Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Klikkaa tästä siirtyäksesi Kurkijoki-säätiön ylläpitämälle viralliselle kotisivulle
Klikkaa tästä siirtyäksesi Ville Laakson kotisivulle, jossa on asiaa Kurkijoesta yleensäkin
Ylläolevasta yleiskuvasta saanee ainakin jokinlaisen käsityksen Kurkijoesta sellaisena kuin se oli 1930-luvulla. Itse en ole tuossa paikassa koskaan käynyt, tai siellä elänyt, mutta isäni opiskeli siellä 1933-1934, ja sitä ennen Ylä-Vuoksen maamieskoulussa. Hän ei kuitenkaan koskaan kertonut tästä opiskelupaikastaan mitään, ja niinpä tein siitä eräänlaisen, yksinkertaisen rekontruktion. Oppilaitos oli tuonajan köyhälle nuorukaiselle ainut keino päästä vihreälle oksalle. Kuvien, ja muiden saamieni tietojen perusteella näyttäisi siltä, että mutkitteleva Kurkijoki erottaa toisistaan maamiesopiston, ja kirkonkylän, ja niiden välillä oli silta, ja on siellä kai edelleenkin. Vaikka ihminen on monin tavoin etevä, ei hän voi maaston topografialle juuri mitään. Opisto muodosti oman, erillisen maailmansa, ja opiston oppilaat olivat kotoisin eri puolilta Suomea, ja palasivat opiston jälkeen kotikonnuilleen takaisin. He olivat oppineet ainakin sen, että ihminen pystyi työnsä avulla muuttamaan maailmaa, tai ainakin allaan olevaan maaperää niin, että siitä saa elantonsa, ja he oppivat vapauttamaan sen voimavarat niinkuin se on ihmiselle mahdollista.
Kurkijoen kauppakylässä sijaitsi 1930-luvun alussa luterilainen kirkko, mikä viittaa alueen uskonnolliseen suuntautuneisuuteen. Lähistöllä sijainnut Valamon luostari, ja ortodoksisuus ei siis vaikuttanut suuressa määrin mantereen puolella. Alueelle oli tosin hiljattain rakennettu myös kreikkalaiskatolinen kirkko. Kylässä oli apteekki, ja kunnan lääkärin ja nimismiehen asunnot, sekä suuri kansakoulu, ja useita kauppaliikkeitä. Kylästä löytyi lisäksi pari matkustajakotia, sekä iso palokunnantalo. Rakenteilla oli myös kivinen kunnan viratotalo. Kurkijoen Lopotti on, kuten sanottu, seitsemän kukkulan kaupunki, ja näitä ovat opiston alueella Paratsu, Koimäki, ja Linnavuori, sekä Lopotissa Hiidenmäki, Mammalanmäki, Säkinmäki, ja Mulimäki. Vaikka dolomiitti ja kalsiitti puuttuvatkin alueelta kokonaan, on alueen vuorissa huomattavasti näiden rapautumisjätteitä, ja siitä johtuu myös alueen maperän ja peltojen hedelmällisyys. Aluetta ympäröivillä kallioilla kasvaa myös kalkkia vaativia jäkälälajikkeita, joten dioriittigneissiä lienee runsaastikin alueen kallioperässä. Allaolevasta kartasta näet myös sen, että alue kuuluu saviperäisiin alueisiin, ja nehän ovat tunnettuja hedelmällisinä viljelyalueina, ja Suomessa tuo Etelä-Suomea kirjova, Salpausselästä etelään viettävä alue tunnetaan vilja-aittana. Paikka oli siis oiva valinta maamiesopiston paikaksi.
Kurkijoen alueeella ei tavata juurikaan hallaa, mihin vaikuttanee Laatokan likeisyys. Tämä tarkoittaa pidempää kasvukautta, ja sitä, että siellä saattoi viljellä sellaisia kasvilajikkeita, joiden kasvattaminen muualla Suomessa oli mahdotonta. Laatokka oli sangen kalaisa järvi, ja siellä oli lohikaloja neljää lajia: valkolohi, taimen (taimetka), nieriä, ja pehhuli (eli syvänmerennieriä). Laatokalla elää myös norppa, joka on läheistä sukua saimaannorpalle, mutta on tätä hieman suurempi. Ainakin 30-luvulla alueen linnustoon kuuluivat mm. karjalanpeippo, punavarpunen, kuhankeittäjä, satakieli, kalarääkkä, ja tarhapöllö. Ilmaston lämmettyä noita lajeja tavataan nykyään muuallakin Suomessa, kuten kuhankeittäjää ja punavarpusta.
Ylläolevan kuvan lähetti minulle aikanaan eräs tämän jutun varhaisempien versioiden lukijoista, joten kiitos siitä hänelle. Kuvassa lukee Imatra, ja se viitannee ainakin kuvan valmistuspaikkaan, tai siellä olleeseen mahdolliseen maatalousnäyttelyyn, tai molempiin. On täysin oletettavaa, että opiston oppilaat kävivät jokaisessa lähistöllä olevassa maatalousnäyttelyssä, ja että siellä joku tarjosi mahdollisuutta tällaiseen yhteiskuvaan.
Ylläolevassa kuvassa on jo mukana oma isänikin. Tämäkin kuva liityy maatalousnäyttelyyn. Kuvan valmistaminen nettikäyttöön oli erinomaisen hankalaa, koska skanneriin kuva ei millään sopinut, ja en raaskinut purkaa sen kehyksiä, enkä irroittaa lasilevyä. Tokko olisin saanut sitä enää paikalleenkaan, ja rikkonaisena ja revittynä kuva olisi hävinnyt historian nieluun. Niinpä otin siitä kuvan digikameralla, mutta vaikka kuinka kameraani vääntelin, lopputuloksena oli vino kuva, koska minun täytyi samalla välttää salaman osumista keskelle kuvaa. Gimp -nimisessä, käyttämässäni piirto-ohjelmassa on kuitenkin ominaisuus, jossa kuvaa voi venytellä vapaasti, ja oikoa syntynyttä perspektiivivirhettä. Tulos ei kuitenkaan ole täydellinen, ja sen huomaa mm. siitä, että jotkut kuvassa esiintyvistä kasvoista ovat pienempiä kuin muut. Tämänkin virheen olisi kai voinut korjata, mutta ei se kai liene tarpeen, koska kaikki kuvassa esiintyvät ihmiset ovat jo kuolleet.
Monet tuonajan graafisista tuotoksista olivat erittäin taidokkaita ja koristeellisia, kuten aiemmat opistokuvatkin. Esimerkkinä näistä vapaamuotoisemmista yritelmistä olkoot jonkun Kurkijoen oppilaan tekemä mainos jotakin illanviettoa varten, jossa on todennäköisesti tavoiteltu jonkun opettajan kasvojenpiirteitä, ja piilotettu niihin illanviettoa koskevia tietoja. Kuva on senverran hyvä, että sen piirtäjän olisi toivonut hakeutuvan taiteelliselle alalle, mutta tarvitaanhan niitä taitelijoita kaikkialla.
Kurkijoen opistossa varsinaisten opetustuntien kokonaismäärä ei juurikaan vaihdellut, mutta tiettyjä kehitystendenssejä siinä oli havaittavissa. Esimerkiksi vuonna 1913 liikeopin opetukseen käytettiin vain 28 tuntia, kun vuonna 1933 siihen käytettiin jo 54 tuntia, ja kirjanpidon opetukseen 45 tuntia. Maanvilejys – kone -puutarhaopin opetus kasvoi 158 -tunnista 214 -tuntiin aikavälillä 1913-1933. Koska melkoinen osa valmistuneista oppilaista siirtyi muun kuin oman alansa palvelukseen, kuten kunnallisiin ja osuustoiminnallisiin tehtäviin, annettiin heille tietoa mm. maataloudellisista laeista ja asetuksista, sekä kirjanpidosta, ja he saivat opetusta monenlaisesta suunnitteluun liittyvistä tehtävistä. Niinpä monet valmistuneista agrologeista siirtyvätkin esimerkiksi pankkien palvelukseen, tai hoitamaan valtion maatalouskiinteistöjä. Noihin aikoihin velvoitettiin esimerkiksi voimalayhtiöitä perustamaan maatila alueelle, jolle rakennettiin uusi voimalaitos. Tällainen politiikka olisi vieläkin järkevää, sillä olivathan perustetut maatilat eräänlaisia mallitiloja. Vaikka ajat ovatkin muuttuneet, ovat tietyt taloudelliset lainalaisuudet pysyneet edelleenkin voimissaan, ja siten tieto niistä ei oikeastaan vanhene. On aina järkevää maksaa tavarasta ostettaessa mahdollisimman vähän, ja sada siitä myytäessä mahdollisimman paljon rahaa. Velan päälle ei voi rakentaa menestyvää yritystä, ja niin edelleen ja edelleen. Vaikka jotakuta taloudellista ilmiötä nimitettäisiinkin eri termein eri aikoina, voi asian sisältö olla silti täysin sama. Opiston oma oppilaskapasiteetti ei juurikaan ylittänyt 30 oppilaan rajaa, koska puiseen oppilaskasarmiin voitiin majoittaa juuri enempää kuin tämä määrä ihmisiä. Koska opisto oli kaksivuotinen, oli mainittu oppilasmäärä todellisuudessa kaksinkertainen, ja siksi puolet oppilaista joutui majoittautumaan ympäristön monenkirjaviin asuntoihin. Vaikka tosinkin saattaisi luulla, eivät kaikki oppilaat olleet automaattisesti maanviljelijän poikia, ja heidän määränsä oli vain noin 68%. Niiden määrä, joiden isän ammatti oli joku viranhaltija, oli 19%, ja muita oli 13%. Oppilaiden ikä oli noin 22-25 vuotta, mikä johtui siitä, että valtaosa oppilaista oli tullut jonkun maamieskoulun kautta opistoon, ja oli jo suorittanut asevelvollisuutensa. Oppilaiden oppimenestys oli myös hyvä, sillä melkein puolella keskiarvo oli yli kahdeksan, mikä viittaa korkeaan motivaatioon. On sanottu, että oppilaiden joukossa olisi vallinnut isänmaallinen, ja työtä pelkäämätön henki, ja monet heistä kuuluivatkin suojeluskuntaan. Opistossa järjestettiin myös yhteisiä keskustelukokouksia, joita pidettiin kevätkaudella kerran viikossa, joissa joku esitti aina alustuksen, ja josta sitten keskusteltiin. Ei siis mikään ihme, että isäukko sai myöhemmin Rauhan sairaalassakin pitää vuosittaisen joulujuhlan puheen, Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Opistossa vaikutti myös Toveriliitto, joka oli selkeästi oikealle kallellaan, koska jäsenet kuuluivat yleensä aina suojeluskuntaan, ja monet heistä olivat reservinupseereita. Toveriliiton jäsenet osallistuivat valkoisten puolella 1918 kahinoihin, sekä Aunuksen retkeen. Monet liittyivät nimenomaan Kurkijoen suojeluskuntaan, ja tekivät tämän omana ampumajoukkueenaan vuonna 1929. Elisenvaaran maanviljelyskoulu ja Kurkijoen maamiesopisto järjestivät keskinäisiä urheilukilpailuja. Suosittuja olivat myös voimistelujoukkueen esitykset, joissa he järjestyivät mitä ihmeellisimmiksi pyramideiksi, jollaisia voit nähdä allaolevassa kuvassa.
Oikeistolaistendenssi oli kuitenkin vain eräs Toveriliiton monista puolista, sillä se mm. avusti vähävaraisia opiskelijoita, jotka olivat edistyneet moiteetta, ja avustipa se paikallista Marttaliittoakin. Maatalousteknikkojen yhdistys perustettiin puolestaan 1924, ja sai Toveriliitolta lämpimän kannatuksen. Muistan kuinka isäni meni aina sen vuotuisiin kokouksiin, vaikkei olisi aina ollut siihen aikaakaan. Voidaan sanoa, että kaikki opiston käyneet muodostivat myöhemminkin eräänlaisen salaseuran, ja Maatalousteknikkojen kokouksissa oli, kautta vuosien, aina vankka osanotto. Muodostui elinikäisiä ystävyyssuhteita, joita ei nykyään enää juurikaan pääse muodostumaan.
Kurkijoella sijainneet maatalousalan oppilaitokset sijaitsivat Kurkijoen hovin alueella, joka puolestaan kuului ns. lahjoitustiloihin, ja lunastettiin valtiolle 1871. Kantatilalle perustettiin vuonna 1874 alempi maanviljelyskoulu, eli ns, renkikoulu. Myöhemmin renkikoulu siirrettiin Elisenvaaran ulkotilalle, ja tilalle perustettiin ylempi maanviljelyskoulu, joka taas muutettiin asetuksella 28.5.1909 maamiesopistoksi, jolle senaatti antoi ohjesäännön 15.4.1910, ja opisto aloitti toimintansa samana vuonna. Vuonna 1929 Suomessa toimi kaksikin valtion maamiesopistoa, eli Mustialan (1908) - ja Kurkijoen (1912) maamiesopistot. Opetus näissä annettiin luentojen muodossa, ja todistusten arvosanat perustuivat kuulusteluissa tehtyihin arvioihin kunkin osaamisen tasosta. Vakituisia opettajia oli 6, nimittäin maanviljelysopin,- kotieläinopin,- luonnontieteiden,- metsänhoidon (=metsäopin),- ja yhteiskunta-aineiden (=maanviljelys- ja kansantalouden) lehtorit. Opetus oli melko teoreettistakin, sillä esimerkiksi maanviljelystalousopissa maatalouskirjanpitoa opetettiin 40 viikkotuntia, ja luonnontieteissä koko opetusvuodelle oli 240 tuntia. Kummassakin oppilaitoksissa sai harjoitusta myös maan kartoittamisessa ja karttapiirustuksessa, sekä viljelys- ja salaojasuunnitelmien laadinnassa, jne. Opiskelu maamiespistossa oli kallistakin, sillä opiskelu yms. -kustannukset tekivät yhteensä 10 000 tuonaikuista markkaa, mikä on arvio, joka edellyttää säästeliästä rajojen käyttöä, ja niukkaa elämää. Tällaisia summia ei tavallisella pienviljelijällä ollut, koska hänen täytyi yleensä palkata joku ulkopuolinen hoitamaan tilansa töitä opiskeluaikansa ajan. Oppilaat saivat kuitenkin jonkinverran rahaa harjoittelun aikana, ja erilaisista satunnaistöistä, joten erittäin säästeliäästi elämällä saattoi tuollaisistakin kustannuksista selvitä. Pääsyvaatimuksena opistoon oli vähintään lyseon 5 luokan kurssi, ja kahden vuoden maatalousharjoittelu. Köyhistä oloista lähteneelle isälleni tämä ehto olisi ollut aikanaan kynnyskysymys, koska hän ei ollut keskikoulua käynyt, ja hänen lapsuudessaan elettiin vielä kiertokoulun aikaa, ja vakinaisia kouluja ei vielä jokaisella paikkakunnalla ollut. Hän eli noihin aikoihin ajoittain puoli-ilmaisena renkinä taloissa, ja yleensä nämä sallivat koulunkäynnin vasta myöhään syksyllä, kun maataloustöitä oli vähän. Hän kertokin myöhemmin, että koska hänellä ei ollut kenkiä, hän jotui hyppelemään pikkupakkasten tultua lämpimiä kiviä myöten kouluun. Opisto oli kuitenkin tarkoitettu maataloudelliseksi keskikouluksi lähinnä sellaisia nuorukaisia varten, joilta lyseo oli jäänyt kesken, ja jotka olivat halukkaista hankkimaan vastaavat tiedot. Opisto tarjosi kuitenkin käytännössä ponnahduslaudan erityisesti niitä varten, joilla ei ollut mahdollisuuksia käydä oppikoulua, tai lyseota ylipäätään. Kuvassa näkyviä rakennuksia tarvittiin noinkin paljon, koska opisto oli sisäoppilaitos, jossa oppilaat ja opettajat asuivat, ja siellä oli pidettävä ruokalaa, ja oman osansa vaati myös opiston muu henkilökunta.
Jotta kouluun saattoi päästä oppilaaksi, tuli hakijan todistaa, että hän oli 18-vuotias, ja että oli hyvämaineinen. Ei saanut olla viranomaismerkintöjä rikollisesta elämästä. Lisäksi piti todistaa, ettei sairastanut tarttuvaa tautia, kuten tuolloin vielä yleistä tuberkuloosia, ja että oli suorittanut vähintään ylemmän kansakoulun oppimäärän. Edellytyksenä oli myös se, että oli suorittanut maamies – tai maanviljelyskoulun, tai käynyt 5 luokkaa lyseota. Ja saanut sieltä todistuksen. Ehtona oli myös se, että oli suorittanut maamieskoulun käyneenä vähintää puolentoista vuoden mitaisen harjoittelun, eli ollut alan töissä yhden talvikauden ja kaksi kesäkautta. Oppilaiden tuli lisäksi suorittaa kesäaikana, jolloin koulutusta ei järjestetty, neljä ja puolikuukautinen väliharjoittelu. Koska opettajilla ei tänä aikana ollut varsinaisesti opiston puolesta töitä, heidän oli järjestettävä opistolla erikoiskursseja, ja käydä luennoimassa esimerkiksi maatalousseuroissa. Vuosina 1911-1917 opistolla pidettiinkin 26 eri kurssia, joilla oli opiskelijoita noin 600. Opisto olikin eräänlainen paikallisen hengenelämän keskus, sillä siellä järjestettiin mm. kansakoulunopettajain kursseja, talouskursseja, ja kirjanpitokursseja – puhumattakaan puhtaasti maan – ja puutarhanviljelykseen kuuluneista kursseista. Tämä kurssitoiminta loppui vuoden 1918 jälkeen varojen puutteeseen, ja varmastikin oma osansa oli noihin aikoihin käydyllä sisällisodalla, johon Kurkijoen oppilaspojatkin innolla osallistuivat.
Vuoden 1928 jälkeen opettajakuntaan kuului kuusi vakinaista opettajaa. Erityisen keskeisellä sijalla oli eläinlääkinnän lehtorin toimialaan kuuluneet asiat, kuten hevoshoito – ja kengitysoppi, koska hevonen oli vielä noihin aikoihin pääasiallinen maataloudessa käytetty vetoeläin. Tuonajan eläinlääkäreiden koulutuksessakin hevosen eri ominaisuudet ja sairaudet muodostivat opetuksellisen pääosan. Tavallisen kansan keskuudessa hevostenpitotaito oli noihin aikoihin lähinnä vaihtelevaa, ja paikoin syyllistyttiin varsinaiseen eläinrääkkäykseen. Oppilaat keräsivät lähiseudulta luuskiksi hakattuja hevosia, ja he myös keräsivät alueen metsistä laittomia ansapyydyksiä, eli olivat siten ensimmäisiä luonnonsuojelun airueita. Tässä eläintensuojelun pyrinnössä täytyy ottaa huomioon, että kyseessä oli mallitila, jossa käytetyistä tuotantovälineistä piti ottaa kaikki hyöty irti, ja siksi oli ehdottoman järkevää hoitaa esimerkiksi hevosia mahdollisimman hyvin, ja olin tärkeää säilyttää eläimet ylipäätäänkin mahdollisimman terveellisissä oloissa. Noihin aikoihin oli vielä sangen yleistä, että esimerkiksi lehmät lakkasivat lypsämästä talvella, mikä johtui puutteellisesta ravinnosta, sekä varmasti myös siitä, että talvisaikaan niiden piti seistä hojottaa pimeissä navetoissa. Metsätöissä olevat hevoset joutuivat yöpymään kovilla pakkasillakin kuusien alla pelkkä loimi peittonaan, jos aina sitäkään. Voisi sanoa, että noihin aikoihin ihmiset kohtelivat eläimiä selvästikin paljon raaemmin kuin nykyään, vaikka tämän voin sanoa johtuneen myös tietämättömydestä. Hevone ja lehmähän ovat molemmat kotoisin kuvilta ja lämpöisiltä aroseuduilta, ja siellä totuuneet siihen, että ympärillä oli tilaa ja valoa. Isäni sai opistossa kengitysepän koulutuksen, ja kegitti myöhemmin Rauhan sairaalan tilanhoitajana kaikki tilan hevoset. Myös metsätalous oli tärkeä aine, ja myöhemmin Rauhan sairaalassa työskennellessään isäni sai lukuisia metsänhoitopalkintoja, ja kunniakirjoja. Ei niitä ilman annettu. Viimeisin näkemäni ilmakuva Rauhan sairaalan metsistä kertoi koruttomalla tavallaan, että kaikki oli pantu matalaksi, ja puut oli muutettu rahaksi. Tärkeitä olivat myös karjatalousoppi ja uutena tulokkaana maatalouskoneoppi. Ensimmäiset maatalouskoneethan ilmestyivät kaikkein ensimmäisenä näille mallitiloille, ja rauhassakin siirryttiin varsin varhaisessa vaiheessa traktoreiden ja uusien maatalouskoneiden käyttöön. Ilman kunnon maatalousalan opintoja isäni ei olisi voinut selvitä maatalouden murrosvaiheessa, ja hoitaa sairaalan lähes tuhannen hehtaarin tilaa. Vaikka Rauhan sairaala onkin nykyään menneet talven lumia, osoittaa sen kohtalo sen, että on niin helppoa ottaa valmiista kasasta, mutta paljon vaikeampaa rakentaa uutta. Emme voi palauttaa Kurkijoen maamiesopistoa, mutta emme myöskään Rauhan sairaalan tapaista laitosta, ja jos voisimmekin, vaatisi sen ylläpito sangen monipuolista tietotaitoa, ja ennenkaikkea: jatkuvaa työntekoa. Sen me nykysuomalaiset olemme unohtamassa.
Kurkijoen pellot olivat erittäin hyvälaatuisia, ja hedelmällisiä. Näin eri puolilta Suomea saapuneet oppilaat saivat kokea, että maanviljelys saattoi olla helppoakin, kun ei tarvinnut koota ja koluta kiviraunioita. Tällaiset kivirauniot eivät kuulukaan kurkijokelaiseen maalaismaisemaan samalla tavoin kuin esimerkiksi Savossa, jossa ne reunustavat lähes jokaista mäkipeltoa. Kuvassa näkyvät pellot on mitä suurimmalla todennäköisyydellä salaojitettuja, ja loivaan rinnemaastoon asettuvina niitä tuskin liika märkyyskään piinasi. Kurkijoki kuuluu itäimpänä osana laajoihin tuolloisen Suomen eteläisiin, hedelmällisiin peltoalueisiin, jotka ulottuva salpausselän alueelta aina merenrantaan saakka. Laatokan vaikutus ilmastoon oli selvä, ja siksi esimerkiksi arempien hedelmäpuiden viljely onnistui alueella varsin hyvin. Sanotaan, että vasta Talvisodan pakkaset kuihduttivat alueen hedelmänviljelyharrastuksen. Alueen nykyiset asukkaat, venäläiset, tuskin edes tietävät, mistä hedelmänviljelyksessä on kyse.
Ylläolevasta kuvasta on vaikeaa nähdä sitä, että Kurikjoen alue on oikeastaan varsin vaaraista ja kumpuilevaa, varsinkin Laatokalle päin mentäessä. Kurkijoen Lopottia sanottiin seitsemän kukkulan kaupungiksi, kuten jo muinaista Roomaa. Kukkuloiden korkeus oli 40-60 metrin paikkeilla, Laatokan pinnasta lukien, joten mistään varsinaisesta vuoristomaisemasta ei voi puhua.. Aikanaan, ennen maankohoamista, Viipurin lahdelta ulottui Lopottiin kulkukelpoinen vesiväylä, joka kuitenkin vähitellen tukkeutui, ja niinpä Lopotista tuli hiljaista maalaiselämää viettävä pikkukylä, jonne ei rakennettu edes rautatietä. Ilmasto on senverran leppeä, että alueella voitaisiin kasvattaa tammea metsäpuuna, ja Kaukolassahan kasvoi aivan luonnonvarainen tammimetsikkö. On silti vaikeaa sanoa, missä laajuudessa nämä jalot lehtipuut ovat alueella alunperin kasvaneet, koska parhaat alueethan oli jo otettu maanviljelyksen piiriin, ja mahdolline puusto hävitetty. Noihin aikoihin kaikinainen liikapyynti oli jo lähes hävittänyt useita riistalajeja, ja esimerkkiksi lähes kokonaan ketun, karhun, ja majavan. Myös kalakanta oli käymässä arveluttavan vähäiseksi liikakalastuksen vuoksi. Kuvaavaa on, että kun Kurkijoen Rahmasaareen hakeutui Venäjältä 16 villipeuraa, ne ammuttiin sieltä lyhyessä ajassa, ja noihin aikoinhan lajia ei tavattu muualla Suomessa lainkaan. No, onhan noita eläinlajeja aina osattu hävittää, mutta on merkillepantavaa, että jo vuosisadan alkupuolella opistossa luonnossa tapahtuva jatkuva köyhtyminen oli huomattu, ja että tuleville agrologeille opetettiin luonnonsuojelun jaloa asiaa.
Niille, jotka kenties matkustavat näkemään omin silmin nykyistä Kurkijoen menoa, ja miljöötä, ei ole tiedossa edellisissä valokuvissa olleita upeita Vanhan Kurkijoen maisemia, vaikka tosin joitakin tuonaikuisia taloja paikalta löytyykin, mutta niiden kunto nyt on mitä on. Maatalousoppilaitoksen entisessä opistorakennuksessa on nykyisin hotelli, ja opiston entisestä miljööstä tuskin muutoinkaan on paljoa jäljellä. En oikein jaksa ymmärtää, mitä erityistä nähtävääkään siellä on. Tietenkin sinnikkäät kotiseutuseurat pyörivät siellä, ja heille se tuntuu meneteltyltä kodilta. He eivät käsitä, että he ovat menettäneet sen lopullisesti, ja että velivenäjä ei anna sitä takaisin kuin pakon edessä: se pitäisi valloittaa heiltä takaisin sotimalla, ja siihen nähden sen nykyarvo ei oikein riitä sodan syyksi.
Nykyistä Kurkijokea luonnehtii lähinnä vanha asuntokanta, joista vanhimmat lienevät opistonaikuisia. Asukkaat ovat luonnollisesti venäläisiä, jotka mielellään eläisivät vieläkin suurvallan kansalaisina, jos mahdollista. Monet heistä kuvittelevat vieläkin, että Neuvostoliitto on olemassa, ja että heillä on raketi, ja meillä paketi. Ainakaan noilla ylläolevan kuvan naisilla ei näytä olevan muuta kuin se paketi. Kaupan edessä oleva aita ja ajokieltomerkki herättävät kysymyksen, miksi kielto on tarpeen. Eikö kaupan eteen ole siellä tapana pysäköidä. Yhtään autoakaan ei ole näköpiirissä. Suomessa ylläolevassa kuvassa näkyviä rakennuksia ei enää juurikaan näe, sillä tilalle on rakennettu betonitaloja. On vaikeaa sanoa mitä tuossa kaupassa myydään, mutta ainakaan mitään asiakasryntäystä sinne ei näytä olevan. Olen itse käynyt venäjällä Sortavalan kaupungissa kerran elämässäni opintomatkalla, ja voin hyvinkin kuvitella, miltä Kurkijoella nykyisin näyttää. Paikan läpäisevä, savinen jokipahanen ei mahdollista juurikaan rantalomien viettoa, tai kesämökkikulttuurin kehittymistä. On vaikeaa kuvitella, miltä paikka näyttäisi, jose se vieläkin olisi osa Suomea. Todennäköisesti samanlaiselta kuin tavalliset kirkonkylät kaikkialla Suomessa. Vanhoja puuröttelöitä olisi jäljellä vain jokunen, ja nekin etupäässä kriminellien ja juoppojen asuttamia, mutta muutoin vallitsevana lättähattuinen omakotitalotyyppinen asutus. Nuoriso olisi muuttanut jo aikapäiviä sitten muualle, kuten lienee käynyt Kurkijoellakin. Pietarin miljoonakaupungin imu on valtava – onhan siellä melkein kaksi kertaa enemmän asukkaista kuin koko Suomessa. Kurkijoki on venäjän takamaata, jota ei olla halukkaita edes kehittämään.
Kurkijoen pellot olivat aikanaan kuuluja kautta koko maaseutusuomen, mutta nykyään peltojen sanotaan olevan pahasti hukkakauran vaivaamia. Kolhoositalous on jättänyt selvät merkkinsä alueelle, ja on vaikeaa edes kuvitella sen koskaan palautuvan samanlaiseklsi kuin se aikanaan oli. Siinä mielessä kaikenlaiset, Suomessa yleiset kotiseutuseurat, jotka vaalivat rakkaan, menetetyn Karjalan muistoa, ovat pelkää turhaa vaivannäköä. Eiväthän nuo venäläiset anna takaisin sitä jonka ovat kerran saaneet, ja eivät vrmaankaan anna arvoa suomalaisten nostalgisille pyrinnöille. Mutta mitä tuohon peltoon tulee, en mitenkään osaa sanoa mitä kuvan tiekarhu tuossa oikeastaan tekee, ja mitä on kuvan rakennusten mahdollinen käyttötarkoitus. Kaiken yllä on sama, räjähtäneen oloinen tunnelma, ja täydellisen välinpitämättömyyden vaikutelma, jonka näkee menetetyssä Karjalassa. Muistan kun olin aikanaan Joensuussa lähialuekurssilla, ja kuinka siellä puhuttiin uusista fermereistä, jotka nostaisivat rajantakaisen maaseudun uuteen, kapitalistiseen kukoistukseen. Ne taisivat hävitä johonkin historian nieluun. Ne suomalaiset maanviljelijät, jotka kokeilivat alueella hiljattain onneaan, eivät onnistuneet yhtään paremmin, kun se tärkeä infratruktuuri puuttui kokonaan, ja satoa ei pystynyt kuljettamaan pois. Mikään ei näet toiminut. Nykyvenäjän talous tulee kuitenkin ellei romahtamaan, niin ainakin melkoista takapakkia alaspäin kun öljy alkaa loppua, sillä sen nykyinen hyvinvointi jottuu valtaosaltaan siitä, että he hyötyvät ansiotta korkeasta öljyn maailmanmarkkinahinnasta, jonka taas määrittävät eri maapallon alueilla käytävät öljysodat. Toivoa sopii, että kuvassa olevan tiekarhun neuvostomoottori tekee asianmukaisen stopin kauan ennekuin tämä tapahtuu.
Matkailullista Karjalan Lähialueinfoa