Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A
41
70700 Kuopio
Finland
Ylläolevassa kuvassa lienee se kaikkein maalatuin ja valokuvatuin kohde itäisessä Suomessa, ja niinhän asianlaita onkin, ja hyvä niin. Tässä on se kuuluisa Imatrankoski, jota pidetään kaikkein mahtavimpana. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä jääkauden loppuvaiheissa lännenpänänä sijaitsi ihan oikea koski, joka oli kymmenen kertaa Imatraa voimakkaampi, ja Hiidenportti vastasi Imatraa joka suhteessa. Että se siitä ja sen kestävyydestä. Mutta kyllä nämä olivat silti osa tuolloista sielunmaisemaani, mutta ovat sittemmin haalistuneet, ja lakanneet vaikuttamasta sieluntapahtumiini. Sitä kun lähtee muualle, tulee uusia asioita, ja uusia paikkoja alkaa pitää kotinaan, kuten esimerkiksi eräässä vaiheessa Jyväskylää, ja nyttemmin Kuopiota. Imatra vaikuttaa nykyisin ennemminkin painajaisunelta, ja sitäkin se hyvin pitkälti oli.
Ylläolevassa kuvassa komeilee Tainionkoski riippuliitimestä käsin nähtynä. Kuvassa näkyvät molemmat rautatiesillat ja virranuomassa Tainionkosken voimalaitos, ja sen takana Vuoksenniska, joka on noin sadan metrin mittainen kova kalliotasanne, joka ei ole juurikaan kulunut sitten jääkauden loppuvaiheen jälkeen. Sen yli Saimaa etsi ulospurkutiensä, mutta se lienee ollut sattumaa, sillä olisi se voinut murtautua kohti Laatokkaa muualtakin. Jollain tapaa kaikki maailman tapahtumiset kuitenkin tapahtuvat niinkuin tapahtuvat, ja nyt Imatra on juurin tässä, tosin nyttemmin kahlittuna. Kouluaikoina meillä nulkeilla ei tosin ollut paljon minkäänlaista käsitystä maailman tapahtumista, sillä meille ne olivat lähinnä radion ja television uutistenlukijoiden kuivankierällä äänellä esittämiä vuodatuksia, ja tarkoitettu etupäässä sodankäyneille, hymyttömille miehille, jotka kuuntelivat uutisia vakavina, ja ajoittain urahdellen. Mitään erityistä lasten – tai nuorisomuotia ei vielä ollut, ja kansakoulussa ruudulliset takit ja lentäjänhatut, sekä karvalakit olivat poikaa. Kansakoulussa useimmilla pojista oli lisäksi pitkät villasukat, ja palttinaliivit, joiden ansiosta sukat pysyivät jalassa. Voi sitä häpeää, kun joutui terveystarkastuksissa tai rokotuksissa riisuuntumaan. Oppikouluaikoihin muoti alkoi tunkeutua nuorison joukkoon, ja tytöt alkoivat tupeerata tukkiaan, ja pojille ilmestyivöät jalkaan jamekset. Mutta mistään ei tiedetty vielä mitään. No, olihan oppikoulussa tietenkin kuvauksia vaikkapa Vietnamin sodasta. Historianopettaja Ville esitti tunneillaan, näkemyksenään Vietnamin sodasta, että se kestäisi kauan, ja että jäljelläolevista luonnonvaroista käytäisiin vielä ankaraa vääntöä suurvaltojen kesken. Hän tavallaan ennusti Irakin ja Afganistanin sotien tulon. Hän kertoi myös Viipurin kaupungin menetyksestä, ja siitä, kuinka joku pedantti ammusvarastonhoitaja ei suostunut jakamaan ammuksia, ja voisin hyvin kuvitella senkin, että ne olivat väärää kaliiberia. Joka tapauksessa persjalkainen papintytär, Kaisa Korhonen, ei ollut vielä ilmaantunut näyttämölle lapualaisineen - seisomaan jalat tanassa, ja astumassa johtoon. Minun oppikouluaikoihini emme ihan vielä eläneet oppikouluissa sitä aikaa, jolloin katseet tulisi kääntää milloin Vietnamiin, milloin Angolaan. Politiikka tuli oppikouluihin pari vuotta myöhemmin, kun olin itse jo lähtenyt sieltä Mikkeliin kieliä lukemaan, Osuusteurastamo Karjaportille. En siis ehtinyt näkemään sitä ihmettä kun kouluihin tulivat tupakointihuoneet, ynnä kaikentietävät oppilasneuvostot. Ehdin siis aivan hyvin saada käytöksenalennuksen tupakanpoltosta välitunnin aikana, ja käräyttämisen suoritti korkeimman omakätisesti uusi, tuolloin vielä tomera, uusi rehtori Leinikka. Hän oli joissakin suhteissa hieman omalaatuinen, ja pyyhki tunneillaan alituiseen nenäliinalla turpeita huuliaan, ja kuvitteli palauttavansa kouluun kurin ja herran nuhteen, ja panevansa lättähatut viimein ojennukseen.
Noihin aikoihin imatralaiset yksinkertaisesti pitivät kaikenlaisesta pärinästä. Pistetalojen köyhät asukkaat hurrasivat viikkotolkulla ennen Imatranajoja, kun halusivat heti päästä juhlatunnelmaan. Kuvassa kiilaa ennen niin tunnettu Agostini, vaikkei lähistöllä ole ketään jonka kanssa kiilata. Jo pelkästään metelin vuoksi ei tee mieli muuttaa takaisin entisiin lapsuudenmaisemiin, sillä niitä ei yksinkertaisesti enää ole olemassakaan. On vain joukko illuusioita muka jostakin, joka olisi vieläkin jossain muodossa olemassa. Ja kaiken täyttää ainainen pärinä. On tavallaan turhaakin haahuilla menneen perään koska valtaosa aikanaan tuntemistani ja tietämistäni ihmisistä ovat jo kuolleet, tai hävinneet jonnekin – kuka minnekin. Imatralaisten ehtymättömään runosuoneen tutustuin kerran siellä käydessäni, vuosia sitten, jolloin Imatran keskustan tuntumaan oli järjestetty jonkinlainen Hyde Park -tilaisuus uusimatranajojen tiimoilta. Kaikkihan siellä jotakin sanoa halusivat, kuten paikkakunnan juopot, mutta parasta oli kuitenkin, kun muuan ilmeinen ikäneito kapusi pönttöön ja tahtoi sieltäkäsin lausua tekemänsä Imatra -aiheisen pitkän runon. Siinä oli kohta, joka minua naurattaa vieläkin, ja kuvastaa sikäläisten ahdasta ja teknistä hengenasennetta parhaimmillaan: Viemäriputkia on kilometreittäin, ja aina niitä tehdään lisää... naurattaa vieläkin. Tarkoittikohan nainen sitä, että kadut olivat aina auki alituisten viemäritöiden vuoksi, vai sitä, että tehtiin uusia viemäreitä. En tiedä. Ja olihan tilaisuudessa myös eräs paikallinen ja pakollinen juoppo, joka myös kipusi pönttöön, ja huhuili sieltä: Hei hei kaikki, te siellä, nyt mie oon täällä! Iso mies heilui pöntössä ja levitteli käsiään kuin Fredi laulaessaan laulua Varjoon suojaan. Puhujan kaverit huutelivat: Kale, hei, tuu vällee pois sielt! - ja lopultahan hänet talutettiin pois.
Imatralaiset ovat olleet kautta vuosikymmenten ahnasta, rahvaanomaista - ja piittaamatonta väkeä, ja itse asiassa koko nykyinen kaupunki on yleisilmeeltään varsin ruma. Jonkinlainen suomenpuoleinen Enso. Katsokaa vielä kerran vaikka ylläolevaa motoristiparatiisia, jossa lapsena tuli hiideltyä. Ovat siis oppineet ahnaasti kaluamaan jokaisen takamaan. Ihan siinä rannan tuntumassa on nimittäin Lammassaari, ja sen venesatama, sekä mantereen puolella heti saarta vastapäätä Ukonniemi, jossa idyllinen, mutta karu hiihtomaja oli, kuten myös Ukonniemen hyppyrimäki. Nyt hiihtelymetsieni tilalla on tuo valtava arpi maaperässä - vaikka imatralaisllahan tuntuu olevan jonkinlainen vimma tuon alituisen pärinän perään.
Ukonniemessä järjestettiin vuosittain pikavenekilpailuja, joiden aiheuttama melusaaste kantautui rauhan uimarannalle paremmin kuin hyvin. Nykyään siellä järjestetään erilaisia juhlia, ja sinne ei enää hiihdetä talvisin juomaan kuumaa, karamellinmakuista mehua. Se kansanhiihto, näet.
Kävin kansakoulun Korvenkylässä, ja halusin päästä oppikouluun. Aikanaan oppikouluun piti oikein pyrkiä. No, miten sinne sitten pyrittiin? Mennessäni pyrkimään, kaikki pyrkijät asetettiin pitkän seinän eteen, ja käskettiin pungertaa ikäänkuin seinän läpi kouluun sisälle, ja siinähän sitä sitten pungerrettiin. Ne jotka eivät jaksaneet, vaan uupuivat, raakattiin kylmästi, ja kun pungertajia oli jäljellä sopiva määrä, heidät hyväksyttiin. Kävi vähän samaan tapaan kun käydessäni hakemassa Kuopiossa sikainfluenssarokotusta. Jono oli satojen metrien pituinen, ja sitten tuli paikalle vartija, joka sanoi rokotteiden loppuneen, ja että jokaisen olisi parasta mennä kotiinsa. Moni jäikin, ikäänkuin uskoen, että kyllä sitä rokotetta jostakin löytyisi. Varmaankin tässä oli jotakin häivettä oppikouluun pyrkimisen tuoksinasta. Koska minulla oli varsin huono kansakoulutodistus, ja heikko keskittymiskyky, minun piti pyrkiä ja pungertaa paljon kovemmin kuin toisten, ja sittenkin pääsin vasta toisella yrittämällä Tainionkosken kouluun, jota pidettiin yleisesti huonoimpana vaihtoehtona, ja sellaisena, että sinne pääsivät kaikki jotka kulkivat vähääkään hitaammin ohi. Allaolevassa kuvassa voit nähdä tämän kyseisen puisen läävän. Suurin osa oppilaista oli peräisin vaatimattomista oloista, eli he olivat ympäristössä asuvien haisevien työläisten mukuloita, ja eivät varmastikaan kaikki nauttineet kotonaan ainakaan virikkeellisestä ympäristöstä. En viihtynyt tuossa koulussa, koska koulukaverini olivat systemaattisesti ilkeitä. Kaikki maanviljelyyn liittyvä oli vihonviimeistä, ja alituinen naurun aihe. En ollut koskaan mikään tyttöjen suosikki, koska olin ilmeisesti heidän mielestään pelkästään ikävystyttävä ihminen. Kuten olen varmaan vielä nytkin. Silti me nulkit ihailimme kaikki Reetta Rähmästä, joka oli oikeastaan aivan tavallisen näköinen suomalainen perunanenä, mutta oli siinä sitä jotakin. Oli kai reippaampi ja pirteämpi kuin muut. Itsekin tuijottelin sen tupeerattua hiuspehkoa haaveellisena. Jäin kai luokallekin pari kertaa tuossa koulussa, ja tuossa vaiheessa varmaankaan monikaan ei olisi pannut lanttejaan likoon minun puolestani, tai ennustanut minulle ainakaan akateemista menestystä. Pitivät näet tyhmänä – eräänlaisena tsuhnana.
Koulun lähellä oli punakattoinen talo, joka toimi tuolloin kauppana. Nykyisin tuo kauppa lienee yksityisasunto, mutta kyllä talosta vieläkin pystyy havaitsemaan sen ilmeisen tosiasian, että se on nimenomaan entinen kauppa. Kaupan entisen oviaukot on vaan tukittu, ja kaupankäyntiin liittyvät kyltit ja muu rekvisiitta on poistettu. Tuosta allaolevasta talosta sitä sitten ostettiin ennevanhaan hollantilaisia, sellaisina nöössipoikina, nääs. On jotenkin huvittavaa, etä rakennus on vieläkin pystyssä, ja jossakin käytössä. Tämä kuva on näpätty Google Street View -kuvausauton materiaalista, sillä en kai minä nyt asiakseni ajele Imatralle tämmöistä kuvaa ottamaan.
Ylläolevassa kuvassa on näkyykin sitten se turistienkin paljon kuvaama Tainionkosken kirkko, jonka vastapäätä olevaa valkoista taloa en muista, mutta se lienee ollut jokin kauppaliike. Puuta se oli joka tapauksessa. Jos tuosta kuvasta yrittää hahmottaa koulun sijaintia, on se kuvan vasemmassa ylälaidassa olevassa vaaleassa talorykelmässä, tai siinä tienoilla. Siitä tännepäin oleva vaalea talo oli ns. terveystalo, ja sen vasemmalla puolen oleva punakattoinen talo toimi kauppana, josta ostettiin hollantilaisia. Kuvassa näkyvä tie vie oikealle käännyttäessä Imatran keskustaan, ja vasemmalle käännyttäessä päädytään Tornansillalle, joka vie vuoksen yli. Tai mihinkä tuo lie viekään, sillä ei näitä juttuja enää niin jullilleen muistakaan. Kirkossa meille annettiin joka tapauksessa uskonnonopetusta, ja varoiteltiin, että jollemme ota moraaliopetuksia onkeemme, joudumme Mustakulkkulaan, joka on paikka Imatrasta pohjoiseenpäin, ja varmaankin jonkinlaista syrjäseutua. Opettajana toiminut pappi oli nuoruudessaan kulkenut laveaa tietä Helsingin gansterijoukoissa, rivollipyssy takataskussaan, ja hänen päätoimenaan oli duunata Rauhan sairaalassa sairaalapappina. Hurjista kokemuksistaan juontuen mies tiesi varoitella ihan aiheesta. Näin olisin muistavinani. Joka tapauksessa kuvan oikeassa laidassa virtaa mahtava vuoksi, ja tuskin tuosta monikaan kykenisi uimalla yli räpiköimään. Moni yritti, mutta he kaikki ajautuivat aikanaan Imatran voimalaitoksen vedenottoaukkojen mahtaviin sihteihin killumaan, ja niissä hiljalleen pyörimään.
Vanha Tainionkosken yhteiskoulu sijaitsi vanhassa puurakennuksessa, jonka lähellä oli mm. Rudolf Piili & Pojat -niminen kellosepänliike, josta muistan vain tämän nimen, joka on jäänyt mieleeni siksi, että siinä on tuo pojat. Aikaisemmin kellokauppiaan (tai hänen isänsä) nimi lienee ollut Rudolf Pihl, koska sennimisenä liike esiintyy Viipurin vanhassa puhelinluettelossa. Ihan kuin seitsemän kääpiötä, tai vastaavaa. Koulurakennusta ei sellaisenaan ole enää olemassa, mutta jäljitin sen todennäköisen sijainnin käyttämällä Goole Street View -kuvausauton reittejä, ja pääsin allaolevassa kuvassa näkyvään paikkaan. Suurten kuusten takana on avoin kenttä, jonkinlainen tori, joka oli silloinkin olemassa, kun oppikoulu oli toiminnassa. Tuosta kuusten alta sitä kirmaistiin hollantilaiskauppaan, jonka kohtalon selvitimme edellä. Kuvassa näkyvät pienet omakotitalot sijaitsevat entisellä koulun tontilla. Tämän verran sitä jää meistä kustakin jäljelle kun suuri luuta on tehnyt työnsä. Ajatelkaa sitä aina kun tärkeilette liikaa, tai ajatte kiihkeästi jotakin asiaa, jonka uskotte menevän täysin mönkään ilman teitä. Lähellä sijaitsi myös maneesin kenttä, jonka sijaintia en jaksa ryhtyä selvittelemään, mutta juuri siellä käytiin liikuntatunnilla pelaamassa jääpalloa - tai minä en sitäkään pelannut, koska minut oli vapautettu liikunnasta. Ihan Koulun takana sijaitsi myös letkuliiteri, jossa Yrjö Jyrinkoski kävi lausumassa kellorunojaan. Sanoi, että jokainen koulupoika tuntee kellorunon! Vähän samaan tapaan kuin jokainen koulupoika tuntee ikimuistoisen paikkarin torpan, josta Elias Lönnrot aikanaan vääntyi aikanaan opintielle. Että me kaikki rakastamme tätä suurta miestä, ja luemme Kalevalaa jokaisena vapaahetkenämme. Miksemme siis tuntisi kellorunoa, me kaikki. Jyrinkoski lausui posket pullollaan myös runoa, jossa joku haavoissaan vain hiljaa huokasi, ja pyysi käheällä, hiljaisella äänellään vesitilkkaa. Muistaakseni letkuliiterillä näytettiin myös se pakollinen Ben Hur -elokuva, jota myös jokainen koululainen rakastaa. Koulun alueella oli myös Ukon putiikki, josta sai tuoreita munkkeja. Huomaa, miten huvittavia nuo entisajan nimet ovatkaan – Ukon putiikki! Tupakanpoltto oli puolittain sallittua, ja Vuoksen rannassa oli sille osoitettu paikkakin, jonne mentiin, muka, sorsia syöttämään.
Ylläoleva kuva Ritikanrannan suuntaan on otettu Vuoksen toiselta rannalta, Sienimäen suunnasta. Juuri tuonnäköisiä taloja Vuoksen rannassa oli kun kävin Tainionkosken yhteiskoulua, ja Tainionkosken yhteiskoulun vanha koulurakennus oli täsmälleen samaa tylisuuntaa. En tiedä, mihin tuossa olevat talot liittyvät, ja mihin niitä on käytetty, mutta ei se mitään, sanoi Eemeli. En minä nyt sentään taloja muista, mutta juuri tuollaisessa talossa se Ruudolf Piilin (Pihl) kellosepänliike oli, vaikka nuo saattavatkin olla kokonaan muita taloja Tainionkosken muinaisessa yhteiskoulussa piti talvisin pitää päällysvaatteita yllä, koska luokkahuoneet eivät oikein tahtoneet lämmetä. Ei siellä kukaan oppinut oikein tavoille, koska oltiin niinkuin hollituvassa, ja eväätkin syötiin pulpetilla, jos jollakulla eväitä oli.
Ylläolevassa kuvassa on uusi (entinen) Tainionkosken oppikoulurakennus, jolle näyttävät lyöneen kohtalonkellot. Tämä silloin niin uusi koulu sijaitsi aivan näköyhteydessä vieläkin entisempään puukouluun, erään mäen päällä, jossa oli pankki, posti - ja siirtomaatavarakauppa, joka myi ensin markan nallekarkkeja, ja myöhemmin se myi niitä pennin kappaleelta. Rahanuudistus näet. Minun aikanani opettajilla ei ollut autoja. Vain eräällä joutsenolaisella oppilaalla oli piikkinokka-mosse, koska hänen isällään oli Joutsenossa huoltoasema, ja siten sillä oli tilaisuus saada kaikenlaisia autonromuja. Tupakanpoltto ei uudessa koulussa tullut kysymykseenkään rehtorin vaihduttua, ja niinpä jäin siitä kiinni, ja sain käytöksenalennuksen, ja luokanvalvojakin kävi kotona – ja sitten sain muistaakseni selkääni, tai ainakin minulle saarnattiin asiasta tuntikausia. Mikään ei voi olla inhottavampaa kuin tuollainen tuntikausien saarna, mutta ei minua hävettänyt lainkaan, sillä miksi se, joka oli aikaisemmin, vanhan koulun aikaan, sallittua, olikin nyt kielettyä. Ja samoin voisi kysyä, miksi pari-kolme vuotta myöhemmin se oli taas sallittua, ja koulun omassa tupakkahuoneessa. No, jotta olisin saarnasta päässyt, oli pakko tunnustaa ihan kaikki, ja vähän sen päällekin, ja esittää katuvaa.
Siinä Karhunmäen tietämillä, Saimaan rantaa kohti mentäessä, sijaitsee myös Tainionkosken urheilukenttä, jossa keskikoululaiset harjoittelivat toisinaan urheilua. Näet sen ylläolevassa kuvassa. Minä en urheilua harjoitellut, koska minuthan oli vapautettu liikunnasta, mutta mukana vaan piti kulkea. Saatana! Paikkaa käytettiin tosin paljon enemmän motocrossikilpailujen pitämiseen, ja pyörät kiersivät tuosta kentän takaa ylös, ja kentän sivua takaisinpäin taas hyppyrille, ja toisellekin hyppyrille, ja niin edelleen ja edelleen. Tanopäiden touhua! Luonnollisesti kävimme kuvassa näkyvän katsomon alla tupakalla, ja siellä oli aistittavissa märän betonin haju.
Mitä sitten Tainionkosken muuhun yleisilmeeseen tulee, oli se varsin itämaisen ankeannäköinen paikka (melkein kuin kotona Neuvostoliitossa), ja siksi sitä kuvaamaan sopiikin parhaiten onea, ylläoleva mustavalkokuva, sillä eihän tuonaikuisessa maisemassa värejä ollut. Kaalisoppa vain haisi, ja jollei soppa, niin sitten tehtaat panivat haisemaan omat ootekolooninsa. Muistan kuinka kuvaamataidonopettaja opetti kuvaamataitoa (mitäpä muutakaan), ja joku oppilaista sanoi, että ulkona haisee. Miekkonen vallan tulistui, ja huusi suu vaahdossa, että leipä se siellä haisee - teidän vanhenpanne ovat työssä noissa tehtaissa, joten suu kiinni vaan kaikki! Varsin kaukana oli siis vielä aika, jolloin ympäristöliike esittäisi ensimmäisiä kainoja kommenttejaan hajuista, sun muista tehtaiden tuotoksista. Nyt ulkona haisi vain leipä, ja sillä siisti! Kyllä Kirjonen tiesi! Ja kovasti siellä vaan haisikin! Mutta mitäänhän ei ennenvanhaan saanut arvostella. Niin, ja juuri tuollaiselta Tainionkoski näytti 60-luvulla – muutama kerrostalo, mutta muutoin alue oli täynnänsä pieniä omakotitaloja, joista yhdessä Laila Kinnunen vietti viimeisiä vuosiaan. Ei ollut sukua, joten ei sen puoleen. Allaolevan kuvan kekellä näkyy Radso -niminen radiokauppa, sekä niin sanotun keskustan pari suurempaa liikerakennusta, ja tietenkin rautatiesilta. Sen vieressä sijainneessa valkoisessa talossa järjestettiin kerran matematiikkakilpailu, jonne minutkin pantiin osallistumaan. Vaikka luulenkin ymmärtäväni nykyisin jotakin korkeammasta matematiikasta, en onnistunut tuolloin vakuuttamaan ketään, ja niin jäin karsintasarjoihin kuin suomalainen mieshiihtäjä – ilman hemohessejään. Ajatelin aikanaan, että olivat tehneet kirjoitusvirheen kun olivat nimittäneet radioliikkeen Radsoksi, sillä radiohan sen piti olla. Rakennuksen katolla oli korkea antennirakennelma, joka viittasi radioamatööritoimintaan, ja siitä liikkeen nimi (radS0). Loivasti vasemmalle kääntyvä tie vie Karhumäelle, jossa oli Karhunpesä -niminen kapakka, ja oikealle kääntyvä tie vei koululle.
Karhunpesä saattoi näyttää hieman erilaiselta kuin kuvassa, mutta tämä oli anit kuva minkä sain käsiini. Juuuri tuonne minä vein kerran silloisen ”tyttöystäväni”, jos sana sallitaan. Siellä istuessamme, ja kolaa ryystäessämme paikalla tunkivat, pahaksi onnekseni, muuan läpityperä liudun poika ja muuan musiikilliseen puulaakisarjaan kuulunut heny, jotka tulivat pöytään, ja alkoivat muistella siinä, mitä olivat tytön kanssa muka tehneet jollakin teltaretkellä. Pian tyttö sai tarpeekseen, ja lähti paikalta ovet paukkuen, ja minä rakkina perässä.
Pilalle meni sekin baarireissu! Suoranaisesti suden perseeseen. Että harmitti! - vaikka levyautomaatista tuli uunituore Beatlesien Help! Ei ollut naisten kanssa tuolloin juurikaan onnea, koska en osannut tyttöjen mielestä missään käyttäytyä oikein, ja tässäkin tapauksessa poistuimme baarista kesken kaiken, ja kävelimme jumputimme mitään puhumatta Korvenkantaan, jossa tämä neito tuolloin asui. Saattaa olla, että jompikumpi kuvassa näkyvistä taloista oli tytön kotitalo, mutta en mene vannomaan, en mene vannomaan! Siihen kuitenkin loppui sekin romanssi!
Kuvassa näkyy koulun yhdistetty juhlasali ja voimistelusali palon jälkeen. Tuossa estraadilla sitä tuli laulettua aikanaan Tatuoitua naista. Voimistelusalin saattoi jakaa kahtia paljeovella. Kun olin jättänyt koulun, saapuivat koululle tupakkahuoneet, ja se, sekä uusi oppilasdemokratia vanhensivat myöhemmin rehtorin nopeasti, ja tämän tuuhea tukka harmaantui. Pontevina päivinään hän kulki luokassa, ja nosteli karttakepillä poikien niskatukkia, ja sanoi tällöin tuolloin: parturiin! Myös liudun pojan takatukkaa nostettiin, siis sen, josta tuli myöhemmin juoppo. Mutta vähitellen miehen uho hiipui - niin käy usein niille, jotka yrittävät kääntää historian kulkua, ja ovat valinneet sen häviävän puolen. Tai tietenkin voi aina kysyä, kuka se lopulta tässä kaikessa hävisikään?
Koulun lähellä sijaitsi kuvassa näkyvä voimalaitos, joka kai vieläkin jauhaa sähköä. Alajuoksulla sijaitsevassa Mansikkalan keskustassa löytyivät myös yhdistetty rautatie - ja maantiesilta, jota myöten pääsi mahtavan Vuoksen yli. Jossain siinä välissä virran yli kulki tukeista tehty yhden tukin levyinen tukkijuotti, ja siitä koetettiin tietenkin päästä tasapainotaiteilemalla leveän virran yli. Virran voima on kuitenkin valtava, ja pelkkä veteen putoaminen olisi tiennyt hengenmenoa. Monasti joku hirvi koetti päästä uimalla Vuoksen yli, mutta mahtava virta vei useimmiten eläimen mennessään, aina alempana sijaitseva voimalaitoksen imuaukkojen verkkoon saakka. Usein sinne ajautui myös itsemurhan tehneitä nuoria naisia. Olen usein ajatellut, että noiden tosi-teeveiden typerille asiakkaille voisi ehdottaa Imatran ylikäymistä, sitä samantapaista tukkijuottia myöten, mitä me yritimme. Voi sanoa, että meidän leikkimme olivat tosiaan vaarallisia. Eräs huvi oli esimerkiksi se, että menimme kesäaikana Imatrankosken uoman pohjalle, ja odottelimme kun patoluukut avattiin, ja sitten juostiin. Se oli monasti hiuskarvan varassa, voimalla nousevan kosken pärskeiden kastellessa perseet oikein kunnolla.
Kuvassa näkyy vanha Tainionkosken yhdistetty rautati-maantiesilta, joka on säilynyt ulkoisesti lähet tuollaisenaan. Sen viereen rakennettiin myöhemmin uusi maantiesilta. Tämä silta on kuitenkin semverran lujaa tekoa, että palvelee rautatieliikennettä vielä pitkään.
Imatrankoskea ovat maalainneet lukuisat suomalaiset taitelijat, ja nytkin näyttää joku kuvassa lätkivät väriä kankaalle, vaikka koskenuoma on tyhjillään, kuten se tavallisesti on aina ollutkin. Koskea pidettiin avoimena yleensä sunnuntaina, mutta varsinkin sadekesinä sieltä laskettiin vettä useamminkin. Imatran keskustassa oli eräänä mielenkiinnon kohteena Napin Kulma, eli Skutnabbin kaupparakennus, jonka edustalla olevalla tangolla juopot istuskelivat. Juopoista valitettiin usein paikallisen sanomalehden, Ylä-Vuoksen yleisönosastoon, että eikös sitä putkea voisi vihdoinkin poistaa. Mielenkiintoisinta olivat kuitenkin juoppojen suosiman istumaputken takana kasvavat tammet, joista sai tammenterhoja, ja ne olivat harvinaisia – ne tammet nimittäin. Kuvassakin näkyy piden takaa Valtsu eli Valtionhotelli. Itse kävin kuitenkin lähinnä sen Kellariravintolan puolella, ollessani Rauhassa niin sanottuna vipparina. Oli typeriä lauluiltoja, ja yleistä juopottelua. Naiset eivät olleet juurikaan minusta kiinnostuneita, mutta en ymmärtänyt heidän olevan tulevia juoppoja, joita kiinnostaa vain viina. Mutta tämä oli paljon kouluaikoja myöhemmin, tietenkin. Ja juoppoahan minusta ei tullut.
Fiksumpina itseään pitävät oppikulun oppilaat istuivat iltaisin Imatralla Poterossa, eli Buttenhoffin kahvilassa, joka on vieläkin entisellä paikallaan. Aikanaan siellä istuskeli myös Viktor Klimenko -niminen näyttelijä, joka oli juuri silloin pikkumiehenä Seis maailma- tahdon ulos -näytelmässä. Poterossa Viktor istui kuulemma monastikin keskustelemassa paikallisen nuorison kanssa. Noihin aikoihin hän työskenteli Helsingissä Elannon teatterissa, ja oli tavallaan vain lainassa Imatralla. Jostain syytä hän ei ole katsonut nettijutuissaan aiheelliseksi muistella Imatralla viettämäänsä aikaa. Poterossa piti kuulemma iltaisin väitellä lähes kaikesta, näet, ja kiivaasti sitteniin - esimerkiksi Jevtushenkosta, joka oli tuolloin luettu runoilija, tai sitten vaikka tuosya jo mainitusta dadaismista. Minä en tosin ole koskaan lukenut äijältä yhtään runoa, mutta tuskin olen siinä paljoa menettänyt. Siellä se veli Airaksinen esitteli taikatemppujaan, ja kieputteli markkaa sormissaan kun maksoi kolansa tarjoilijalle. Siellä piti olla oikein pukeutunut, ja ymmärtää mikä kulloinkin oli musiikissa in. Tärkeää oli myös pidellä savuketta oikein kädessä, ja osata diivailla. Minä en tuossa paikassa lopultakaan paljoakaan käynyt, koska en sinne iltaisin päässyt, ja koska sinne oli kuitenkin pitkä matka, ja kyytipelit harvassa. Pyörällä olisi pitänyt mennä. Rakennus näyttää melkein samanlaiselta kuin kuusikymmenluvulla, ja kellosepänliikekin on paikallaan, sekä Enson Kenkä Oy, joka tätä ennen sijaitsi parin kivenheiton päässä puutalossa. Jos menisin nyt Poteroon istumaan, melkeinpä odottaisin alakerran kelloalan pyylevän ja pikkuruisen liikkeenharjoittajan tulevan pelaamaan pajatsoa, ja tarjoilijan tulevan kysymään mitä olisi tarkoitus tilata, sillä kuten sanottu, mitään tilaamatta Poterossa ei saanut istua - päivälläkään. Oikealla puolella kuvassa on Vääräntalon ravintolan kutsuva sisäänkäynti, jossa nautin aikanani ensimmäisen, ja ainoan kuulalaakerini. No, kävin minä siellä kerran ihan oikeasti, ja sain tilattua kaksi olutta, jonka jälkeen tarjoilija ilmoitti kiintiön olevan täynnä. En vielä tänäänkään tiedä miten martikaisenari pystyi tilaamaan aina kapakassa käydessään pari kuulalaakeria, eli varmastikin enemmän kuin kaksi, ja sillä oli aina kuitenkin tukevat pohjat alla. Ainahan se napsi pi-pi-pi-pikku ryyppyjään siitä taskumatistaan, ja heitti aina kitaansa pastillit päälle, ettei olisi haissut henki viinalle. Ehkä minä sitten joskus maailmassa käyn sen kirotun kuulalaakerin ottamassa, jos luoja suo.
Imatralla oli ihan oikea teatteri, jossa todennäköisesti myös Viktor näytteli. Itse en käynyt tuossa rakennuksessa koskaan, ja en edes muistanut missä se nyt oikein olikaan, mutta se tuli vastaan selatessani Google Street View -kuvausauton kuvastoa. Täytyyhän se toki esitellä myös tässä – kuriositeetin vuoksi, jollei muutoin.
Ylläolevassa, hieman himmeässä, ja piemeäkameralla kuvatussa kuvassa näet Viktorintanssahtelemassa siinä seismaailmassaan. Itse en Viktoria koskaan nähnyt livenä, koska saatoin käydä Poterossa vain päiväsaikaan, ja silloinkaan siellä ei saanut istua tilaamatta mitään. Saattoi vain kuvitella ostaneensa ranskalaisia perunoita, ja väitelleensä dadaismista sun muista hienoista asioista. Minä en ymmärtänyt silloista suomipoppiakaan, tai rokkenrollia, ja mistäpä olisin ymmärtänytkään, kun kotona ei ollut edes levysoitinta, ja radiotakaan ei saanut iltaisin juurikaan kuunnella. Siten kun jäntinseppo hankki matkaradion, ja alettiin käydä naisissa Korvenkannassa, sain tilaisuuden kuunnella Radio Luxenburgia. Sitä sitten kuunneltiin myöhäissyksyisinä pakkaöinä metsän siimeksessä, radan ja hiekkakuopan vieressä. Sattui monasti, että kotiin tullessani vastassani olivat vääristyneet isänkasvot, ja niin sitä mentiin pitkin metsiä minä edellä, ja raivosta puhkuva isä perässä. Siinä sitten istuttiin navetan rappusilla aamuun asti, ja kuunneltiin sitten se parin tunnin saarna, ja myönnettiin kaikki todeksi mistä ne nyt milloinkin syyttivät. Koska kasvatuksessani vallitsi jatkuva nollatoleranssi, ei minua päästetty päällepäsmäriksi missään asiassa, ja joku Poterossa istuminen olisi jo tiennyt selvää kapinayritystä, ja passitusta kasvatuslaitokseen. Siihen aikaan aikuisten ihmisten uhmaaminen merkitsi varmaa pahoinpitelyä, sillä nämä eivät sietäneet pennuilta mitä tahansa – päinvastoin kuin nämä nykyajan nössöt. Kun aikuinen mies hivautti kämmelellään, poski punotti todella pitkään – ellei mennyt suorastaan mustelmille. Mutta ei se nyt ollut sittenkään niin kova juttu, se, ettei päässyt mihinkään, kun enhän minä olisi mistään edes osannut keskustellakaan, vaikka sainkin kerran yhden runoni Ylä-Vuokseen, jossa kerrottiin, kuinka Idän taivaanranta punotti. Ja kuinka oikeassa olinkaan, sillä jo parin vuoden päästä kouluihin tuli Se wsi oppilasdemokratia, ja vasemmistolaisuus, mutta minä en silloin ollut enää siellä, vaan teurastamolla kieliä lukemassa. Eli minä olin ihan oikea työläinen.
Kotimatkalla koulusta näin joka ikinen päivä Vaienneen linnakkeen, eli sennimisen Aimo Tukiasen väsäämän suuren patsaan, joka sijaitseee Tainionkosken hautausmaalla. Nykyisin teosta on vaikeampi tieltä nähdä, koska puita on kasvanut eteen. Koulumatkat tehtiin pyörällä kesät talvet, ja pyörän satulasta näkee kaiken. Vain sisareni, jotka kävivät Imatran LYSEOTA, saivat käyttää koulumatkoihinsa bussia. Ajattelin aina, että siinä se vaiennutlinnake taas on, ja varmaankin tulee olemaan siellä huomennakin, ja ylihuomenna. Se tervehti joka aamu omalla, yrmeällä tavallaan, ja oli tietenkin viisaasti vaiti, kuten vaienneen linnakkeen kuuluukin olla. Se on sen elämäntehtävä, sillä se kuvaa taistelunjälkeistä tilaa, joka jatkuu aina ikuisuuksiin. Vastarintahalu olisi kova, mutta miehet käyneet vähiin. Minusta tuo järkäle tosin muistuttaa suuressa määrin esimerkiksi Berliinin muurista lohkaistua pätkää, mutta tuolloin Berliini oli vielä visusti paikallaan erottamassa Itä-Saksaa Länsi-Saksasta, ja edellinenhän tavallaan kuului Neuvostoliittoon – jota taas pidettiin lähes ikuisena. Jos tuolloin olisi mennyt lohkomaan Berliinin muuria, olisi tullut varmasti ammutuksi. Ystävyytemme Neuvostoliittoon sensijaan lujittui lujittumistaan, niinkuin mantraa tuolloin luettiin joka päivä meikäläisistä tiedotusvälineistä. Neuvostoliiton kohtalo on syytä pitää mielessä, varsinkin jos uskoo ikuiseen EU:hun.
Ja niin kuluivat nuoruuteni hupaisat päivät milloin jyskäpäätä leikkien, milloin taas läjää punnertain, monien tuhansien kultaisten aurinkojen kiertoessa. Kaikki tuolloin niin kovin suuret paikat muutuivat pian pieniksi, ja samoin kävi tapahtumille. Olisin mielelläni kuitenkin ollut kokematta noita aikoja, koska tuollainen jatkuva rähjääminen täysin lahjattomien ihmisten kanssa syö voimia. On hyvä tietää, että puolet ihmisistä kuuluu vähälahjaisiin, ellei suorastaan debiileihin, ja että elämänsä aikana tavallinen ihminen näkee vain aniharvoin todella lahjakkaita ihmisiä. Suurin osa tuttavuuksista on tavallisia kuunoja. Olenko minä sitten parempi kuin nuo muut? Objektiivinen tosiasia on, että minä kuulun varmuudella siihen neljännekseen, joka edustaa ihmiskunnan terävintä kärkeä. Ehken nyt ole mikään ehdoton huippu missään, mutta tätäkään ei voi varmuudella sanoa, koska minulta jäi saamatta monessakin kohdin se näytön paikka. Joka tapauksessa, kaukana edessäpäin olivat vielä opiskeluvuoteni yliopistossa, ja niiden kuvitteleminenkin oli lähes samaa kuin olisi toivonut kuuta taivaalta. Edessä oli joitakin hikisiä ja turhauttavia vuosia rasvahahkaisena työläisenä, tai oikeastaan alituisena harjoittelijana. Ei minun saamillani koulutodistuksillani, ja niiden keskiarvoilla voinut tulla valituksi mihinkään. Olen joskus ajatellut, että jos minulla olisi ollut aikanaan todella hyvät ja innostavat opettajat, olisin päässyt varmasti miten pitkälle tahansa, ja pärjännyt millä alalla hyvänsä. Parhaat vuoteni tärvääntyivät erilaisissa tehtaissa ja muissa verstaissa, ja kun sitten pääsin viimeinkin opiskelemaan, tapahtui se vähän liian myöhään – vaikka en minä nyt sitä voi sanoa, etten olisi pärjännyt. Kyllä minun polkuni jäisivät monelta kulkematta, ja ovat jääneetkin. Niin monet ovat uupuneet matkan varrelle.
Rauha sijaitsee Saimaan rannalla, lähellä Lammassaarta, ja ihan siinä Korvenkylän vieressä. Pitkään se sai viettää maalaiselämää, ja Rauha koostui useastakin maatilasta, kunnes paikan luontoarvot huomattiin, ja sinne perustettiin kylpylä. Senjälkeen sinne perustettiin mielisairaala, joka kuitenkin lakkautettiin, ja nyttemmin sinne on pykätty suuremman luokan lomakeskusta.
Lienee aika käväistä esin hieman kaempana menneisyydessä, joka antaa kotipaikalleni Rauhalle hieman lisäsyvyyttä. Ylläoleva kuva on vanha, ja peräisin ajalta, jolloin Rauha oli vielä rikkaiden venäläisten suosima sanatorio, jonka perusti viime vuosisadan alussa venäläinen lääkäri Dmitri Cavrilovitsh, ja paikkaa nimitettiin silloin Rauhan kylpylä -ja talviparantolaksi. Kuvassa näkyy taustalla Lammassari, ja ylipäätäänkin senaikuinen käsitys terveyskylpylästä: on valaistuja, leveitä polkuja, ja viehättäviä istutuksia. Sittemmin kuvassa näkyvä alue jyrättiin tasaiseksi, ja tilalle tulivat satametriset halkopinot, ja lämmityslaitos, sekä saha – että ruma pesula. Eihän näistä sanatoorioajoista tiennyt mitään lapsena ja koululaisena, sillä ainut kylpylään viittaava esine kotonamme oli vanha mainosvihkonen, jossa kylpylää esiteltiin. Kaikki kylpylään liittyvä oli kuitenkin hävitetty ennen minun syntymääni, ja aikanaan Rauhan sairaalakin joutui sitten hävityslistalle. Mutta sitä ennen tapahtui kaikenlaista. Kun kylpylän päärakennus paloi vuonna 1929, kunnat ostivat alueen, ja paikalle rakennettiin Rauhan mielisairaala. Mutta kylpylävaiheessa esimerkiksi Rauhan rantamaisema näytti melkeinpä idylliseltä. On aivan uskomatonta mitenkä sairaalan tulo aikanaan lähes tuhosi tämän ennen niin viehättävän ympäristön, ja saman tulevat tekemään alueen uudet omistajat. Jos voisimme nähdä kaiken ikäänkuin panoraamana, näkisimme kuinka historia lyö Saimaan rantaan peräkkäisinä aaltoina, ja kunkin allon mukana seuraa uusi aika uusine rakennuksineen. Jos katsoisimme kauas menneisyyteen, näkisimme muinaisihmiset maalaamassa kuviaan kallioihin, ja vielä kauempana menneisydessä senkin, kuinka mannerjää peitti koko alueen, ja pysähtyi vetäytymisvaiheessaan tähän kohtaan, ja synnytti sulamisvesiensä, ja jäiden liikkeiden voimalla, Rauhan sairaalan kohdalla kulkevat hiekkaharjanteet.
Ylläolevassa kuvassa näet sanatorionaikuisen päärakennuksen, jota sitäkään ei (tietenkään) enää ole olemassa. Itse asiassa se on varsin hauskannäköinen, eri tyylisuuntien sekasikiö, mutta omalla, merkillisellä tavallaan jopa tyylikäs. Minä en tätä rakennusta koskaan ehtinyt näkemään. On suorastaan valittaen todettava, että sekä sanatorio – että Rauhan sairaala laskivat molemmat täysin surutta kaikki jätevetensä sellaisenaan Saimaaseen, ja näinä nykyisinä myöhempinä pyhinä aikoina sairaala molemmat olisivat jo ympäristäsuojelullisista syistä joutuneet lopettamaan toimintansa. Yhteisprojekti, jossa Imatra ja Joutseno olisivat rakentaneet jäteveden purkuputken Vuokseen, ei näet alkuun osoittautunut taloudellisesti kannattavaksi, vaikka nykyisinhän se lienee on jo paikallaan. Muistan vielä, kuinka kaikki rauhalaiset aina kehuivat kilvan sitä, kuinka hyvä vesi Rauhassa oli, mutta totuus paljastui itsellenikin ollessani erään vesi-insinöörin apulaisena pohjavesitutkimuksessa eräänä kesänä: insinööri sanoi, ettei itse joisi Rauhan vettä keittämättömänä, sillä senverran runsaasti siinä oli mm. kolibakteereja. No, mikäpä ihme tuo oli, kun puolittain epävirallisia kaatopaikkojakin oli siellä sun täällä. Ei ymmärretty, että kaikki jäteliemet ajautuvat ennemmin tai myöhemmin pohjaveteen. Kun lorottelijoihin laskee mukaan erilaiset puunjalostusteollisuuden puljut lähideudulla, ei ole ihme, että Etelä-Saimaalta hävisi järvilohi vuosiksi, ja rannatkin alkoivat rehevöityä, ja haista. Käräjiä kalakuolemien tiimoilta käytiin Joutsenossa vuosikausia, ja useimmiten vanhojen miesten ylläpitämät nuottakunnat olivat lopettaneet muikunnuottauksensa kun kaivatut, joskin pienet korvaukset, lopulta tulivat. Ajatelkaa vain hiljaisessa mielessänne, mitä kaikkea sairaalan sadat potilaat tuottavat päivittäin. Mahtoivat kalat olla melkoisessa lääkepökkyrässä, vaikka virta lienee vienyt ainakin osan paskasta vuokseen.
Rauhasta on tehty parikin hyvää historiankirjaa, kuten Vahvaselän ja Niemistön tutkielmat. Niistä käy selville se, että Rauhaan tulevan mielisairaalan paikkana päädyttiin kilpailutilanteessa, jossa vaihtoehtoja oli tarjolla useita. Ylläolevassa kuvassa näkyvä Rauhan sairaala oli paikka jonne monet haaksirikkoisina rantautuivat, koska mitään muutakaan ei ollut. Tuntemani naapurit olivat kotoisin eri puolilta Suomea, ja he eivät olleet toisiinsa jatkuvassa kontaktissa, kuten monet ovat muistavinaan, eli ne eivät lainailleet toisiltaan sokereita sun muita. Rauhan maatila ei ollut mitenkään tyypillinen asuinpaikka, sillä se oli eräänlainen kansallinen sekahedelmäsoppa, kuten koko sairaalan muukin asujaimisto. Kenelläkään ei ollut siellä perintötilaa, ja siten ei esiintynyt asennetta, että muut olisivat meidän krannista. Tietenkin lääkärit sun muut sellaiset olivat täysin oma kastinsa, mutta muut olivat sitten kaikki ihan samaa rahvasta. Nythän Rauha on hyvää vauhtia muuttumassa jonkinsortin isonrahan huvittelukeskukseksi, jollainen se oli tavallaan jo kylpyläkaudellaan. Mielisairaalavaihe on vain eräänlainen kiusallinen välinäytös. Rauhassa eläminen ei eronnut juurikaan elämisestä missä tahansa muualla, mutta varsin kaupunkimainen se oli. Oli joukko kerrostaloja, kuten läheisessä Imatran kauppalassa. Sairaalan valot paloivat öisinkin, ja siellä oli eräänlaisia yöelämää. Oli omat elokuvatkin, ja juhannusjuhlat sun muut. Tietyssä mielessä siellä eläminen oli varsin urbaania, ja ilman avaimia siellä ei päässyt mihinkään. Luulisin, että huolimatta tästä onnesta ihmiset lienevät olleet sielläkin ihan tavanomaisen vittumaisia toisilleen. Kun televisiolähetykset alkoivat näkyä Joutsenossa, ne eristivät ihmiset tehokkaasti omiin asuntoihinsa, ja välineellistymiskehitys pääsi todella vauhtiin. Nykyisenä seinätelevisioiden aikana laitteet hallitsevat viimeinkin suvereenisti ihmisten olohuoneita, ja monet valvovat pitkiä öitä tallentaen vimmalla taivaskanavilta tunkevia elokuvia. No, me olemme menettäneet pelin, ja tuominneet itsemme nykyiseen, solipsistiseen, itsekkääseen olemassaoloomme, jossa laitteet määrittävät sen, mitä teemme. En mitenkään kadehdi nykykoululaisia, joille kännykkä merkitsee jatkuvaa, pakonomaista ihmissuhteiden ylläpitoa ja niiden hoitoa - ettei vain putoaisi junasta. Minusta olisi täysin sietämätöntä jo ajatuskin siitä, että minun olisi ollut pakko soittaa päivittäin muutamalle kymmenelle niin sanotulle kaverilleni, jotta minua olisi pidetty normaalina. Ja on taivaan tosi, että jos minun lapsudessani olisi ollut kännyköitä, tuskinpa minulle olisi edes liiemmälti soiteltu, koska minulta on aina puuttunut ominaisuuksia joita tarvitaan suosituksi tulemiseen. Olen näet niitä ihmisiä, joista voi tulla julkisuuden henkilö, ja ehkä suosittukin, mutta jonka kanssa kukaan ei halua olla tekemisissä. Niinpä minuun koettaa nykyisin hakea yhteyttä netin kautta joku Pamela, joka on kuulemma kaunis, ja kertomansa mukaan erittäin halukas, tai sitten yhteyttä haluaa joku muu kyydistäpudonnut. Ja ainahan alkoholistit ynnä muut addiktit ovat suhtautuneet meikäläiseen mutkattomasti. Me olemme vain kaikki väärässä junassa!
Mutta mitäpä sitten minusta? Synnyin itse Rauhassa kun se oli jo ollut vuosikausia mielisairaalana. Synnyinrakennukseni oli Rantala, joka sijaitsee aivan Saimaan partaalla - jättiläismäisen, järveen suoraan johtavan viemäriputken välittömässä läheisyydessä. On toki epätavallista syntyä hullujenhuoneella, mutta tuohon aikaan sairaalassa oli henkilökunnalle oma synnytysosasto. Valitettavasti minulla ei ole Rantalasta omaa valokuvaa, mutta hankin sellaisen Google Street View -kuvausauton keräämästä materiaalista, mutta valitettavasti auto ei käynyt Rantalan edessä, joten täytyy tyytyä kurkistamaan sitä takaviistosta, puiden takaa. Kyllä se Rantala siellä möllöttää, ei siinä mitään. Kerran Jyväskylän yliopistossa arvon professorit kysyivät minulta kahvihetken aikana missä olinkaan syntynyt, johon vastasin todenmukaisesti, että hullujenhuoneellaha minä, tietenkin, ja sehän on aivan totta. Ne vaivaantuivat selvästi, ja silloin huomasin, että nämä kansamme loistavat kynttilät ovat täsmälleen yhtä ahdasmielisiä kuin muutkin. Saatoin hyvinkin kuvitella kuinka tämän tietyn steinerilaisen ja hänen hanslankarinsa - sekä karonkoissa latinaa posmottavat proffakolleegansa – hoilaavat (riittävässä humalatilassa) täsmälleen samanlaisia ruokottomuuksia kuin heidän syvästi haveksimansa rahvas. Näin tämän itse moniaita kertoja erilaisissa yliopistolaisten bileissä ollessani. Meistä viisainkin on nimittäin pelkkä örisevä sika - tarpeeksi ilmaista spriitä juotuaan - joka sitten irstaana hamuaa nuorten naisten hameenhelmoja. No niin. Sairaala-alueella asuttiin erittäin ahtaasti, ja varsin tavallista oli se, että kokonainen iso perhe jakoi yhden tai kaksi huonetta. Meillä oli toisin oma, joskin varsin pieni talo, ja se oli ihan kokonaan meidän käytettävissämme – vaikka kyllähän siellä sitä porukkaa riittikin aivan yli oman tarpeen. Omien pentujen lisäksi oli aina liuta muitakin. Sodan jälkeen tällainen tiivis asuminen oli aivan luonnollista, koska rakennuksia oli vähän, ja koska suuret ikäluokat puskivat päälle. Niitä suorastaan kirmasi kaikilla pihoilla ja toreilla, ja ne pitivät jatkuvasti valtavaa möykkää. Se, että minä nykyisin en ole lainkaan innostunut lapsista, juontuu suurelta osin siitä ahtaudesta ja väentungoksesta, joka oli lapsuuteni ja nuoruuteni arkipäivää. Emme me kuitenkaan tienneet sitä, kuinka valvontakomission ukot jahtasivat inkeriläisiä, ja heitä piiloteltiin, ja me – kaikesta tietämättöminä - vain marjaan kiiruhdimme, ja kyl' lysti olikin. Kas kun ei noita pentujen tuottamia äänenpaineita vielä tuolloin huomannut - ehkä mölyä vain oli kaikkialla, ja se oli sentään paljon parempi asia kuin sota, jossa monia kuolee, ja aina tulee niitä suruviestejä. Jos joku sattui kuolemaan suurten ikäluokkien kulta-aikoina, se ei tuntunut juuri miltään. Mölyn määrä oli aina vakio.
Ylläolevassa kuvassa näet kotitaloni sellaisena kuin se oli, kun kävin sitä katsomassa vuosien kuluttua sitä kun Rauha oli jo sairaalana lakkautettu. Sota-aikana perheeni asui alatalossa, mutta sitten heille rakennettiin tämä talo vanhista hirsistä. Käydessäni paikalla sieltä ei löytynyt enää ketään tuttua, tai edes puolituttua. Olin menettänyt lopullisesti lapsuuteni maisemat, sillä ne koostuvat niin suuressa määrin ihmisistä – olivat nämä sitten olleet hyviä tai pahoja. Kun toiset ajelevat lapsuutensa maisemissa, tulee heitä vastaan milloin se Kake, ja milloin taas se Jore, mutta minun lapsuuteni maisema pysyy tyhjänä. Ymmärrän hyvin miltä jostakusta pakolaisesta tuntuu, ja juuri pakolaisiahan Rauhaan oli sitten tuotettu hullujen tilalle. Tämä entinen kotitaloni sijaitsee Joutsenon kunnassa, ja sairaalan lähiympäristössä puhuttiin kai jonkinsortin joutsenon murretta, joka erosi esimerkiksi lappeenrannan murteesta jollakin mystisellä tavalla, kassoha sie, ja tämä murre oli loputon pilkanteon aihe imatralaisille lätärinaluille. Muuan rauhanvaris kiinnitti tämän karjalaisuuden meikäläiseen niin, että mie sie hää, myö työ hyö olivat nimenomaan Timon persoonapronominit. Tosiasiassa Rauhassa ei kuitenkaan juurikaan puhuttu mitään erityistä murretta, koska sinne oli tullut ihmisiä ympäri maata. Voisi puhua kai jonkinlaisesta yleiskielestä, jossa oli mukana satunnaisesti sanoja monista eri murteista. Minä kuulin maatilalla mielumminkin esimerkiksi raumanmurretta ja hämeenmurretta, noin ylipäätäänkin.
Minulla ei tietenkään voi olla omia, alkuperäisiä valokuvia esimerkiksi Rauhasta, tai vanhasta Imatrasta, koska 60-luvulla vain harvoilla tuntemillani ihmisistä oli valokuvauskoneita, ja Rauhassa vain urhemaankössin ja peltoniemeneeron tiedettiin valmistavan itse mustavalkoisia valokuvia, purnukoitaan totisina ja tyhminä pyöritellen. Samanlaisia kuin ylläolevassa kuvassa. Tyhmiähän he lienevät vieläkin. Ensimmäisen kaitafilmikameran hankki Rauhassa sairaalan naispsykologi, ja minäkin sain kunnian tehdä vedessä kuperkeikan eräässä hänen rantafilmeistään. Filmit näytettiin sitten myöhemmin sairaalan juhlasalissa. Minusta tallennettu uintikohtaus ei kestänyt kauaa, muutaman sekunnin, ja otos oli kuvattu senverran kaukaa ettei kasvoja erottanut. Kamerat olivat siis tavallisen ihmisen ulottumattomissa, tai se, mitä niillä saattoi tehdä, oli taviksen käsityskykyvyn ulkopuolella. Nykyisinhän kuvataan jo lähes kaikkea, ja kännyköissäkin on kamera, joista jotkut varsin laadukkaitakin. Tänä päivänä on suorastaan vaikeaa välttää kuvatuksi tulemista. Googlen kuvausautot ajelevat pitkin Suomen maanteitä ja kuvaavat kaiken minne vain autollaan uskaltautuvat. Niinpä sitä sitten joku pihallaan housut kintuissa onanoiva miekkonen tekee valituksen, kun tuli kuvatuksi salaa. Ja jollei kuvausautoja ole, niin sitten saattaa taivaalla surraava helikopteri suorittaa katukuvausta nettiä varten. Ennen oli toista: jos joku joskus kuvasikin muita ihmisiä, niin luvan perästä, ja kuviin tälläydyttiin joukolla, koska kallis filmi täytyi käyttää tarkoin hyväkseen. Olihan minullakin sitten myöhemmin oikea kaitafilmikamera, mutta kolmeminuuttisen pätkän kuvaaminen maksoi useita kymmeniä markkoja, ja se oli tuolloin paljon rahaa. Filmin kehittämiseenkin menu useita viikkoja. Myöhempi videokuvaus nauhalle pudotti kustannuksia reippaasti, ja tuloksen saattoi tarkistaa saman tien. Nykyisillä kännyköillä ja digikameroilla saa varsin laadukasta kuvausjälkeä, ja erittäin halvalla. Miksi sitten netissä olevat filmit ovat niin perseestä? Hyvä kysymys sinällään, näinä ankeina aikoina. Ennenvanhaan elämän piti olla ennenmuuta ikävää, ja täynnä työteliästä hyörintää. Mitä enemmän elämässä oli itkua ja hammastenkiristelyä, sitä parempi, sillä sitä kirkkaamman kruunun oli saava sitten joskus taivaan ilossa. Ja en ole maininnut vielä sanaakaan magnetofoneista, joita joillakuilla jo tuolloin oli. Kulutustavaroiden tolkuton ahnehtiminen oli vasta tulollaan, ja televisiostakin näkyi vielä useiden vuosien ajan lähinnä lumisadetta, jos jollakulla sattui sellainen olemaan. Elämä ei silti ollut pelkkää lintukotoa, sillä sodasta ei ollut kulunut vielä montaa vuotta, ja ulkomaantuonti ei vielä juuri lämmittänyt. Useiden ihmisten elämä oli sodan jälkeen mullin mallin, ja sota oli vienyt monilta jopa kaikki omaiset, ja kotiseudunkin.
Jos saisin nyt valita, eläisin lapsuuteni ja nuoruuteni missä tahansa muualla kuin Joutsenossa tai Imatralla, sillä molemmat ovat totaalisesti ja täysin perseestä. Haluaisin myös mielelläni syntyä onnelliseen perheeseen, jossa soisi jatkuvasti taustalla perheen laulu, ja jossa oltaisiin aidosti kiinnostuneita uusista, jännittävistä asioista, ja tietämisestä ylipäätään. Jos haluaisin kuunnella vaikkapa uutta nuorisomusiikkia, minulle ei huudettaisi: toosa kiinni, ettei tarvitse kuunnella aina tuota jatsin rumputusta! Ei, päinvastoin. Minulle suorastaan tarjottaisiin innostavia virikkeitä, ja saisin luonnollisesti erityisopetusta, jos sellaista sattuisin tarvitsemaan. Minut lähetettäisiin Amerikkaan vaihto-oppilaaksi, ja joutuisin siellä johonkin Keskilänteen, ja muodostaisin käsitykseni amerikkalaisista siellä tapaamieni ihmisten perusteella. Kävisin myös tiuhaan interreil-matkoilla eri puolilla maailmaa, ja mättelisin joutoaikani hevosenlantaa ratsastustalleilla, ja niin päin pois, ja edelleen, jos niin haluatte. Tapaisin, tietenkin, jo varhaisessa teini-iässä elämäni rakkauden, ja harmaantuisimme yhdessä – onnellisina, kunnes kuolema korjaisi – ollen siitäkin onnellisia. Pääsisimme yhdessä taivaan iloon, ja juuri meidän harppumme soisivat kaikkein kauneimmin. Kävisimme toisinaan kuunelemassa helvettiin johtavasta torvesta myrskynä kaikuvaa tuskan mylvintää, jonka tuntemamme keljut ihmiset päästäisivät kurkuistaan. Näin ei kuitenkaan tapahtune, tai ole koskaan tapahtunut, ja siten sekin mahdollisuus on jo etukäteen kokematta ja iäksi menetetty. Ammen plottis. Minä en nimittäin usko jälleensyntymiseen, ja jos se olisi tosi, niin minulle se olisi suurin mahdollinen onnettomuus. Kyllä tämän elämähomman pitäisi kertalaakista olla selvä. Historian ei tietenkään tarvitse olla aina pelkästään miellyttävää, vaan se voi hyvinkin olla inhottavaa, ja täynnä kaameuksia. Ja sitähän se onkin. Asiaan kuuluvat nykyaikaisissa sodissa aina tapahtuvat siviilien massamurhat, ja häihin matkaavien siviilien pommittamiset. Netissä me näemme niin halutessamme videoita amerikkalaisten sotavankien kulkunleikkuutalkoista, ja kaikenmaailman saddamien hirttäjäisistä.
Urhemaankössi oli varsinainen edelläkävijä Rauhassa, sillä hän harrasti ensimmäisenä vesihiihtoakin, ja ensimmäisenä hänellä oli käytössään AbuMatic -kela ja virveli, jota hän heitteli Kuivallakarilla, joka sijaitsee Tiurunniemen ja Masteensaaren välissä. Hän sai kai ensimmäisenä pienoiskiväärinkin, jolla hän kävi amuskelemassa huvikseen Rauhan maatilan kissoja ja rauhoitettuja haukkoja. Tavallaan hän oli Rauhan ensimmäinen, oikea kuluttaja, koska juuri hän oli aina hankkimassa ensimmäisenä sitä, mikä oli sitä uusinta uutta. Tämä oli helppoa, koska hän oli ainoa lapsi, ja siten hän myös useimmiten sai haluamansa. Jos lasten määrä perheessä hipoi kymmentä, jäivät vesisukset varmasti kaupan hyllylle, ja katkenneet hiihtosuksetkin pyrittiin paikkaamaan pellinpaloilla kotikonstein. Jos hän olisi syntynyt muutama vuosikymmen myöhemmin, hän olisi varmaankin jo ehtinnyt käymään kaukoidässä sukeltelemassa, ja jahtaamassa siellä pikkutyttöjä, ja ehdottomasti juuri hän rimpuilisi päivittäin tuskaisena ja katuvaisena kuntosalien voimalaitteissa, ja jälleen repsahdettuaan syömään tunkisi suuhunsa loputtomasti kaakkua ja hampurilaisia. Juuri hänellä olisi ollut Rauhan ensimäinen kymmenen neliön suuruinen seinäteleviso, jossa olisi, tietenkin, ollut surround – ääni, ja kaikki mahdolliset herkut. Ja herkuista puheenollen: lihavahan hän oli jo lapsenakin, oikeassa elämässäänkin, silloin ennen, mutta tässä uudessa, kuvitellussa elämässä purilaisten jatkuva syönti olisi lisäänyt hänen massansa vähintään kaksinkertaiseksi. Hän vyöryisi mahtavana Korvenkylän kyläraitilla kuin Tantor-norsu, ja nauraisi koko matkan pankkiin ja kiirehtiessään senjälkeen yksityislentokoneelleen. Tietenkin juuri hänellä olisi ollut lentolupakirja, ja pieni Gessna, ja maantiematkoja varten hänellä olisi hankittuna se kaikkein suurin ja nopein BMW. Tämä samainen mies oli ensimmäinen jonka näin Risulahdessa pelti kiinni, ja tilassa, jossa hän ei enää tuntenut ketään. Oli ensimmäisiä siinäkin kohden. No, näin minä kyseistä kössiä kerran vuosia myöhemminkin, mut apaljon joviaaleimisssa merkeissä. Hän tuntui vaikuttavan edelleenkin Korvenkylässä, ja hoitelevan jonkinsortin bisneksiään, ja järjestelevän paikallisessa pikkuravintolassa saunailtaa. Oli eräänlainen Kankkulan kaivon Eemeli -hahmo siis, joka puolestaan järjesteli Kankkulassa innolla souta, jossa kaikilta kerättiin pääsymaksu.
Itselläni ei ollut juurikaan kokemuksia mainitusta kuivastakarista, jossa sitä virveliä heiteltiin, enkä edes tiennyt missä se tarkkaan ottaen sijaitsi, koska eihän minulla ollut virveliä. Olin kuitenkin törmätä sen lähistöllä sijainneeseen reimariin, kun olin vipparina Rauhassa vuosia myöhemmin. Ihan kuin laulussa Rauma Ganaal! Olimme Masteensaaressa viettämässä juopotteluiltaa. Ylläolevassa kuvassa näkyy saaren rantasauna. Minut oli sinne pyytänyt kavaljeerikseen muuan nuori ja ainakin omasta mielestään kaunis neitonen. Olihan se niin puhdas ja raikas, mutta niin kavala! Juopottelun yltyessä saaressa liian rajuksi, neitokainen kyllästyi, ja niinpä soudin hänet pienellä, kiikkerällä pelatusveneellä Rauhan rantaan, sysipimeässä yössä. Oli niin pimeää, ettei nähnyt edes kelloaan, mutta onneksi minulla ei ollut sellaista edes mukanani. Mainitsen vielä tässä senkin, että tämä kyseinen neitokainen oli kutsunut minut kavaljeerikseen mainostamalla itseään sillä, että Kouvolassa heidän perheellään oli peräti kaksi valintamyymälää, ja että hän ei siis ollut mikään tyhjätasku. Kun neito pyysi päästä kesken juhlinnan mantereen puolelle asuntolaan nukkumaan, sousin varsin mielelläni hänet yli synkän virran. Kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa virta, sillä se syntyi siitä kun vuoksi ryysti Saimaasta vettä kilometrien päästä varsinaista alkukohtaansa, aiheuttanen selvän imun ja samalla voimakkaan ristiaallokon. Ajattelin, että kerrankin, näin kerta saatille päästyäni, pääsisin kenties hieman pidemmällekin - aivan sänkyyn saakka. Perille viimein päästyämme neitokainen livahti asuntolan ovesta niin nopeasti, etten ehtinyt muuta kuin sanoa oho, kuten Eemeli. Sinne menivät sitten molemmat kauppaliikkeet Kouvolassa, että lokoisa elämä kauppiaan kotivävynä, sillä neitokainen ei enää halunnut tavata minua, koska oli pyytänyt minua kavaljeerikseen vain näyttääkseen eräälle salskealle urheilijanuorukaiselle, että hän kyllä sai seuraa jos halusi.
Tutustuin minä sitten hieman myöhemmin Rauhassa erääseen runotyttöönkin, joka oli siellä niinikään kesätöissä kuvassa näkyvässä Setälässä, kuten olin minäkin. Tämä oli henkevä, ja harrasti hyviä elokuvia, sellaisia parempia, ja piti älyllisistä keskusteluista ja kirjallisuudesta. Myöhemmin se kirjoitteli minulle pitkiä kirjeitäkin, mutta sain itse niistä luettavaksi vain pari ensimmäistä. Asuin nimittäin tuolloin noin vuoden ajan vanhempieni luona, ja jostakin syystä äitivainajani poltti runotytöltä saapuneista kirjeistä suurimman osan hellassa ennekuin olin edes saanut niitä käsiini. Sensuurin sakset iskivät. Oli kuulemma lukenutkin niitä, ja sanoi, että ne olivat ihania, ja että olisi halunnut itse edes kerran saada edes yhden sellaisen. Ihmettelin vain miksei kirjeitä enää tullut, ja miksi runotyttö minut noin hylkäsi! Myöhemmin sitten sain kuulla kirjeiden kohtalosta, mutta otollinen hetki suhteiden syventämiseen runotyttöön oli mennyt menojaan. Niinhän siinä joskus käy. Voi, että ihminen voi olla tyhmä! Toisaalta: voin hyvinkin kuvitella kaupoillaan kehuskelleen kouvolalaisneitokaisen todennäköisimmän nykyolemuksen, eli että hän on varmaankin nykyisellään sellainen leveäharteinen itäbaltti, joka voisi tehdä hirmuisia ojaurakoita sille päälle satuttuaan. Paksut ja jykevät käsivarret takaavat aina sen, etteivät ainakaan kauppakassit putoa käsistä tiukimmassakaan alennusmyyntiryysiksessä. Kotiin tuntuaan se löhähtää sitten pieraisten sohvalleen, ja alkaa raapia kuuluvasti karvaisia kainaloitaan, ja se suu leviää mahtavaan haukotukseen. Sitten se panee suuhunsa savukkeen, ja sytyttää sen, ja alkaa voimakkaasti rykiä. Ehkäpä noin on saattanut käydäkin. Mutta tuolloin, saaritetken aikoihin, olin siis tavallaan hankalassa välikädessä, mutta onneksi olin jo silloin niin tyhmä, etten tiennyt sitä itse.
Tuossa yläpuolella näet kartan, jossa näkyvät Tiuruniemi, Rauha, ja Korvenkylä. Tiuruniemi on kartan vasemmassa yläkulmassa näkyvä ruskea alue, ja Rauha taas siiitä oikealle sijaitseva ruskealla värjätty alue. Kuvassa heti Rauhan alapuolella, junaradan yläpuolella sijaitsevaa Repokiven aluetta ei ollut vielä minun lapsuudessani ja nuoruudessani edes olemassakaan, vaan se oli tasaista kangasmaastoa Repokiven kohdalla. Radan alapuolella (eteläpuolella) sijaitseva Korvenkylä oli toki olemassa, ja se koostui useista kymmenistä maalaistaloista, jotka sijaitsivat hajallaan pitkin Korvenkylä peltoaukioita. Tuohon aikaan ei vielä ollut käytössä minkäänlaisia kadunnimiä, vaan orientaatiossa käytettiin eräitä tunnettuja maamerkkejä, kuten Elmolan talo, tai Jääsken osuuskauppa, tai Valkamanranta, ja Vipele. Voit tutustua laatimaani, Korvenkylää koskevaan, Google Street View -kuvastosivuun klikkaamalla tästä. Kartassa olevan sanan ”asemarinne” kohdalla sijaitsee Rauhan entiselle juna-asemalle vievä lyhyt tienpätkä, ja hieman siitä vasemmalle sijaitsee Korvenkylän uusi kansakoulu, jota minullakin oli kunnia käydä pari vuotta. Koulumatka ei kenties tunnu pitkältä näin kartalta tarkasteltuna, ja näin aikuisena, mutta sitä se oli, koska matka tehtiin talvella hiihtämällä suoraan metsän läpi asemalle, ja siitä koululle. Talvisin kouluunlähtiessä oli pimeää, ja samoin koulusta palatessa. Siihen aikaan kukaan ei ollut huolissaan siitä, että esimerkiksi sudet veisivät pienet palleroiset mennessään, vaikka se oli aivan hyvin mahdollista, joskin epätodennäköistä. Pimeydestä saattoi tulla kuka tahansa, tai mitä tahansa. Vaikkapa susi. Näin ainakin kuviteltiin. On aivan totta, että Salpausselän harjanteet ovat yhä vieläkin susien sekä karhujen ikiaikaisia kulkureittejä. Kuvassa näkyvän valtamaantien eteläpuolella sijaitsevat yhä vieläkin Kurensuon valtavat peltoaukeamat, vaikka tosin nykyään siellä taitaa sijaita likavesien saostusallas, ja sikäli isien työ on valunut täysin hukkaan Aluehan on kuitenkin aikanaan raivattu raa'asta suosta. Kartasta voi kuitenkin hahmottaa jotakin peltojen koosta . Itse rauhan sairaalan alue muodostuu useammasta erillisestä maatilasta, ja siksi siellä on vieläkin mm. Papusenranta. Maatila taas kuului entisiin Naatuksen maihin, ja niin edelleen ja edelleen. Voit tutustua laatimaani, Rauhaa koskevaan, Google Street View -kuvastosivuun klikkaamalla tästä. Mutta palatakseni takaisin kotvaseksi Rauhan tuottamiin ympäristöongelmiin, eivät imatralaiset ole jääneet näissä ympäristökysymyksissä yhtään pekkaa pahemmaksi, sillä esimerkiksi heti Ukonnimen takana sijaitsee jonkinlainen motoristien käyttämä laajahko harjoittelurata, välttämättömine öljykanistereineen, ja aiemmin siellä oli myös suurehko kaatopaikka, jossa Korvenkylän pahat ja julmat pojat kävivät amuskelemassa rottia. Kun allaolevaa kuvaa katselee, voi melkein veikata, että harjoitteluradat on tehty juuri entisten kaatopaikkojen päälle. Asia kiinnostaa ainakin minua siksi, että se - ja samalla koko Rauhan ja Tiuruniemen alue, kuuluvat muka arvokkaisiin pohjaveden alueisiin, ja motoristit iänikuisine öljypurnukoineen ja turhanaikaisine pärinöineen soveltuvat melko huonosti kannattamaan tätä jaloa projektia. Ja mikä pahinta – ilmeisesti joku paikallinen urheiluseura on koko tämän hankkeen puuhamiehenä. Imatralla olikin paljon käytettynä sanontana, että mikään ei voi olla niin rahalle ahne kuin Tainionkosken tähti.
Muistui tuossa mieleeni vielä eräs aikaisempi tyttöjuttu. Ollessani vielä koulupoika, tapasin ylläolevassa kuvassa näkyvällä Pistohiekan lavalla erään toisen – tällä kertaa nilsiäläisen neitosen - joka kehuskeli sillä, että hänen vanhemmillaan oli kaksi kultasepänliikettä - eli tämä tyttö pani selvästi paremmaksi. Ei se nyt ollut mitenkään erityisen kaunis naisenalku, mutta varmaankin juuri sillä hetkellä Pistohiekan kaunein. Se lupasi kirjoittaa, ja antoi valokuvankin. Kerran tämä savolaisneitokainen sitten tuli Lappeenrantaan asti käymään meikäläistä tapaamaan, ja pohti kirjeessään tullako lentsikalla vaiko linkkarilla. Minun tuolloisessa maailmassani lentokone kuului ihan toiseen universumiin - ja kuuluu muuten vieläkin, vaikka olenkin muutaman kerran sellaisilla lentänyt. Mutta joka tapauksessa: tyttö siis tuli lentsikalla. Tavattiin siinä Lappeenrannan keskustassa sijaitsevassa kirkkopuistossa, ja sillä oli yllään senajan perhetytön sini-valkoruudullinen mekko. Pussailtiin siinä sitten kotvanen puiston penkillä, ja siinä se autuus sitten olikin, koska ravintoloihin en olisi edes päässyt - ainakaan ikäni puolesta. En oikein ymmärtänyt sitäkään, kun se oli sanonut kirjeessään, että sen kaveri oli intissä? Mikä helvetin kaveri, ja missä helvetin intissä? No, nyt tiedän senkin – sen mitä se intti tarkoittaa - ja tärkeintä hänen antamassaan informaatiossa oli se, että sillä oli vakituinen seuralainen, jonka kanssa tyttö harrasti, kenties, tiheitä ja säännöllisiä yhdyntöjä, joiden vaikutus yleiseen teveyteen on jo nuorena positiivinen. Ei jää paineita. Että oli jo kertynyt kokemustakin sitä, mikä on porvaristytöille tärkeää, ja he todella käyttävät jokaisen liikenevän vapaahetkensä tarkkaan hyväksi. Jos on kaveri intissä, niin ollaan hamuamassa heti toista tilalle. Jos tuo vaikka siellä kuolisi. Käy vähän samaan tapaan kun alettaisiin jakaa perintöä vaikkei vainaja olisi ehtinyt vielä edes kylmetä. Sanottakoon nyt tässä kuitenkin, että minä en pääsyt neitokaisen kanssa suudelmia pidemmälle, koska en oikein ymmärtänyt, mitä niiden jälken voisi seurata. Se oli sellaista viattomuuden aikaa, kaikissa suhteissa.
Rauha alkaa olla kuitenkin menyttä. Kuvassa näet harjun (joka on kiinteä osa säilytettäväksi aiottua Kopharjua), joka on nyrsitty puoliksi pois, ja harjanteen laella sijainnut vesitornikin on pian lakaistu pois tieltä. Sama kohtalo odottanee taustalla näkyvää, varsinaista Kopharjua. Tämä symbolisoi omalla koruttomalla tavallaan Rauhan kohtaloa. Itse Rauhan sairaalan lopettamispäätös juontui ehkä siitä, että sodanjälkeisessä rauhanteossa osa äveriäistä kunnista jäi naapurin puolelle, ja samalla kuntainliitolta putosi osa taloudellisesta pohjasta pois, ja jäljellejääneet joutuivat laittamaan pottiin enemmän rahaa, koska rakenteet oli jo luotu, ja niitä oli ylläpidettävä. Kun Rauhan sairaala perustettiin, sen toivottiin olevan mahdollisimman omavarainen, ja pystyvän tuottamaan suurion osa tarvitsemistaan elintarvikkeista. Siksi sairaalaan perustettiin oma maatila ja puutarha, ja siksi sairaalalla tuli olla paljon metsiä. Ja olihan sitä – tuhatkunta hehtaaria. Omalta ravintotuotannolta alkoi pudota pohja pois kun työvoimakustannukset nousivat ja kun samalla elintarvikkeet halpenivat, ja kehittynyt jakelukoneisto kykeni tuomaan ne helposti saataville. Kun ruuan tuotantokustannuksia ei voitu mitenkään laskea kehitysmaiden tasolle, alkoi ensin maatilan - ja myöhemmin myös oman puutarhan pito käydä liian kalliiksi. Noihin aikohin jopa voimalaitoksilla piti olla oma maatila – kannatti se sitten eli ei. Nykyään uutta sairaalaa varten hankittaisiin korkeintaan tontti, johon rakennukset juuri ja juuri mahtuisivat, ja kaikki tarvittava ostettaisiin sairaalan ulkopuolelta. Miten sen kannattavuuden nyt milloinkin laskee. Mielisairaanhoito on lisäksi aika kallista, koska sairaalassa tarvittiin tutkimusvälineitä ja erikoiskoulutettua henkilökuntaa, ja kun koko henkilökunnan määräkin pyöri tuhannen kieppeillä parhaimpana aikana, voi sanoa, että palkkamenot olivat mittavat. Kun vielä sen lisäksi sairaalaan rakennettiin kalliita rakennuksia, joiden kustannukset helposti vuosivat yli, niin menihän siihen toki rahaa. Sairaala oli melkoinen pääomien keskittymä – ja se olisi jo melkoinen teollisuuslaitos, jos tällainen vertailu tehtäisiin - joka ei kuitenkaan tuottanut kunnille mitään. Mielisairaiden hoito ei ole kannattavaa. Jos jotkut potilaista pääsisvätkin ulos sairaalasta, oli heidän menestymisensä kuitenkin oleellisesti heikompaa kuin ennen hulluksituloa. Ja koska kukaan ei ehdoin tahdoin halua tunnustautua vakaumukselliseksi hulluksi, ei näillä ollut mitään etujärjestöäkään, joka olisi ponnekkaasti ajanut hullujen asiaa. Aikanaan ei osattu ideoida esimerkiksi sellaista mallia, jossa sairaalan tarvitsemat elintarvikkeet olisi tuottanut ympäröivä maaseutu, eli käytössä olisi ollut jonkinlainen saksalaisen pikkukaupungin malli, jossa kaikki olisi otettu lähiympäristöstä, ja tarvitseehan tuollainen ihmisjoukko jonkinsortin palveluksiakin. Metsät ja pellot olisi voitu myydä, tai pidättäytyä hankkimasta niitä kokonaan, tai sitten olisi voitu muuttaa niiden käyttötapaa sellaiseksi, että ne olisivat alkaneet palvella esimerkiksi matkailua, tai olisi voitu antaa hullujen juoksennella vapaasti pitkin metsiä, koska se on niin terapeuttista – sauvakävelystä nyt puhumattakaan. Ja olivathan nuo salpausselän harjualueet sentään ainutlatuinen nähtävyys jo sinälläänkin, koska muualta ne alkoivat olla jo loppuunkaluttuja. Suomi on sorakuoppien luvattu maa. Lopullisen kuoliniskun sairaaloille antoi kuitenkin se, että keksittiin modernit psykofarmakat, ja niillä sairaat saatiin rauhoittumaan kätevästi ja halvalla. Syntyi ajatus siitä, etteivät hullut parane makuuttamalla heitä kuukausikaupalla, ja että he voisivat elää sairaalan ulkopuolellakin, ja sopivasti heitä terapoimalla ja lääkitsemällä vahvasti heidät voitaisiin sulauttaa muun väestön keskuuteen. Tämä voi pitää paikkansa useiden kohdalla, mutta on aina niitä, joiden ei voi antaa elää vapaana, ja on aina sellaisiakin, jotka eivät yksinkertaisesti kestä elämää muiden keskuudessa. Vähitellen yhteiskunnan kehitys, ja yleisesti raaistuvat ja piittaamattoman itsekkäät asenteet johtivat siihen, etteivät sairaalan ylläpitoon osallistuneet kunnat enää halunneet hoitaa mielisairaitaan kalliiksi koetuissa laitoksissa, vaan sysäsivät heidät niin sanoakseni kadulle. Kaikki tämä tapahtui niin sanotun avohoidon nimissä. Niinpä jokaisessa kylässä ja kaupungissa on nykyään omat, kadunkulmissa maailmanloppua julistavat saarnaajansa, jotka ovat näitä ilman lääkintää jääneitä hulluja, joista kukaan ei enää piittaa. He maksavat osaltaan hyvinvointimme hinnan. Monet heistä tekivät, sivunmennen sanottuna, itsemurhan, kun sairaala sitten lakkautettiin, mutta se ei enää kiinnostanut ketään.
Joutseno on se entinen kaupunki, joka liitettiin Lappeenrantaan, ja jota ei siis ainakaan teknisessä mielessä ole enää olemassa. Tietenkin sitä voidaan edelleen ollaan niin joutsenolaisia, niin joutsenolaisia, mutta mänt mikä mänt! Olisivat ymmärtäneet millaiset valttikortit niillä oli aikanaan käsissä, ja vieläpä varsin teollistunut kunta kaiken lisäksi.
Joutsenossa oli ennen kapinaa hyvin kaunis puukirkko; se paloi kansalaissodan aikana kun kirkonmäellä käytiin taisteluja. Siilasvuokin oli siellä kahakan jälkeen kaatunutta asetoveriaan hautaamassa. Nykyään kirkon paikalla sijaitsee uusi, kivinen kirkko, joka on rakenteeltaan erittäin pelkistetty, mutta silti tavallaan hyvin kaunis. Vaikka enhän minä nyt mikään erityisen kirkollinen ihminen ole, että ei sen puoleen. Monet uskovina itseään pitävät ovat kuitenkin koettaneet vuosien varrella kammeta minua uskovaisten veneeseen, mutta se on kuitenkin jäänyt sikseen. Uskovaisissa minua inhottaa ennenkaikkea niiden loputon ahdasmielisyys, ja tietty todellisuuspakoisuus. Suljetaan mielellään silmät omalta kehnoudelta, ja jos sitä huomataan olevan, riittää kun pyytää taivaan isältä anteeksi, ja niin matka voi jatkua taas ilman tuskaa. On vaikeaa edes uskoa sitä, että jos nyt joku sanoo uskovansa, hän pelastuisi, ja että jos jos joku epäilee, menee kadotukseen. On se vähän liian simppeliä. Mutta kirkkojen kauneus se on joka vetää puoleensa, ja hartasti uskova ihminenkin on, hänkin, tavallaan kaunis, vaikka uskolla ei olisikaan mitään todellista kohdetta. Erikoisuutena muistan, kuinka kirkon edessä sijaitsi suurimmaksi osaksi jo lahonnut puu, joka oli mm. naisten piiskaamiseen käytetty raipparangaistuspetäjä. Muistan, kuinka tuo nimitys tuntui aikanaan hassulta, kun ajattelin, että siinä sitä sitten annettiin remelillä pitkin persuusii, ja kova kävi mäellä ölinä. Kuka lie sitten selkäsaunoja antoi, en tiedä, ja mitä pahaa naiset olivat tehneet, en tiedä sitäkään. Nyttemmin petäjän jäänteet on jo korjattu sisätiloihin, ja siinä sitä sitten saavat hopeoita ja kihloja ostavat sitä ihailla, ja muistella muinaisia selkäsaunoja. Siitä vaan kaikki raipparangaistuspetäjää Joutsenoon ihmettelemään, ja samalla voisi ostaa vaikka kihlatkin ...
Joutsenossa sijaitsi Rauhan – ja Tiurunniemen sairaaloiden lisäksi myös Joutsenrannan B-mielisairaala, jossa olin eräänä kesänä hommissakin. Juuri sinä kesänä riehui yksi niistä suurista myrskyistä, jotka aina kaatoivat paljon puita, ja sen tapauksen muistoksi Joutsenoon pystytettiin Myrskypatsas - muistomerkki. Joutsenolaiset olivat ennen myrskyä päättäneet säilyttää jälkipolville kauniin mäntykankaan kirkonkylän keskustan läheisyydessä, mutta tuo mainittu myrsky kaatoi sieltä kaikki puut. Nykyisin sille paikalle on rakennettu paljon kerrostaloja sun muita. Eivät jaksaneet odottaa uuden metsän kasvamista entisen tilalle. Olin sairaalan parvekkeella kun näin myrskyn tulevan. Huusin eräälle penkillä makaavalle potilaalle, että tulisi pois. Ei ehtinyt lähteä kun penkki jo pyöri pitkin pöpelikköä, kuten myös potilas. Äkkiä ilma oli täynä sakeaa pölyä, ja puiden oksia lensi ilmassa, ja päivä muuttui yöksi. Sairaalan edessä möräjävä Saimaa kiehui valkoisena ja veneitä pyöri siellä sun täällä, ja isokokoinen lauttakin meni siellä kuin kaarnalaiva koskessa. Ulkoa kuului mahtava humina. Taivaan urut. Silloin koko Joutsenranta oli hetken vahvassa uskossa. Sähköt katkesivat, ja puhelimella ei päässyt mihinkään. Potilaat olivat ihmeen rauhallisia, vaikka olisivat voineet aivan hyvin kaapata vallan, ja syrjäyttää minut sellipotilaaksi. Mitään ihmeempää penkillämakaajalle ei sattunut – hullun tuuria, kenties. Jäin sairaalaan yöksi ja kävin erään hemmon kanssa saunassakin. Muistan vielä kuinka kävin seuraavana päivänä isäni kanssa ottamassa kaitafilmille otoksia tuhosta, ja se filmi on minulla tallella vieläkin. Joutsenranta on kykyisellään hotelli, johon tarkoitukseensa se varmaankin sopii, koska se oli B-mielisairaala, ja siksi siellä ei ollut esimerkiksi verkkoparvekkeita sun muita.
Talvisin kävimme hiihtämässä kansalaishiihto-osuutemme Rauhasta läheiseen Ukonniemeen, jossa oli tarjolla mehua parista lantista, sekä tyypillinen senajan ynseä tarjoilu. Eivät ainakaan mielistelleet hiihtäjiä. Paikka kuuluu oikeastaan Imatraan, ja sen lähellä sijaitsee Vuoksen suu, josta virta ryystää Saimaan vesiä kurimukseensa. Ainakin siellä oppi laskemaan mäkiä, mikä johtuu salpausselän jyrkistä rantaharjanteista, jotka antoivat hyvät kyydit kenelle tahansa, ja olihan siinä lähellä myös Ukonniemen hyppyrimäki, jossa pidettiin kisojakin, ja ainakin sen pienestä mäestä muistan hypänneeni – turvalleni tietenkin. En oikein koskaan oppinut hyppäämään. Allaoleva valokuva Ukonniemestä on varsin tuore, mutta rakennus näytti tuollaiselta jo ammoisina aikoina, joskaan mitään terassia ei silloin ollut, tai baarikalusteita, tai suurta venesatamaa. Rakennuksen yleisilme oli paljon, paljon oneampi. Ja ennekaikkea: se nuiva tarjoilu – niinkuin Valion baareissa ikään.
Ylläolevassa kuvassa näet Rauhan naapurissa sijainneen Tiurun sairaalan sinisessä valossa. Jos ihmettelet penkilläistujien tummaa ihonväriä, niin mitäpä tuota ihmettelemään. Samalla kun valo muuttui siniseksi, niin ihmistä tuli ruskeita tai mustia. Kehitys kehittyy, ja tulivathan lopulta sitten kännykätkin jokaiseen takataskuun, ja puhelinkioskit hävisivät maisemista, jotka olivat aikanaan hyviä kusiputkia hädän yllättäessä. Luulisin, että kännykät eivät ole tuoneet mitään onnea nykyihmisille. Kun itse hankin viimein itsekin sellaisen, soittelin ennen tuntemilleni ihmisille ympäri Suomea, ja toivoin, että näin elpyisivät nekin ihmissuhteet, jotka olivat päässeet pahoin rämettymään ajan saatossa. Eikös mitä! Varsin pian ne vaivaantuivat, ja äkkiä joku olikin jo tulossa niille kylään ulko-ovesta. Vähitellen totesin, että eivät ne ihmiset minua kaivanneet, ja että he olivat jämähtäneet niihin asemiinsa, joihin olivat jääneet kun heitä viimeksi näin. Monet olivat kuolleet, tai pahoin alkoholisoituneet, ja eräs oli tappanut isänsä, ja niin päin pois. Kerran M.A. Nummiselta kysyttiin, miksi monet hänen tuttavistaan olivat nuoria ihmisiä. Siihen Mauri vastasi, että eivät hänen ikäisensä piittaa yhteydenotoista, ja ainoat jotka pitävät yhteyksiä, ovat nuoria. Niinpä me itseltämme kadonneet soittelemme näin varttuneempina vain niille, jotka vielä jotenkuten sietävät yhteydenottojamme, ja latailemme nöyrinä puhelimiemme akkuja, ja seisomme jonoissa valittamatta, ja ostamme kaikenmaailman digiboxeja, jotta voisimme katsoa alati kurjistuvia televisio-ohjelmia, joista valtaosa on uusintoja. Siedämme vain vaivoin television ohjelmia, koska melkein kaikilla naispuolisilla juontajilla on ärsyttävä ässävika, eli ässäkoulu lienee jäänyt väliin. Näiden lienee vaikeaa oppia senkaltaisia kieliä kuten venäjää, jossa ässiä piisaa ainakin ensi hätään riittävästi. Jotkut katsovat jotakin Mariaa, vaikka sen juontaja ei ole enää tästä maailmasta, tai seuraa sarjaa jossa kulahtanut sisaruspari bilettää ystävineen. Aikamme on ontto kuin Onttosen Paten pääkallo. Emme valita enää vaikka aikakauslehdissä on nykyään pelkästään suuria kuvia, ja niihin liittyvä teksti on mekityksetöntä mössöä. Eivät osaa näet enää kirjoittaa. Ja joka tapauksessa: nykyteleviso on yhtä homojen esiinmarssia, tai sitten iänikuisia ruoka- ja sisustusohjelmia. Ellei apuna olisi YouTuben loppumattomia pätkiä menneisyyden todellisista hupiohjelmista, ei sitä kai enää jaksaisi. Näitä voi aina imutella omalle koneelleen, ja laittaa puhelimeensa, ja katsella aina kun ahdistus yllättää.