Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A
41
70700 Kuopio
Finland
Kiitän tässä kaikkia tahoja, jotka ovat julkisesti luvanneet että heidän kuviaan voidaan käyttää kaltaisteni yksityishenkilöiden laatimissa julkaisuissa, ja samalla haluan täsmentää erityisesti sitä, että vaikka kirjoitankin näistä vanhoista asioista, en tunne juuri minkäänlaista kaipuuta menneisyyteen, tai nostalgiaa. Jos saisin valita, eläisin lapsuuteni ja nuoruuteni missä tahansa muualla kuin Joutsenossa tai Imatralla, sillä molemmat ovat totaalisen täysin perseestä. Aamen plottis. Mutta historian ei tarvitse olla pelkästään miellyttävää, vaan se voi hyvinkin olla inhottavaa, ja täynnä kaaameuksia. Kuten vaikkapa nykyaikaiset sodat ja niissä tapahtuvat siviilien massamurhat. Historiaa se on sekin – vaikka eihän se nyt ole mukavaa marssia alastomana ja pää kerittynä kohti suihkuhuoneita, joiden katosta alkaa pian tulvia kaasuja. Minulla ei tietenkään voi olla omia, alkuperäisiä valokuvia esimerkiksi vanhasta Imatrasta, koska 60-luvulla vain harvoilla oli valokuvauskoneita, ja Rauhassa vain urhemaankössin ja peltoniemeneeron tiedettiin valmistavan itse mustavalkoisia valokuvia, purnukoitaan totisena ja tyhmänä pyöritellen. Ensimmäisen kaitafilmikameran hankki, tietenkin, sairaalan psykologi, ja minäkin sain kunnian tehdä vedessä kuperkeikan eräässä hänen filmeistään. Se ei kestänyt kauaa, ja oli kuvattu senverran kaukaa ettei kasvoja erottanut. Kamerat olivat siis tavallisen ihmisen ulottumattomissa, tai ainakin hänen käsityskykynsä ulkopuolella. Ylipäätäänkin elämän piti olla ennemuuta ikävää, ja täynnä työteliästä hyörintää. Mitä enemmän elämässä oli itkua ja hammastenkiristelyä, sitä parempi, sillä sitä kirkkaamman kruunun oli saava sitten joskus taivaan ilossa. Ja en ole maininnut vielä sanaakaan magnetofoneista, joita joillakuilla jo tuolloin oli. Kulutustavaroiden tolkuton ahnehtiminen oli vasta tulollaan, ja televisiostakin näkyi lähinnä lumisadetta, jos jollakulla sattui sellainen olemaan. Elämä ei ollut lintukotoa, sillä sodasta ei ollut kulunut vielä montaa vuotta, ja ulkomaantuonti ei juuri lämmittänyt. Naapurit eivät olleet toisiinsa jatkuvassa kontaktissa, kuten monet ovat muistavinaan, eli lainailleet toisiltaan sokereita sun muita. Toisaalta Rauhan maatila ei ollut mitenkään tyypillinen asuinpaikka, sillä kukaan ei ollut syntynyt siellä, ja kaikki olivat tulleet muualta. Se oli eräänlainen kansallinen sekahedelmäsoppa, kuten koko sairaalan muukin asujaimisto. Kenelläkään ei ollut siellä perintötilaa, ja siten ei esiintynyt asennetta, että muut olisivat meidän krannista. Mutta muutoin ihmiset lienevät olleet tavanomaisen vittumaisia toisilleen. Kun televisiolähetykset sitten alkoivat, ne eristivät ihmiset tehokkaasti omiin asuntoihinsa, ja välineellistymiskehitys pääsi todella vauhtiin. Nykyisenä seinätelevisioiden aikana laitteet hallitsevat viimeinkin suvereenisti ihmisten olohuoneita, ja monet valvovat pitkiä öitä tallentaen vimmalla taivaskanavilta tunkevia elokuvia. No, me olemme menettäneet pelin, ja tuominneet itsemme nykyiseen, solipsistiseen, itsekkääseen olemassaoloomme, jossa laitteet määrittävät sen, mitä teemme. En mitenkään kadehdi nykykoululaisia, joille joku kännykkä merkitsee jatkuvaa suhteiden ylläpitoa ja niiden hoitoa, ja pakonomaista yhteydenpitoa, ettei putoaisi junasta. Jos minun lapsudessani olisi ollut kännyköitä, tuskinpa minulle olisi soiteltu, koska minulta on aina puuttunut ominaisuuksia joita tarvitaan suosituksi tulemiseen. Mitään onnea mainitut kännykät eivät ole tuoneet. Kun itse hankin sellaisen, soittelin ennen tuntemilleni ihmisille ympäri Suomea, ja vasta vähitellen totesin, että he olivat jämähtäneet niihin asemiinsa, joihin olivat jääneet kun heitä viimeksi näin. Kerran M.A. Nummiselta kysyttiin, miksi monet hänen tuttavistaan olivat nuoria ihmisiä, ja siihen Mauri vastasi, että eivät hänen ikäisensä piittaa yhteydenotoista. Niinpä me soittelemme niille, jotka vielä sietävät yhteydenottojamme, ja latailemme nöyrinä puhelimiemme akkuja, ja seisomme jonoissa valittamatta, ja ostamme kaikenmaailman digiboxeja, jotta voisimme katsoa alati kurjistuvia televisio-ohjelmia, joista valtaosa on uusintoja. Melkein kaikilla naispuolisilla juontajilla on ärsyttävä ässävika, eli ässäkoulu lienee jäänyt väliin. Näiden lienee vaikeaa oppia senkaltaisia kieliä kuten venäjää, jossa ässiä piisaa ainakin ensi hätään riittävästi. Emme sano mitään vaikka aikakauslehdissä on nykyään pelkästään suuria kuvia, ja niihin liittyvä teksti on mekityksetöntä mössöä. Eivät osaa kirjoittaa. Nykyteleviso on yhtä homojen esiinmarssia, tai sitten iänikuisia ruoka- ja sisustusohjelmia.
Mutta asiaan. Mainittu urhemaankössi oli muutenkin edelläkävijä, sillä hän harrasti ensimmäisenä vesihiihtoakin, ja ensimmäisenä hänellä oli mm. virveli, jota hän heitteli Kuivallakarilla, joka sijaitsee Tiurunniemen ja Masteensaaren välissä. Hän sai kai ensimmäisenä pienoiskiväärinkin, jolla hän kävi amuskelemassa maatilan kissoja. Hän oli, tavallaan, Rauhan ensimmäinen, oikea kuluttaja, ja oli aina hankkimassa sitä, mikä oli sitä uusinta uutta. Koska hän oli ainoa lapsi, hän myös useimmiten sai haluamansa. Jos hän olisi syntynyt muutama vuosikymmen myöhemmin, hän olisi varmaankin jo käynyt kaukoidässä sukeltelemassa, ja jahtaamassa siellä pikkutyttöjä, ja ehdottomasti juuri hän rimpuilisi päivittäin kuntosalien voimalaitteissa, ja tunkisi suuhunsa hampurilaisia. Juuri hänellä olisi ollut Rauhan ensimäinen kymmenen neliön suuruinen seinäteleviso, jossa olisi, tietenkin, ollut surround – ääni, ja kaikki mahdolliset herkut. Ja herkuista puheenololen: lihavahan hän oli ihan oikeassa elämässäänkin, silloin ennen, mutta tässä uudessa, kuvitellussa elämässä purilaisten jatkuva syönti olisi lisäänyt hänen massansa vähintään kaksinkertaiseksi. Tietenkin hänellä olisi ollut lentolupakirja, ja kenties ihan oma lentokonekin. Sellainen pieni Gessna, ja maantiematkoja varten se kaikkein suurin ja nopein BMW. No, näin kyseistä Kössiä vuosia myöhemminkin, ja hän tuntui vaikuttavat edelleenkin Korvenkylässä, ja hoitelevan jonkinsortin bisneksiään, ja järjestelevän paikallisessa ravintolassa saunailtaa. Eräänlainen Kankkulan kaivon Eemeli -hahmo siis, joka järjesteli innolla souta, jossa kaikilta kerättiin pääsymaksu. Itse en kyseistä kuivaakaria tuntenut, tai en edes tiennyt missä se tarkkaan ottaen sijaitsi, mutta olin törmätä sen lähistöllä sijainneeseen reimariin, kun olin vipparina Rauhassa vuosia myöhemmin. Ihan kuin laulussa Rauma Ganaal! Soudin näet erään neitokaisen pienellä, kiikkerällä veneellä rantaan sysipimeässä yössä Masteensaaresta, jossa oli meneillään jonkinsortin pippalot, ja jossa oltiin vahvassa humalatilassa ja joss saaren pusikot oli pantu pölisemään. Soutelin siinä hiljalleen niin pimeässä, ettei nähnyt edes kelloaan. En olisi voinutkaan, koska minulla ei ollut sellaista sattumoisin mukanani. Tämä kyseinen neitokainen oli kutsunut minut kavaljeerikseen mainostamalla itseään, että Kouvolassa heidän perheellään oli peräti kaksi valintamyymälää, ja että hän ei olekaan mikään tyhjätasku. Neitokainen siis pyysi päästä kesken juhlinnan mantereen puolelle asuntolaan nukkumaan, ja pyysi minua soutamaan itsensä yli virran. Kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa virta, sillä se syntyi siitä kun vuoksi ryysti Saimaasta vettä kilometrien päästä varsinaista alkukohtaansa, aiheuttanen imun ja voimakkaan ristiaallokon. Ajattelin, että kerrankin näin saatille päästyäni pääsisin pidemmällekin, kuten aivan sänkyyn saakka, mutta perille viimein päästyämme neitokainen livahti asuntolan ovesta niin nopeasti, etten ehtinyt muuta kuin sanoa oho, kuten Eemeli. Sinne menivät sitten molemmat kauppaliikkeet Kouvolassa, että lokoisa elämä kauppiaan kotivävynä, sillä neitokainen ei enää halunnut tavata minua, koska oli pyytänyt minua kavaljeerikseen van näyttääkseen eräälle salskealle urheilijanuorukaiselle, että hän kyllä sai seuraa jos halusi. Voi, että ihminen voi olla tyhmä! Toisaalta: voin hyvinkin kuvitella neitokaisen todennäköisimmän NYKYISEN ulkoisen olemuksen, eli hän on varmaankin sellainen leveäharteinen itäbaltti, joka voisi tehdä hirmuisia ojaurakoita sille päälle satuttuaan. Paksut ja lihavat käsivarret takaisivat sen, etteivät ainakaan kauppakassit putoaisi käsistä tiukimmassakaan alennusmyyntiryysiksessä. Mutta tuolloin olin siis tavallaan hankalassa välikädessä, mutta onneksi olin jo silloin niin tyhmä, etten tiennyt sitä itse. Muistui tuossa mieleeni vielä eräs juttu. Ollessani vielä koulupoika, tapasin Pistohiekan lavalla erään toisen – tällä kertaa nilsiäläisen neitosen - joka kehuskeli sillä, että hänenvanhemmillaan oli kaksi kultasepänliikettä - eli tämä tyttö pani selvästi paremmaksi. Kerran tämä savolaisneitokainen tuli Lappeenrantaan asti käymään meikäläistä tapaamaan, ja pohti kirjeessään tullako lentsikalla vaiko linkkarilla. Minun tuolloisessa maailmassani lentokone kuului ihan toiseen universumiin - ja kuuluu muuten vieläkin. Mutta joka tapauksessa se tuli, siis lentsikalla. Tavattiin, ja sillä oli senajan perhetytön mekko. Pussailtiin hetkinen Lappeenrannan kirkkopuistossa, ja siinä se autuus sitten olikin, koska ravintoloihin en olisi edes päässyt ainakaan ikäni puolesta. En oikein ymmärtänyt sitäkään, kun se oli sanonut kirjeessään, että sen kaveri oli intissä? Mikä helvetin kaveri, ja missä helvetin intissä? No, nyt tiedän senkin – ja tärkeintä oli se, että sillä oli vakituinen seuralainen, jonka kanssa tyttö harrasti, kenties, tiheitä ja säännöllisiä yhdyntöjä, joiden vaikutus yleiseen teveyteen on jo nuorena positiivinen. Ei jää paineita. Että oli jo kertynyt kokemustakin sitä, mikä on porvaristytöille tärkeää, ja he todella käyttävät jokaisen liikenevän vapaahetkensä tarkkaan hyväksi. Jos on kaveri intissä, niin ollaan hamuamassa heti toista tilalle. Vähän sama kun alettaisiin jakaa perintöä vaikkei vainaja olisi ehtinyt vielä edes kylmetä. Sanottakoon nyt tässä kuitenkin, että minä en pääsyt neitokaisen kanssa suudelmia pidemmälle, koska en oikein ymmärtänyt, mitä niiden jälken voisi seurata. Se oli sellaista viattomuuden aikaa, kaikissa suhteissa.
Nämä tässä jutussa esillä olevat valokuvat eivät ole Kössin ottamia, vaan suurelta osin Etelä-Karjalan julkisen kuvapankin kuvavarantoa, joten kiitos heille, ja monille muillekin. Julkinen kuvapankki on tehnyt suunnatoman kultuurityön antaessaan kuviaan yleisön käyttöön. Näin voivat kaikki muistella, ja jokainen voi löytää kuvista jotakin sellaista, joka toisilta on jäänyt huomaamatta. Allaoleva kuva ei kuitenkaan liity heidän tarjontaansa, koska se on vanha, ja ajalta, jolloin Rauha oli vielä rikkaiden venäläisten suosima sanatorio, jonka perusti viime vuosisadan alussa venäläinen lääkäri Dmitri Cavrilovitsh, ja paikkaa nimitettiin silloin Rauhan kylpylä -ja talviparantolaksi.
Kun kylpylän päärakennus paloi vuonna 1929, kunnat ostivat alueen, ja paikalle rakennettiin mielisairaala. Mutta kylpylävaiheessa esimerkiksi Rauhan rantamaisema näytti melkeinpä idylliseltä. Myöhemmin tällä samaisella paikalla sijaitsi mm. suuri lämpökeskus, sekä valtava koivuhalkojen varasto, ja pesula. Lisänä oli vielä saha lautavarastoineen. Sanatorion puutarhuri olisi kääntynyt haudassaan. Kuvassa oikealla näkyy Lammassaari. On aivan uskomatonta mitenkä sairaalan tulo aikanaan lähes tuhosi tämän ennen niin viehättävän ympäristön, ja saman tulevat tekemään alueen uudet omistajat.
Ylläolevassa kuvassa näet sanatorionaikuisen päärakennuksen, jota sitäkään ei enää ole. Itse asiassa se on varsin hauskannäköinen eri tyylisyyntien sekasikiö, mutta omalla, merkillisellä tavallaan jopa tyylikäs. Minä en tätä rakennusta koskaan ehtinyt näkemään. Sekä sanatorio – että sairaala laskivat surutta kaikki jätevetensä sellaisenaan Saimaaseen, ja näinä nykyisinä myöhempinä pyhinä aikoina sairaala olisi jo ympäristäsuojelullisista syistä joutunut lopettamaan toimintansa. Yhteisprojekti, jossa Imatra ja Joutseno olisivat rakentaneet jäteveden purkuputken Vuokseen, ei osoittautunut taloudellisesti kannattavaksi. Muistan vielä, kuinka kaikki rauhalaiset aina kehuivat kilvan sitä, kuinka hyvä vesi Rauhassa oli, mutta totuus paljastui itsellenikin ollessani erään vesi-insinöörin apulaisena pohjavesitutkimuksessa eräänä kesänä: insinööri sanoi, ettei itse joisi Rauhan vettä keittämättömänä, sillä senverran runsaasti siinä oli mm. kolibakteereja. No, mikäpä ihme tuo oli, kun puolittain epävirallisia kaatopaikkojakin oli siellä sun täällä. Ei ymmärretty, että kaikki jäteliemet ajautuvat ennemmin tai myöhemmin pohjaveteen. Kun lorottelijoihin laskee mukaan erilaiset puunjalostusteollisuuden puljut lähideudulla, ei ole ihme, että Etelä-Saimaalta hävisi järvilohi vuosiksi, ja rannatkin alkoivat rehevöityä, ja haista. Käräjiä kalakuolemien tiimoilta käytiin Joutsenossa vuosikausia, ja useimmiten vanhojen miesten ylläpitämät nuottakunnat olivat lopettaneet toimintansa kun kaivatut, joskin pienet korvaukset, lopulta tulivat. Ajatelkaa vain hiljaisessa mielessänne, mitä kaikkea sairaalan sadat potilaat tuottavat päivittäin. Mahtoivat kalat olla melkoisessa lääkepökkyrässä, vaikka virta lienee vienyt ainakin osan paskasta vuokseen.
Tuossa alapuolella näet kartan, jossa näkyvät Tiuruniemi, Rauha, ja Korvenkylä. Tiuruniemi on kartan vasemmassa yläkulmassa näkyvä ruskea alue, ja Rauha taas siiitä oikealle sijaitseva ruskealla värjätty alue. Kuvassa heti Rauhan alapuolella, junaradan yläpuolella sijaitsevaa Repokiven aluetta ei ollut vielä minun lapsuudessani ja nuoruudessani edes olemassakaan, vaan se oli kumpareista kangasmaastoa, joskin Repokiven kohdalla varsin tasaista. Radan alapuolella (eteläpuolella) sijaitseva Korvenkylä oli toki olemassa, ja se koostui useista kymmenistä maalaistaloista, jotka sijaitsivat hajallaan pitkin Korvenkylä peltoaukioita. Tuohon aikaan ei vielä ollut käytössä minkäänlaisia kadunnimiä, vaan orientaatiossa käytettiin eräitä tunnettuja maamerkkejä, kuten Elmolan talo, tai Jääsken osuuskauppa, tai Valkamanranta, ja Vipele. Kartassa olevan sanan ”asemarinne” kohdalla sijaitsee Rauhan entiselle juna-asemalle vievä lyhyt tienpätkä, ja hieman siitä vasemmalle sijaitsee Korvenkylän uusi kansakoulu, jota minullakin oli kunnia käydä pari vuotta. Koulumatka ei kenties tunnu pitkältä näin kartalta tarkasteltuna, ja näin aikuisena, mutta sitä se oli, koska matka tehtiin talvella hiihtämällä suoraan metsän läpi asemalle, ja siitä koululle. Talvisin kouluunlähtiessä oli pimeää, ja samoin koulusta palatessa. Siihen aikaan kukaan ei ollut huolissaan siitä, että esimerkiksi sudet veisivät pienet palleroiset mennessään, vaikka se oli aivan hyvin mahdollista, joskin epätodennäköistä. Pimeydestä saattoi tulla kuka tahansa, tai mitä tahansa. Vaikkapa susi. Näin ainakin kuviteltiin. On aivan totta, että Salpausselän harjanteet ovat yhä vieläkin susien sekä karhujen ikiaikaisia kulkureittejä. Kuvassa näkyvän valtamaantien eteläpuolella sijaitsevat yhä vieläkin Kurensuon valtavat peltoaukeamat, vaikka tosin nykyään siellä taitaa sijaita likavesien saostusallas, ja sikäli isien työ on valunut täysin hukkaan Aluehan on kuitenkin aikanaan raivatu raa'asta suosta. Kartasta voi kuitenkin hahmottaa jotakin peltojen koosta . Itse rauhan sairaalan alue muodostuu useammasta erillisestä maatilasta, ja siksi siellä on vieläkin mm. Papusenranta. Maatila taas kuului entisiin Naatuksen maihin, ja niin edelleen ja edelleen.
Mutta palatakseni takaisin kotvaseksi Rauhan tuottamiin ympäristöongelmiin, eivät imatralaiset ole jääneet näissä ympäristökysymyksissä yhtään pekkaa pahemmaksi, sillä esimerkiksi heti Ukonnimen takana sijaitsee jonkinlainen motoristien käyttämä laajahko harjoittelurata, välttämättömine öljykanistereineen, ja aiemmin siellä oli myös suurehko kaatopaikka, jossa Korvenkylän pojat kävivät amuskelemassa rottia. Kun kuvaa katselee, voi melkein veikata, että harjoitteluradat on tehty juuri entisten kaatopaikkojen päälle. Asia kiinnostaa ainakin minua siksi, että se - ja samalla koko Rauhan ja Tiuruniemen alue, kuuluvat muka arvokkaisiin pohjaveden alueisiin, ja motoristit iänikuisine öljypurnukoineen ja turhanaikaisine pärinöineen soveltuvat melko huonosti kannattamaan tätä jaloa projektia. Ja mikä pahinta – ilmeisesti joku paikallinen urheiluseura on koko tämän hankkeen puuhamiehenä. Imatralla olikin paljon käytettynä sanontana, että mikään ei voi olla niin ahne kuin Tainionkosken tähti.
Imatralaiset ovatkin olleet kautta vuosikymmenten ahnasta, rahvaanomaista - ja piittaamatonta väkeä, ja itse asiassa koko nykyinen kaupunki on yleisilmeeltään varsin ruma. Jonkinlainen Enso. Katsokaa vielä kerran vaikka ylläolevaa motoristiparatiisia, jossa lapsena tuli hiideltyä. Rannan tuntumassa on nimittäin Lammassaari, ja sen venesatama, sekä mantereen puolella heti saarta vastapäätä Ukonniemi, jossa idyllinen, mutta karu hiihtomaja oli. Nyt hiihtelymetsieni tilalla on tuo valtava arpi maaperässä - vaikka imatralaisllahan tuntuu olevan jonkinlainen vimma tuon alituisen pärinän perään. Pitihän siellä olla monenvuoden ajan Imatranajot, jossa kuka tahansa kiilasi ketä tahansa. Ja vaikka ei sen puoleen: järjestettiinhän aikanaan tuossa Lammassaren edustalla pikamoottorivenekilpailuja, vaikka silloin paikka isännöi Joutseno, mutta eivät he sentään tällaisia arpia maahan viilleskelleet. Eipä tee mieli juurikaan muuttaa takaisin entisiin lapsuudenmaisemiin, sillä niitä ei yksinkertaisesti enää ole olemassakaan. On vain joukko illuusioita muka jostakin, joka olisi vieläkin jossain muodossa olemassa. On turhaa haahuilla menneen perään koska valtaosa aikaaan tuntemistani ja tietämistäni ihmisistä ovat jo kuolleet, tai hävinneet jonnekin – kuka minnekin. Kuulin kuinka joku oli kysynyt, missä ne entisen rauhalaiset oikein piileksivät? Hyvä vastaus siihen on, että mikä missäkin, kuka kussakin. Tutustuin imatralaisten runosuoneen kerran siellä käydessäni vuosia sitten, jolloin Imatran keskustan tuntumaan oli järjestetty jonkinlainen Hyde Park -tilaisuus. Kaikkihan siellä jotakin sanoa halusivat, kuten paikkakunnan juopot, mutta parasta oli kuitenkin, kun muuan ilmeinen ikäneito kapuso pönttöön ja tahtoi sieltäkäsin lausua tekemänsä Imatra -aiheisen runon. Siinä oli kohta, joka minua naurattaa vieläkin, ja kuvastaa sikäläisten ahdasta ja teknistä hengenasennetta parhaimmillaan: Viemäriputkia on kilometreittäin, ja aina niitä tehdään lisää... naurattaa vieläkin. Ja olihan siellä myös eräs paikallinen juoppo, joka myös kipusi pönttään, ja huhuili sieltä: Hei hei, minä olen nyt täällä! - kunnes hänet talutettiin pois.
Rauhan sairaalan lopettamispäätös juontui ehkä siitä, että sodanjälkeisessä rauhanteossa osa äveriäitä kuntia jäi naapurin puolelle, ja samalla putosi osa taloudellisesta pohjasta pois, ja jäljellejääneet joutuivat laittamaan pottiin enemmän rahaa, koska rakenteet oli jo luotu, ja niitä oli ylläpidettävä. Omalta ravintotuotannolta alkoi pudota pohja kun elintarvikkeet halpenivat, ja kehittynyt jakelukoneisto kykeni ne helposti tuomaan saataville - vaikka tämäntapaisia sairaaloita perustettaessa niiden ajateltiin voivan olla omavaraisia. Noihin aikohin jopa voimalaitoksilla piti olla oma maatila. Tästä omavaraisuuden vaateesta johtuen sairaalalla oli tuhatkunta hehtaaria metsääkin, vaikka nykyään sairaalaa varten hankittaisiin korkeintaan tontti, johon rakennukset juuri ja juuri mahtuisivat. Mielisairaanhoito on lisäksi aika kallista, koska tarvittiin tutkimusvälineitä ja erikoiskoulutettua henkilökuntaa, ja koko henkilökunnan määräkin pyöri tuhannen kieppeillä parhaimpana aikana. Se on jo melkoinen pääomien keskittymä - se olisi jo melkoinen teollisuuslaitos, joka ei kuitenkaan tuota kunnille mitään. Mielisairaiden hoito ei ole kannattavaa, ja koska kukaan ei ehdoin tahdoin halua tunnustautua vakaumukselliseksi hulluksi, ei näillä ole mitään etujärjestöäkään, joka ponnekkaasti ajaisi hullujen asiaa. Aikanaan ei osattu ideoida esimerkiksi sellaista mallia, jossa sairaalan tarvitsemat elintarvikkeet olisi tuottanut ympäröivä maaseutu, eli käytössä olisi ollut jonkinlainen saksalaisen pikkukaupungin malli, jossa kaikki olisi otettu lähiympäristöstä, ja tarvitseehan tuollainen ihmisjoukko jonkinsortin palveluksiakin. Metsät ja pellot olisi voitu myydä, tai muuttaa niiden käyttötapaa sellaiseksi, että ne olisivat alkaneet palvella esimerkiksi matkailua, tai olisi voitu antaa hullujen juoksennella vapaasti pitkin metsiä. Ja ovathan nuo salpausselän harjualueet sentään ainutlatuinen nähtävyys, koska muualta ne alkoivat olla jo loppuunkaluttuja. Suomi on soraqkuoppien luvattu maa. Lopullisen kuoliniskun sairaaloille antoi kuitenkin se, että keksittiin modernit psykofarmakat, sairaat saatiin rauhoittumaan kätevästi ja halvalla. Syntyi ajatus siitä, etteivät hullut parane makuuttamalla heitä kuukaikaupalla, ja että he voisivat elää sairaalan ulkopuolellakin, ja sopivasti heitä terapoimalla ja lääkitsemällä vahvasti heidät voitaisiin sulauttaa muun väestön keskuuteen. Tämä voi pitää paikkansa useiden kohdalla, mutta on aina niitä, joiden ei voi antaa elää vapaana, ja sellaisia, jotka eivät yksinkertaisesti kestä elämää muiden keskuudessa. Vähitellen yhteiskunnan kehitys, ja yleisesti raaistuvat ja piittaamattoman itsekkäät asenteet johtivat siihen, etteivät sairaalan ylläpitoon osallistuneet kunnat enää halunneet hoitaa mielisairaitaan kalliiksi koetuissa laitoksissa, vaan sysäsivät heidät niin sanoakseni kadulle. Kaikki tapahtui niin sanotun avohoidon nimissä. Niinpä jokaisessa kylässä ja kaupungissa on nykyään omat, kadunkulmissa maailmanloppua julistavat saarnaajansa, jotka ovat näitä ilman lääkintää jääneitä hulluja, joista kukaan ei enää piittaa. He maksavat osaltaan hyvinvointimme hinnan. Monet heistä tekivät, sivunmennen sanottuna, itsemurhan, kun sairaala sitten lakkautettiin, mutta se ei enää kiinnostanut ketään.
Mutta mitäpä sitten minusta? Synnyin itse Rauhassa kun se oli jo ollut vuosikausia mielisairaalana. Synnyinrakennukseni oli Rantala, joka sijaitsee aivan Saimaan partaalla - jättiläismäisen, järveen suoraan johtavan viemäriputken välittömässä läheisyydessä. On toki epätavallista syntyä hullujenhuoneella, mutta tuohon aikaan sairaalassa oli henkilökunnalle oma synnytysosasto. Kerran arvon professorit kysyivät minulta Jyväskylän yliopistossa, missä olinkaan syntynyt, johon vastasin, että hulljenhuoneella tietenkin, ja sehän on aivan totta. Ne vaivaantuivat selvästi, ja silloin huomasin, että nämä kansamme loistavat kynttilät ovat täsmälleen yhtä ahdasmielisiä kuin muutkin. Saatoin hyvinkin kuvitella tämän tietyn steinerilaisen ja hänen hanslankarinsa, ynnä latinaa karonkoissa sun muissa posmottavat proffakolleegansa – hoilaavat kuitenkiin riittävässä humalassa täsmälleen samanlaisia ruokottomuuksia kuin heidän syvästi haveksimansa rahvas. Näin tämän itse moniaita kertoja erilaisissa yliopistolaisten bileissä ollessani. Meistä viisainkin on nimittäin tarpeeksi ilmaista spriitä juotuaan pelkkä sika. No niin. Sairaala-alueella asuttiin erittäin ahtaasti, ja varsin tavallista oli se, että kokonainen iso perhe jakoi yhden tai kaksi huonetta. Meillä oli toisin: oli oma, joskin varsin pieni talo kokonaan käytettävissäme, ja kyllähän siellä sitä porukkaa riitti aivan yli oman tarpeen. Sodan jälkeen tällainen tiivis asuminen oli aivan luonnollista, ja suuret ikäluokat kirmasivat pihoilla ja toreilla, ja pitivät valtavaa möykkää. Valvontakomission ukot jahtasivat inkeriläisiä, ja heitä piiloteltiin, ja me muut vain marjaan kiiruhdimme, kyl' lysti olikin. Kas kun ei noita pentujen tuottamia äänenpaineita vielä tuolloin huomannut - ehkä mölyä vain oli kaikkialla, ja se oli sentään paljon parempi asia kuin sota, jossa monia kuolee, ja aina tulee niitä suruviestejä. Jos joku sattui kuolemaan suurten ikäluokkien kulta-aikoina, se ei tuntunut juuri miltään. Mölyn määrä oli edelleen vakio. Allaolevassa kuvassa näet kotitaloni sellaisena kuin se oli, kun kävin sitä katsomassa vuosien kuluttua sitä kun Rauha oli jo sairaalana lakkautettu. Paikalla ei ollut enää ketään tuttua, tai edes puolituttua. Olin menettänyt lopullisesti lapsuuteni maisemat, sillä ne koostuvat niin suuressa määrin ihmisistä – olivat nämä sitten olleet hyviä tai pahoja. Ymmärän hyvin miltä jostakusta pakolaisesta tuntuu, ja juuri pakolaisiahan sinne oli sitten tuotettu hullujen tilalle.
Entinen kotitaloni sijaitsee Joutsenon kunnassa, jossa puhuttiin joutsenon murretta, joka erosi esimerkiksi lappeenrannan murteesta jollakin mystisellä tavalla, kassoha sie, ja oli loputon pilkanteon aihe imatralaisille lätärinaluille. Muuan rauhanvaris kiteytti tämän karjalaisuuden meikäläiseen niin, että mie sie hää, myö työ hyö olivat nimenomaan Timon persoonapronominit. Joutsenossa oli aikanaan hyvin kaunis puukirkko; se paloi jo kansalaissodan aikana kun kirkonmäellä käytiin taisteluja. Siilasvuokin oli siellä kahakan jälkeen kaatunutta asetoveriaan hautaamassa. Nykyään kirkon paikalla sijaitsee uusi, kivinen kirkko, joka on rakenteeltaan erittäin pelkistetty, mutta silti kaunis. Vaikka enhän minä nyt mikään erityisen kirkollinen ihminen ole, että ei sen puoleen. Kauneus se on joka vetää puoleensa, ja hartasti uskova ihminenkin on tavallaan kaunis, vaikka uskolla ei olisikaan mitään todellista kohdetta.
Erikoisuutena muistan, kuinka kirkon edessä sijaitsi suurimmaksi osaksi jo lahonnut puu, joka oli mm. naisten piiskaamiseen käytetty raipparangaistuspetäjä. Muistan, kuinka tuo nimitys tuntui aikanaan hassulta, kun ajattelin, että siinä sitä sitten annettiin remelillä pitkin persuusii, ja kova kävi mäellä ölinä. Kuka lie sitten selkäsaunoja antoi, en tiedä, ja mitä pahaa naiset olivat tehneet, en tiedä sitäkään. Nyttemmin petäjän jäänteet on jo korjattu sisätiloihin, ja siinä sitä sitten saavat hopeoita ja kihloja ostavat sitä ihailla, ja muistella muinaisia selkäsaunoja. Siitä vaan kaikki raipparangaistuspetäjää Joutsenoon ihmettelemään, ja samalla voisi ostaa vaikka kihlatkin ...
Joutsenossa sijaitsi Rauhan – ja Tiurunniemen sairaaloiden lisäksi myös Joutsenrannan B-mielisairaala, jossa olin eräänä kesänä hommissakin. Juuri sinä kesänä riehui yksi niistä suurista myrskyistä, joka kaatoi paljon puita, ja sen tapauksen muistoksi Joutsenoon pystytettiin Myrskypatsas - muistomerkki. Joutsenolaiset olivat enen myrskyä päättäneet säilyttää jälkipolville kauniin mäntykankaan kirkonkylän keskustan läheisyydessä, mutta tuo mainittu myrsky kaatoi sieltä kaikki puut. Nykyisin sille paikalle on rakennettu kerrostaloja sun muita. Eivät jaksaneet odottaa uuden metsän kasvamista entisen tilalle. Olin sairaalan parvekkeella kun näin myrskyn tulevan. Huusin eräälle penkillä makaavalle potilaalle, että tulisi pois. Ei ehtinyt, ja penkki pyöri pitkin pöpelikköä, kuten myös potilas. Äkkiä ilma oli täynä sakeaa pölyä, ja puiden oksia lensi ilmassa, ja päivä muuttui yöksi. Sairaalan edessä möräjävä Saimaa kiehui valkoisena ja veneitä pyöri siellä sun täällä, ja isokokoinen lauttakin meni siellä kuin kaarnalaiva koskessa. Ulkoa kuului mahtava humina. Taivaan urut. Sähköt katkesivat, ja puhelimella ei päässyt mihinkään. Potilaat olivat ihmeen rauhallisia, vaikka olisivat voineet aivan hyvin kaapata vallan, ja syrjäyttää minut sellipotilaaksi. Mitään ihmeempää penkillämakaajalle ei sattunut – hullun tuuria, kenties. Jäin sairaalaan yöksim ja kävin erään hemmon kanssa saunassakin. Muistan vielä kuinka kävin seuraavana päivänä isäni kanssa ottamassa kaitafilmille otoksia tuhosta, ja se filmi on minulla tallella vieläkin. Joutsenranta on kykyisellään hotelli, johon tarkoitukseensa se varmaankin sopii, koska se oli B-mielisairaala, ja siksi siellä ei ollut esimerkiksi verkkoparvekkeita sun muita.
Talvisin kävimme hiihtämässä kansalaishiihto-osuutemme Rauhasta läheiseen Ukonniemeen, jossa oli tarjolla mehua parista lantista, sekä tyypillinen senajan ynseä tarjoilu. Eivät ainakaan mielistelleet hiihtäjiä. Paikka kuuluu oikeastaan Imatraan, ja sen lähellä sijaitsee Vuoksen suu, josta virta ryystää Saimaan vesiä kurimukseensa. Ainakin siellä oppi laskemaan mäkiä, mikä johtuu salpausselän jyrkistä rantaharjanteista, jotka antoivat hyvät kyydit kenelle tahansa, ja olihan siinä lähellä myös Ukonniemen hyppyrimäki, jossa pidettiin kisojakin, ja ainakin sen pienestä mäestä muistan hypänneeni – turvalleni tietenkin. En koskaan oppinut hyppäämään. Allaoleva valokuva Ukonniemestä on varsin tuore, mutta rakennus näytti tuollaiselta jo ammoisina aikoina, joskaan mitään terassia ei silloin ollut, tai baarikalusteita, tai suurta venesatamaa. Rakennuksen yleisilme oli paljon, paljon oneampi. Ja ennekaikkea: se nuiva tarjoilu – niinkuin Valion baareissa ikään.
Kävin kansakoulun Korvenkylässä, ja halusin päästä oppikouluun. Aikanaan sinne piti oikein pyrkiä. No, miten sinne sitten pyrittiin? Mennessäni pyrkimään, kaikki pyrkijät asetettiin pitkän seinän eteen, ja käskettiin pungertaa ikäänkuin seinän läpi kouluun sisälle, ja siinähän sitä sitten pungerrettiin. Ne jotka eivät jaksaneet, vaan uupuivat, raakattiin kylmästi, ja kun pungertajia oli jäljellä sopiva määrä, heidät hyväksyttiin. Koska minulla oli varsin huono kansakoulutodistus, ja heikko keskittymiskyky, minun piti pyrkiä ja pungertaa paljon kovemmin kuin toisten, ja sittenkin pääsin vasta toisella yrittämällä Tainionkosken kouluun, jota pidettiin yleisesti huonoimpana vaihtoehtona, ja sellaisena, että sinne pääsivät kaikki jotka kulkivat vähääkään hitaammin ohi. Allaolevassa kuvassa voit nähdä tämän kyseisen läävän.
Suurin osa oppilaista oli peräisin vaatimattomista oloista, eli he olivat ympäristössä asuvien haisevien työläisten mukuloita,ja eivät varmastikaan nauttineet kotonaan ainakaan virikkeellisestä ympäristöstä. En viihtynyt tuossa koulussa, koska koulukaverini olivat systemaattisesti ilkeitä. Kaikki maanviljelyyn liittyvä oli vihonviimeistä, ja alituinen naurun aihe. En ollut koskaan mikään tyttöjen suosikki, koska olin ilmeisesti heidän mielestään pelkästään ikävystyttävä ihminen. Kuten nytkin. Silti ihailimme kaikki Reetta Rähmästä, joka oli oikeastaan aivan tavallisen näköinen suomalainen perunanenä, mutta oli siinä sitä jotakin. Reippaampi kuin muut. Itsekin tuijottelin sen tupeerattua hiuspehkoa haaveellisena. Jäin kai luokallekin pari kertaa tuossa koulussa, ja tuossa vaiheessa varmaankaan monikaan ei olisi pannut lanttejaan likoon minun puolestani, tai ennustanut minulle ainakaan akateemista menestystä. Pitivät näet tyhmänä – eräänlaisena tsuhnana.
Allaolevassa kuvassa on Tainionkosken kirkko, jonka vastapäätä olevaa valkoista taloa en muista, mutta se lienee ollut jokin kauppaliike. Puuta joka tapauksessa. Kuvassa näkyvä tie vie oikealle käännyttäessä Imatran keskustaan, ja vasemmalle käännyttäessä päädytään Tornansillalle, joka vie vuoksen yli. Tai mihinkä tuo lie viekään, sillä ei näitä juttuja enää niin jullilleen muistakaan. Kirkossa meille annettiin joka tapauksessa uskonnonopetusta, ja varoiteltiin, että jollemme ota moraaliopetuksia onkeemme, joudumme Mustakulkkulaan, joka on paikka Imatrasta pohjoiseenpäin, ja varmaankin jonkinlaista syrjäseutua. Opettajana toiminut pappi oli nuoruudessaan kulkenut laveaa tietä Helsingin gansterijoukoissa, rivollipyssy takataskussaan, ja hänen päätoimenaan oli duunata Rauhan sairaalassa sairaalapappina. Hurjista kokemuksistaan juontuen mies tiesi varoitella ihan aiheesta. Jos tuosta kuvasta yrittää hahmottaa koulun sijaintia, on se kuvan vasemmassa ylälaidassa olevassa vaaleassa talorykelmässä, tai siinä tienoilla. Siitä tännepäin oleva vaalea talo oli ns. terveystalo, ja sen vasemmalla puolen oleva punakattoinen talo toimi kauppana, josta ostettiin hollantilaisia. Näin olisin muistavinani. Joka tapauksessa kuvan oikeassa laidassa virtaa mahtava vuoksi, ja tuskin tuosta monikaan kykenisi uimalla yli räpiköimään. Moni yritti, mutta he kaikki ajautuivat aikanaan Imatran voimalaitoksen vedenottoaukkojen mahtaviin sihteihin killumaan, ja niissä hiljalleen pyörimään.
No,aluksi koulu sijaitsi siis vanhassa puurakennuksessa, jonka lähellä oli mm. Rudolf Piili & Pojat -niminen kellosepänliike, josta muistan vain tämän nimen, joka on jäänyt mieleeni siksi, että siinä on tuo pojat. Aikaisemmin kellokauppiaan (tai hänen isänsä) nimi lienee ollut Rudolf Pihl, koska sennimisenä liike esiintyy Viipurin vanhassa puhelinluettelossa. Ihan kuin seitsemän kääpiötä, tai vastaavaa. Lähellä sijaitsi myös maneesin kenttä, jossa käytiin liikuntatunnilla pelaamassa jääpalloa - tai minä en sitäkään pelannut, koska minut oli vapautettu liikunnasta. Koulun vieressä sijaitsi myös letkuliiteri, jossa Yrjö Jyrinkoski kävi lausumassa kellorunojaan, sekä runoa, jossa joku haavoissaan vain hiljaa huokasi, ja pyysi käheällä, hiljaisella äänellään vesitilkkaa. Koulun alueella oli myös Ukon putiikki, josta sai tuoreita munkkeja. Huomaa, miten huvittavia nuo entisajan nimet ovatkaan – Ukon putiikki! Tupakanpoltto oli puolittain sallittua, ja Vuoksen rannassa oli sille osoitettu paikkakin, jonne mentiin sorsia syöttämään.
Siinä Karhunmäen tietämillä Saimaan rantaa kohti mentäessä sijaitsee myös Tainionkosken urheilukenttä, jossa keskikoululaiset harjoittelivat toisinaan urheilua. Näet sen allaolevassa kuvassa. Minä en urheilua harjoitellut, koska olin vapautettu liikunnasta, mutta mukana vaan piti kulkea. Saatana! Paikkaa käytettiin tosin paljon enemmän motocrossikilpailujen pitämiseen, ja pyörät kiersivät tuosta kentän takaa ylös, ja kentän sivua takaisinpäin taas hyppyrille, ja toisellekin hyppyrille, ja niin edelleen ja edelleen. Luonnollisesti kävimme kuvassa näkyvän katsomon alla tupakalla, ja siellä oli aistittavissa märän betonin haju.
Mitä sitten Tainionkosken muuhun yleisilmeeseen tulee, oli se varsin itämaisen ankeannäköinen paikka (melkein kuin kotona Neuvostoliitossa), ja siksi sitä kuvaamaan sopiikin parhaiten onea mustavalkokuva, sillä eihän tuonaikuisessa maisemassa värejä ollut. Kaalisoppa vain haisi, ja jollei soppa, niin sitten tehtaat panivat haisemaan omat ootekolooninsa. Muistan kuinka kuvaamataidonopettaja opetti kuvaamataitoa (mitäpä muutakaan), ja joku oppilaista sanoi, että ulkona haisee. Miekkonen vallan tulistui, ja huusi suu vaahdossa, että leipä se siellä haisee - teidän vanhenpanne ovat työssä noissa tehtaissa, joten suu kiinni vaan kaikki! Varsin kaukana oli siis vielä aika, jolloin ympäristöliike esittäisi ensimmäisiä kainoja kommenttejaan hajuista, sun muista tehtaiden tuotoksista. Nyt ulkona haisi vain leipä, ja sillä siisti! Ja kovasti haisikin. Niin. Mutta mitään ei saanut arvostella. Niin. Juuri tuollaiselta Tainionkoski näytti 60-luvulla – muutama kerrostalo, mutta muutoin alue oli täynnänsä pieniä omakotitaloja, joista yhdessä Laila Kinnunen vietti viimeisiä vuosiaan. Ei ollut sukua, joten ei sen puoleen. Allaolevan kuvan kekellä näkyy Radso -niminen radiokauppa, sekä niin sanotun keskustan pari suurempaa liikerakennusta, ja tietenkin rautatiesilta. Ajatelin aina, että olivat tehneet kirjoitusvirheen kun olivat nimittäneet radioliikkeen Radsoksi, sillä radiohan sen piti olla. Rakennuksen katolla oli korkea antennirakennelma, joka viittasi radioamatööritoimintaan, ja siitä liikkeen nimi (radS0). Loivasti vasemmalle kääntyvä tie vie Karhumäelle, jossa oli Karhunpesä -niminen kapakka, ja oikealle kääntyvä tie vei koululle. Karhunpesään vein kerran silloisen ”tyttöystäväni”, jos sana sallitaan. Siellä istuivat, pahaksi onnekseni, muuan läpityperä liudun poika ja muuan heny, jotka tulivat pöytään, ja alkoivat muistella siinä, mitä olivat tytön kanssa muka tehneet jollakin teltaretkellä. Pilalle meni sekin baarireissu! Suoranaisesti suden perseeseen. Että harmitti! - vaikka levyautomaatista tuli uunituore Beatlesien Help! Ei ollut naisten kanssa tuolloin juurikaan onnea, koska en osannut tyttöjen mielestä missään käyttäytyä oikein, ja tässäkin tapauksessa poistuimme baarista kesken kaiken, ja kävelimme jumputimme mitään puhumatta Korvenkantaan, jossa tämä neito tuolloin asui. Siihen suunilleen loppui sekin romanssi!
Allaoleva kuva on otettu Sienimäen suunnasta, eli Vuoksen toiselta puolelta. Juuri tuonnäköisiä taloja Vuoksen rannassa oli, vaikka en tiedäkään, mitä NÄMÄ tässä olevat talot ovat. En minä nyt sentään taloja muista, mutta juuri tuollaisessa talossa se Ruudolf Piilin (Pihl) kellosepänliike oli, vaikka nuo saattavatkin olla kokonaan muita taloja, ja tuonnäköiseltä näytti myös Tainionkosken muinainen yhteiskoulu, jossa piti talvisin pitää päällysvaatteita, koska luokkahuoneet eivät oikein tahtoneet lämmetä.
Allaolevassa kuvassa on uusi oppikoulurakennus, ja sekin on toisten ottama. Aivan tarkoituksellisesti esitän kuvan pienennettynä, sillä koulu ei yksinkertaisesti ansaitse suurennosta - sillä ei ole ansaittua intiaaninimeä. Uusi koulu sijaitsi aivan näköyhteydessä entiseen puukouluun, erään mäen päällä, jossa oli pankki, posti - ja siirtomaatavarakauppa, joka myi ensin markan nallekarkkeja, ja myöhemmin se myi niitä pennin kappaleelta. Rahanuudistus näet. Minun aikanani opettajilla ei ollut autoja, kuten allaolevassa kuvassa: Vain eräällä joutsenolaisella oppilaalla oli piikkinokka-mosse, koska hänen isällään oli Joutsenossa huoltoasema, ja tilaisuus saada kaikenlaisia autonromuja. Tupakanpoltto ei uudessa koulussa tullut kysymykseenkään rehtorin vaihduttua, ja niinpä jäin siitä kiinni, ja sain käytöksenalennuksen, ja luokanvalvojakin kävi kotona – ja sitten sain muistaakseni selkään, tai ainakin minulle saarnattiin asiasta tuntikausia. Mikään ei voi olla inhottavampaa kuin tuollainen tuntikausien saarna. Pari vuotta myöhemmin kouluihin tuli tupakkahuoneet, ja paljon muutakin – mitä vanhensivat rehtorin nopeasti, ja tämän tuuhea tukka harmaantui. Pontevina päivinään hän kulki luokassa, ja nosteli karttakepillä poikien niskatukkia, ja sanoi tällöin tuolloin: parturiin! Myös liudun pojan takatukkaa nostettiin, siis sen, josta tuli myöhemmin juoppo. Mutta uho hiipui - niin käy usein niille, jotka yrittävät kääntää historian kulkua, ja ovat valinneet sen häviävän puolen.
Mansikkalan keskustassa sijaitsi myös yhdistetty rautatie - ja maantiesilta, jota myöten pääsi mahtavan Vuoksen yli. Hieman ylempänä virran yli kulki tukeista tehty yhden tukin levyinen tukkijuotti, ja siitä koetettiin tietenkin päästä tasapainotaiteilemalla myös leveän virran yli. Viran voima on kuitenkin valtava. Veteen putoaminen olisi tiennyt menoa. Monasti joku hirvi koetti päästä uimalla yli, mutta virta vei eläimen mennessään aina alempana sijaitseva voimalaitoksen imuaukkojen verkkoon saakka. Usein sinne ajautui myös itsemurhan tehneitä nuoria naisia. Olen usein ajatellut, että noiden tosi-teeveiden typerille asiakkaille voisi ehdottaa Imatran ylikäymistä, sitä samantapaista tukkijuottia myöten mitä me yritimme. Voi sanoa, että meidän leikkimme olivat tosiaan vaarallisia. Eräs huvi oli esimerkiksi se, että menimme kesäaikana koskenuoman pohjalle, ja odottelimme kun patoluukut avattiin, ja sitten juostiin. Se oli monasti hiuskarvan varassa.
Koskea pidettiin avoimena yleensä sunnuntaina, muta sadekesinä sieltä laskettiin vettä useamminkin. Imatran keskustassa oli eräänä mielenkiinnon kohteena Napin Kulma, eli Skutnabbin kaupparakennus, jonka edustalla olevalla tangolla juopot istuskelivat. Heistä valitettiin usein paikallisen sanomalehden, Ylä-Vuoksen yleisönosastoon, että eikö sitä putkea voisi vihdoinkin poistaa. Mielenkiintoisinta olivat kuitenkin juoppojen suosiman istumaputken takana kasvavat tammet, joista sai tammenterhoja, ja ne olivat harvinaisia – ne tammet nimittäin. Ja sitten siellä oli tietenkin Valtsu eli Valtionhotelli. Itse kävin kuitenkin lähinnä sen Kellariravintolan puolella, ollessani Rauhassa niin sanottuna vipparina. Oli typeriä lauluiltoja, ja yleistä juopottelua. Naiset eivät olleet juurikaan minusta kiinnostuneita, mutta en ymmärtänyt heidän olevan tulevia juoppoja, joita kiinnostaa vain viina. Mutta tämä oli paljon kouluaikoja myöhemmin, tietenkin. Ja juoppoahan minusta ei tullut.
Fiksumpina itseään pitävät oppikulun oppilaat istuivat iltaisin Imatralla Poterossa, eli Buttenhoffin kahvilassa, joka on vieläkin entisellä paikallaan. Aikanaan siellä istuskeli myös Viktor Klimenko -niminen näyttelijä, joka oli juuri silloin pikkumiehenä Seis maailma- tahdon ulos -näytelmässä, ja istui monasti iltaisin Poterossa keskustelemassa paikallisen nuorison kanssa. Noihin aikoihin hän työskenteli Helsingissä Elannon teatterissa, ja oli tavallaan vain lainassa Imatralla. Mutta Poterossa piti väitellä, näet, ja kiivaasti - esimerkiksi Jevtushenkosta, joka oli tuolloin luettu runoilija, tai sitten dadaismista. Minä en tosin ole koskaan lukenut äijältä yhtään runoa, mutta tuskin olen siinä paljoa menettänyt, ja dadaismista tiedän vain sen, että se tarkoitaa kyllä-kyllä – eli viittaa jonkinlaiseen neukkujen nuoleskeluun. Tai siten siellä veli Airaksinen esitteli taikatemppujaan, ja kieputteli markkaa sormissaan. Siellä piti syödä ehdottomasti ranskalaisia perunoita, ja olla oikein pukeutunut, ja ymmärtää mikä kulloinkin oli musiikissa in. Tärkeää oli myös pidellä savuketta oikein kädessä, ja osata diivailla. Minä en tuossa paikassa lopultakaan paljoakaan käynyt, koska en sinne iltaisin päässyt, ja koska sinne oli kuitenkin pitkä matka, ja kyytipelit harvassa. Pyörällä olisi pitänyt mennä. Minä en ymmärtänyt silloista suomipoppiakaan, ja mistäpä olisin ymmärtänytkään, kun kotona ei ollut edes levysoitinta. Siten kun jäntinseppo hankki matkaradion, ja alettiin käydä naisissa Korvenkannassa, sain tilaisuuden kuunnella Radio Luxenburgia. Sitä sitten kuunneltiin myöhäissyksyisinä pakkaöinä metsän siimeksessä, radan ja hiekkakuopan vieressä. Koska kasvatuksessani vallitsi jatkuva nollatoleranssi, ei minua päästetty päällepäsmäriksi missään asiassa, ja joku Poterossa istuminen olisi jo tiennyt selvää kapinayritystä. Enkä minä olisi mistään edes osannut keskustellakaan, vaikka sainkin kerran yhden runoni Ylä-Vuokseen, jossa kerrottiin, kuinka Idän taivaanranta punotti. Ja kuinka oikeassa olinkaan, sillä jo parin vuoden päästä kouluihin tuli oppilasdemokratia, ja vasemmistolaisuus, mutta minä en silloin ollut enää siellä, vaan teurastamolla kieliä lukemassa. Eli olin ihan oikea työläinen. Allaoleva kuva on varsin tuore, mutta rakennus näyttää melkein samanlaiselta kuin kuusikymmenluvulla, ja kellosepänliikekin on paikallaan, sekä Enson Kenkä Oy. Jos menisin nyt Poteroon istumaan, melkeinpä odottaisin alakerran kelloalan pyylevän ja pikkuruisen liikkeenharjoittajan tulevan pelaamaan pajatsoa, ja tarjoilijan tulevan kysymään mitä olisi tarkoitus tilata, sillä mitään tilaamatta Poterossa ei saanut istua - päivälläkään. Oikealla puolella kuvassa on Vääräntalon ravintolan kutsuva sisäänkäynti, jossa nautin aikanani ensimmäisen, ja ainoan kuulalaakerini.
Kotimatkalla koulusta näin joka ikinen päivä Vaienneen linnakkeen, eli sennimisen Aimo Tukiasen väsäämän suuren patsaan, joka sijaitseee Tainionkosken hautausmaalla. Koulumatkat tehtiin pyörällä kesät talvet, ja pyörän satulasta näkee kaiken. Vain sisareni, jotka kävivät Imatran LYSEOTA, saivat käyttää bussia. Ajattelin aina, että siinä se vaiennutlinnake taas on, ja varmaankin tulee olemaan siellä huomennakin, ja ylihuomenna. Se tervehti joka aamu omalla, yrmeällä tavallaan, ja oli tietenkin viisaasti vaiti, kuten vaienneen linnakkeen kuulukin olla. Se on sen elämäntehtävä, sillä se kuvaa taistelunjälkeistä tilaa, joka jatkuu aina ikuisuuksiin. Vastarintahalu olisi kova, mutta miehet käyneet vähiin. Minusta tuo järkäle tosin muistuttaa suuressa määrin esimerkiksi Berliinin muurista lohkaistua pätkää, mutta tuolloin Berliini oli vielä visusti paikallaan erottamassa Itä-Saksaa Länsi-Saksasta, ja edellinenhän tavallaan kuului Neuvostoliittoon – jota taas pidettiin lähes ikuisena. Jos tuolloin olisi mennyt lohkomaan Berliinin muuria, olisi tullut varmasti ammutuksi. Ystävyytemme Neuvostoliittoon sensijaan lujittui lujittumistaan, niinkuin mantraa tuolloin luettiin joka päivä meikäläisistä tiedotusvälineistä.
Ja niin kuluivat nuoruuteni hupaisat päivät milloin jyskäpäätä leikkien, milloin taas läjää punnertain, monien tuhansien kultaisten aurinkojen kiertoessa.