellaisenaan. Poikkeuksena tästä yleisestä kiusanteon linjasta olivat kenties vain Rauhan maatilan muut lapset, jotka vain aniharvoin osallistuivat nimittelyyn. Olisi saattanut käydä niinkin, että tyttöjä olisi alettu nimittää karjapiioiksi ja poikia hevos -tai autokuskeiksi. Muistan kun oppilalta kerran kyseltiin isän ammattia, ja kun tuli naapurinmaran vuoro, tämä vain punotti ja itkeskeli. Ventsa jatkoi vain asian tivaamista, ja sanoi työn olevan miehen kunnian, jolloin karhunmara sopersi hiljaa: se-se-sekatyömies! Koulun oppilaat nimittelivät melkein kaikkia muitakin joksikin, kun niillä oli siihen sisäinen pakko. Kuten tiedämme, korvenkyläläiset ovat itse kaikessa niin perin erinomaisia ja joka hiton asiassa maailmankuuluja. Melkein joka toinen niistä on teeveestä tuttu. Mitenkä äly loistaakaan heidän sierrettyneiltä kasvoiltaan. Korvenkylässähän se keksittiin se ruutikin, ja samovaarikin on tiettävästi sieltä peräsin. Seppä Hönäkäinen sellaisen kerran takoi. Myös ensimmäinen kuumailmapallolento olisi voitu suorittaa Korvenkylässä – oli näet pallot ja kaikki, ja taskubiljardi - mutta kun se kuuma ilma puuttui, ja sen mukana sitten kaikki meni mönkään. Ja onhan se niinkin, että minun kouluaikoinani melkein kaikki oppilaat olivan landepaukkujen pentuja, ja vain harvat edes keskimääräisen älykkäitä.

Kaivoukon talo

Kerrankin sattui, että muuan poika, joka asui lähellä Rauhan alikulkusiltaa, vajosi veljensä kanssa huonosti perustetun kaivon viereen syntyneeseen sortumakuoppaan, ja oli tukehtua. Palokunnan miehet onnistuivat tekemään kaivon sisäpuolelta reiän, ja pelastamaan molemmat pojat. Kun nuorempi poika sitten saapui kouluun muutaman päivän päästä, piti sillekin huudella: kaivoukko, kaivoukko! Niiden talo muistutti suuresti Elmolan taloa, ja siksi olenkin liittänyt siitä kuvan tähän juttuuni – jotta tietäisitte, miltä tämä kuuluisa, mutta nykyisin jo kadonnut Elmolan talo näytti. Sanottakoon tässä kuitenkin se, että tuonmalliset talot eivät olleet kovinkaan yleisiä, mutta olihan niitä siellä täällä, kuten Tainionkoskella Rads0n talo. Kuvassa näkyvä oikeanpuoleinen tie vie Korvenkantaan, ja siitä edelleen Tainionkoskelle. Se oli minun koulutieni oppikouluaikoihin. Vasemmanpuoleinen tie vie puuolestaan Rauhan entiseen sairaalaan.

Vesku pyrkii junaan, jossa äitee lähtee Saksaan

Ja sitten vähän tarkemmin tähän koulukiusaamisasiaan. Minua kutsuttiin siaksi koska äitini oli muutaman vuoden Rauhan sairaalan sikalanhoitajana. Rauhan nuorisorikolliset levittivät nämä nimitykset tehokkaasti korvenkyläläisten nuorisorikollisten tietoon. Nimittely tuntui samanlaiselta kuin nuoresta Vesa-Matti Loirista, joka roikkui junan perässä, kun äiti lähti sakemannin kanssa Saksaan, ja jätti pojan Ouluun. Katsokaa nyt, kun on pojalla naama väärällään, ja eläytykää hänen tuskaansa, jos osaatte. Empatiaa vaan peliin! Saatanat! Kyllä se korvenkyläläinen matalaotsakin osaa kun oikein yrittää! Sanottiin minua myös mustilaispojaksi -jota nimitystä en muutoinkaan oikein ymmärrä, sillä suvussani ei ole tiettävästi manneja. Kerrankin palatessamme luokkaretkeltä Langinkoskelta linja-autolla, tiuruniemeläiset pikkupimut oikein asettuivat tuijottamaan voileivänsyöntiäni, ja ne lauloivat kovalla äänellä: mustalaiseks' olen syntynyt, mutt' ihmiseksi muuttunut! Kun yrin vain jatkaa eväidensyöntiäni, ne katsoivat toisiaan merkitsevästi, nyökyttelivät päitään, ja supattivat keskenään: sika syö, hyi, uff - katsokaa, sika syö! Tai sitten sanottiin kuuluvalla äänellä: sika haisee! Minä en ollut valitettavasti yhdenkään opettajan lempioppilas, eikä minua lähetetty koskaan hakemaan Osuuskaupasta viinereitä - ja muutoinkin olin aina jonon hännillä kaikessa. Mitäpä sitä nyt kukaan meikäläistä puolustamaan! Nimittely loppui ja väheni oikeastaan vasta kun pääsin oppikouluun. Että siitä vaan kaikki sikäläiset taas kerran kutsuja lähettelemään luokkakokoukseen! Muistellaan sitten niin man perkeleesti! Ja sitten siihen suureen kysmykseen: olenko katkera tästä kaikesta? No, en ole, sillä koko koulunjälkeisellä elämälläni on ollut paljon suurempi merkitys kehittymiseeni ja pärjäämiseeni kuin konsanaan varhaisvuosillani. On ollut hyvä lukea vuosien varrella, että monet maamme eturivin taiteilijoista ovat olleet koulukiusattuja, ja sliti selvinneet paremmin kuin muut, ja ehkä juuri siksi.

Pullin talo

Pullin talo näyttää vieläkin olevan jäljellä. Sen viereen rakennettiin aikanaan opettajille pitkä rivitalo. Se on kuitenkin purettu jo aikapäiviä sitten, kun siinä oli kuulemma kaikenmaailman kosteusvaurioita sun muita. Rivitalon paikalla on nyt kuvassa näkyvä leikkikenttä tai puisto. On melko todennäköistä, ettei Pullin talossa asu enää sen alkuperäisiä asukkaita, mutta se on saanut armon jäädä, koska se on rakenettu kestämään, ja on kunnollinen. Kyllä v-katto aina lättäkaton voittaa! Eräs Pullin pojista opiskeli itsensä kanttoriksi, mutta hänen ongelmanaan oli se korvenkyläläisillekin niin tuttu viina-veitikka. Valtsun kellarissa hän todisteli mielellään kaikille (jotka vain tahtoivat kuulla), miten hienoa musiikkia kirkkomusiikki oli. Kaikki myöntelivät, että hienoa on, hienoa on, ja sitten otettiin taas, kunnes asiaan palattiin uudellen, kun piti käydä taas kourulla. Korvenkylä ja Imatra olivat senverran raadollisia paikkoja, ettei niitä kulttuuri juurikaan koskettanut, ja kaikenlainen herkkys ja tunteilu olivat silkkaa paskaa.

Kulahtanut asemankauppa

Aseman lähellä sijaitsi kuvassa näkyvä rakennus, joka asettui kilpailemaan Jääsken osuuskaupan kanssa. Kauppa oli olevinaan moderni, ja siinä kävi etupäässä moderneja ihmisiä tyköistuvine takkeineen, mutta nyt siellä ei käy enää kukaan. Kauppiaiden tapa myydä tavaroita oli kuulemma tuputtava ja tyrkyttävä, ja ihmiset eivät sellaista sietäneet. Mene nyt sitten ja tiedä tuotakin! Mynnähtänyt on tämäkin puoti, ja puotipuksut ovat paenneet sieltä kaiken maailman tuuliin. Kukapa sitä nyt Korvenkylään jäisikään, jos sieltä vain pois pääsee. Ja jos sieltä joku onnistuu pakenemaan, ja vähääkään maailmalla pärjäämään, sopii sitä sitten ryhtyä tosissaan harrastamaan vanhojen kouluaikojen muistelua, ja muita nostalgisia pyrintöjä. Ja kuinka pieneltä tuo kaikki nyt vaikuttaakaan! Ja vähäpätöiseltä. Vaan enpä minä juurikaan tuossa kaupassa käynyt. Jotakin perin kummallista on siinä, miten nuo entiset kaupat tunnistaa aina, vaikka ne olisikin miten suurella pieteetillä tahansa koetettu muuttaa omakotitalon näköisiksi. Entinen kauppa näyttää aina kaupalta.

Räikkösen ja Parkkarin baari

Koska Räikkösen baaria näyttää olevan vaikea paikallistaa, ja hahmottaa, käytän tässäkin apuna ilmakuvaa, ja joku noista punaisista rakennuksissta ylikulkusilla jommallakummalla puolen sen on pakko olla. Kuvassa näkyvää aluetta sanotaan Vesivalontien risteykseksi, mutta ennen se oli yhtenäinen mäenkumpare, ja Lappeenrannan suunnasta tuleva tie kulki nöyrästi sen yli. Kouluaikoina muuan koulutoverini suunnitteli ihan vakavissaan tekevänsä täydellisen rikoksen, ja ryöstävänsä jonakin yönä Räikkösen baarin kanssan, mutta tekemättähän tuo vaan jäi. Ja taivaasta (tai siitä toisesta paikasta) ei enää tehdä ryöstöretkiä. Nyt tuolla ei liene enää mitään viemisen arvoista. Ei ollut silloin, eikä ole nyt.

Olen usein sekoittanut Räikkösen baarin ylläolevassa kuvassa näkyvään Parkkarin baariin. Muistan käyneeni siellä aikanaan, jo oppikoulussa ollessani erään Korvenkantalaisen tytön kanssa, ja tuolloin baarissa vetelehti usein ihan oikea lättähattu, ja sillä oli kaikki lättähatun elkeetkin. Sillä oli moottoripyörä, nahkatakki - ja kaikki! Sellaisen jos saisi pulloon, tai elätiksi! Vaikka kyllä minä etupäässä taitaisin nau'uttaa ja huudattaa sitä kunnolla, koska se nyt on lättähattujen osa, tämä kärsiminen.

Portsilta

Korvenkylän sight seeing -kierros voidaan lopettaa mainiosti Portsiltaan, joka näkyy ylläolevassa kuvassa nykyolemuksessaan. Aikanaan Imatralla asunut kirjailija Hilja Valtonen ikuisti portsillan Kilroy sen teki -tarinaansa, jossa muuan tyttö peri Portsillan kartanon. Varmaankin Valtonen oli hyvinkin tietoinen siitä, ettei Portsillassa ollut sellaista kartanoa koskaan ollut, mutta se tiesi etteivät lukijat tätä tienneet, ja sehän ratkaisi koko asian.

Todellisuudessa edellisessä kuvassa näkyvien teollisuushallien paikalla oli matalia puuhökkeleitä, lähinnä vajaa tai varastomakasiinia muistuttavia kyhäelmiä, ja olenkin piirtänyt sellaisen muistiini perustuen. Kuvassa näkyy lisäksi lähinnä apinaa muistuttava poika, jonka kanssa minulla oli kyseenalainen ilo käydä Tainion koulua. Talon piha oli täynnä kaikenlaista roinaa, mutta kai tätäkin joku saataisi pitää kartanona, sillä mon aikoi ja aikoi kartanon, mutta sai valmiiksi harakanpesän. Niin kutsutut Portsillan jätkät tappelivat kuulemma korvenkylän ja Rauhan jätkien kanssa. Kerrankin sattui kun etoleeninhaki ja höksinpalli olivat valmistautumassa yhteenottoon Portsillan jätkäpoikien kanssa, että palli, joka oli hakin tukena, jättikin hakin ypöyksin seisomaan kun Portsillan pojat lähenivät tiiviinä muurina, ja vihaisen näköisinä, ja niin maittoi tie hakillekin. Tämä haki oli eräänlainen surullisen hahmon ritari, sillä vaikka kaveri oli tiukasti sisartensa tossun alla, niin kyllä sillä jätkäporukassa uhoa piisasi. Minun tuntemani Portsillan pojat olivat varsin munattomia, ja vaarattomia miehiä. Eräänlainen keharien kerho. Kuvassa näkyy myös siltarumpu, jonka läpi Port-joki edelleenki virtailee. Lopulta se laskee mahtavana kymenä Port-mereen, kuten niin hyvin tiedämme. No niin, asiaan. Tosiasiassa Port-joki saa alkunsa Muteikon tienoilta, ja laskee Hallikkaanjokeen, ja sitä kautta Vuokseen.