Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
31.05.2016
Klikkaa tästä siirtyäksesi Kurkijoki-säätiön ylläpitämälle viralliselle kotisivulle
Ylläolevasta yleiskuvasta saanee ainakin jokinlaisen käsityksen Kurkijoesta sellaisena kuin se oli 1930-luvulla. Itse en ole tuossa paikassa koskaan käynyt, tai siellä elänyt, mutta isäni opiskeli siellä 1933-1934, ja sitä ennen Ylä-Vuoksen maamieskoulussa. Isä syntyi Karjalassa, mutta ei joutunut koskaan evakkoon, vaan muutti äitinsä kanssa nykysuomen puolelle jo 1930-luvulla. Jostakin syystä isä ei koskaan kertonut synnyinseudustaan, tai tästä opiskelupaikastaan minulle mitään, ja niinpä olen tehnyt siitä tähän jälkikäteen eräänlaisen, yksinkertaisen rekontruktion. Maatalousoppilaitoshan oli tuonajan köyhälle nuorukaiselle lähes ainut keino päästä vihreälle oksalle. Kuvien, ja muiden saamieni tietojen perusteella näyttäisi siltä, että mutkitteleva Kurkijoki (tai sen pieni sivuhaara) erottaa toisistaan maamiesopiston, ja kirkonkylän, ja niiden välillä oli silta, ja on siellä kai edelleenkin. Kirkonkylää sanottiin Lopotiksi. Opisto muodosti oman, erillisen maailmansa, ja oppilaat olivat kotoisin eri puolilta Suomea; he palasivat opiston jälkeen kotikonnuilleen takaisin. He olivat oppineet ainakin sen, että ihminen pystyi työnsä avulla muuttamaan maailmaa, tai ainakin allaan olevaan maaperää niin, että siitä saa elantonsa, ja he oppivat vapauttamaan sen voimavarat niinkuin se on ihmiselle mahdollista. Heitä ajoi esiin meliorismi, eli usko kaiken muuttumisesta yhä paremmaksi ja paremmaksi, ja järkiperäisemmäksi.
Kurkijoen kauppakylässä sijaitsi 1930-luvun alussa luterilainen kirkko, joka sijaitsi kirjaimellisesti keskellä kylää - mikä viittaa alueen vallitsevaan uskonnolliseen suuntautuneisuuteen. Lähistöllä sijainnut Valamon luostari, ja ortodoksisuus ei siis vaikuttanut kovinkaan suuressa määrin mantereen puolella. Alueelle oli tosin hiljattain rakennettu myös kreikkalaiskatolinen kirkko. Kylässä oli apteekki, ja kunnan lääkärin ja nimismiehen asunnot, sekä suuri kansakoulu, ja useita kauppaliikkeitä. Kylästä löytyi lisäksi pari matkustajakotia, sekä iso palokunnantalo. Rakenteilla oli myös kivinen kunnan viratotalo. Kurkijoen Lopotti on seitsemän kukkulan kaupunki, ja näitä kukkuloita ovat opiston alueella Paratsu, Koimäki, ja Linnavuori, sekä Lopotin puolella Hiidenmäki, Mammalanmäki, Säkinmäki, ja Mulimäki. Vaikka dolomiitti ja kalsiitti puuttuvatkin alueen maaperästä kokonaan, on alueen ”vuorissa” huomattavasti näiden rapautumisjätteitä, ja nimenomaan siitä johtuu myös alueen maperän ja peltojen hedelmällisyys. Aluetta ympäröivillä kallioilla kasvaa myös kalkkia vaativia jäkälälajikkeita, joten dioriittigneissiä lienee runsaastikin alueen kallioperässä. Allaolevasta kartasta näet myös sen, että alue kuuluu saviperäisiin alueisiin, ja nehän ovat tunnettuja hedelmällisinä viljelyalueina, ja Suomessa tuo Etelä-Suomea kirjova, Salpausselästä etelään viettävä alue tunnettiin ennen vilja-aittana. Paikka oli siis oiva valinta maamiesopiston paikaksi. Opisto lakkautettiin vuonna 1940, jolloin opistossa opiskelevat oppilaat siirrettiin Mustialaan. Sotien lopputulemana oli se, etteivät suomalaiset enää palanneet Kurkijoelle.
Kurkijoen alueeella ei tavata juurikaan hallaa, mihin vaikuttanee Laatokan likeisyys. Tämä tarkoittaa pidempää kasvukautta, ja sitä, että siellä saattoi viljellä sellaisia kasvilajikkeita, joiden kasvattaminen muualla Suomessa oli mahdotonta. Laatokka oli ainakin ennenvanhaan sangen kalaisa järvi, ja siellä oli lohikaloja neljää lajia: valkolohi, taimen (taimetka), nieriä, ja pehhuli (eli syvänmerennieriä). Laatokalla elää nykyäänkin laatokannorppa, joka on läheistä sukua saimaannorpalle, mutta on tätä hieman suurempi. Ainakin 30-luvulla alueen linnustoon kuuluivat mm. karjalanpeippo, punavarpunen, kuhankeittäjä, satakieli, kalarääkkä, ja tarhapöllö. Ilmaston lämmettyä noita lajeja tavataan nykyään muuallakin Suomessa, kuten kuhankeittäjää ja punavarpusta.
Ylläolevassa kuvassa on henkilökuntaa Kurkijoen maamiesopiston edeltäjästä, eli Kurkijoen ylemmästä maanviljelyskoulusta. Jo tuolloin tällaisista valokuvista pyrittiin tekemään koristeellisia, ja onhan tuonkin tekoon tuhraantunut huomattavasti aikaa. Minulla ei ole sen tarkempaa tietoa maamviljelyskoulun tominnasta, eikä sen oppilasmääristä sun muista, mutta tämän valokuva onnistuin keplottelemaan Museoviraston kuvakokoelmasta. Tosin siellä kuva oli pilattu rumin vesileimoin, mutta tekniikka ja taidot jylläävät aina, niinkuin meidän koulukin jylläsi aikanaan.
Ylläolevan kuvan lähetti minulle aikanaan eräs tämän jutun varhaisempien versioiden lukijoista, joten kiitos siitä hänelle. Kuvassa lukee Imatra, ja se viitannee ainakin kuvan valmistuspaikkaan, tai siellä olleeseen mahdolliseen maatalousnäyttelyyn, tai molempiin. On täysin oletettavaa, että opiston oppilaat kävivät jokaisessa lähistöllä olevassa maatalousnäyttelyssä, ja että siellä joku tarjosi mahdollisuutta tällaiseen yhteiskuvaan.
Ylläolevassa kuvassa on jo mukana oma isänikin. Tämäkin kuva liityy XIV:een maatalousnäyttelyyn. Kuvan valmistaminen nettikäyttöön oli erinomaisen hankalaa, koska skanneriin kuva ei millään sopinut, ja en raaskinut purkaa sen kehyksiä, enkä irroittaa lasilevyä. Tokko olisin saanut sitä enää paikalleenkaan, ja rikkonaisena ja revittynä kuva olisi hävinnyt historian nieluun. Niinpä otin siitä kuvan digikameralla, mutta vaikka kuinka kameraani vääntelin, lopputuloksena oli vino kuva, koska minun täytyi samalla välttää salaman osumista keskelle kuvaa. Gimp -nimisessä, käyttämässäni piirto-ohjelmassa on kuitenkin ominaisuus, jossa kuvaa voi venytellä vapaasti, ja oikoa syntynyttä perspektiivivirhettä. Tulos ei kuitenkaan ole täydellinen, ja sen huomaa mm. siitä, että jotkut kuvassa esiintyvistä kasvoista ovat pienempiä kuin muut. Tämänkin virheen olisi kai voinut korjata, mutta ei se kai liene tarpeen, koska kaikki kuvassa esiintyvät ihmiset ovat jo kuolleet.
Opistossa oli vilkasta toimintaa, ja siellä järjestettiin erilaisia iltama-tapahtumia, jonne kutsuttiin myös tyttöjä. Monet tuonajan iltamatapahtumia kuvaavista graafisista tuotoksista olivat erittäin taidokkaita ja koristeellisia, kuten aiemmat opistokuvatkin, joita oppilaat saivat ostetuksi maatalousnäyttelyiden aikaan. Esimerkkinä näistä vapaamuotoisemmista yritelmistä olkoot jonkun Kurkijoen oppilaan tekemä mainos jotakin illanviettoa varten, jossa on todennäköisesti tavoiteltu jonkun opettajan kasvojenpiirteitä, ja piilotettu niihin illanviettoa koskevia tietoja. Kuva on senverran hyvä, että sen piirtäjän olisi toivonut hakeutuvan taiteelliselle alalle, mutta tarvitaanhan niitä taitelijoita kaikkialla.
Kurkijoen opistossa varsinaisten opetustuntien kokonaismäärä ei juurikaan vaihdellut, mutta tiettyjä kehitystendenssejä siinä oli havaittavissa. Esimerkiksi vuonna 1913 liikeopin opetukseen käytettiin vain 28 tuntia, kun vuonna 1933 siihen käytettiin jo 54 tuntia, ja kirjanpidon opetukseen 45 tuntia. Maanvilejys – kone -puutarhaopin opetus kasvoi 158 -tunnista 214 -tuntiin aikavälillä 1913-1933. Koska melkoinen osa valmistuneista oppilaista siirtyi muun kuin oman alansa palvelukseen, kuten kunnallisiin ja osuustoiminnallisiin tehtäviin, annettiin heille tietoa mm. maataloudellisista laeista ja asetuksista, sekä kirjanpidosta, ja he saivat opetusta monenlaisesta suunnitteluun liittyvistä tehtävistä. Niinpä monet valmistuneista agrologeista siirtyvätkin esimerkiksi pankkien palvelukseen, tai hoitamaan valtion maatalouskiinteistöjä. Noihin aikoihin velvoitettiin esimerkiksi voimalayhtiöitä perustamaan oma maatila alueelle, jolle rakennettiin uusi voimalaitos. Myös sairaaloita velvoitettiin omavaraisuuteen, josta syystä nekin ylläpitivät omaa maatilaa. Tällainen politiikka olisi vieläkin järkevää, sillä olivathan perustetut maatilat eräänlaisia mallitiloja. Vaikka ajat ovatkin muuttuneet, on oppilaitoksissa annettu tieto tietyllä tavoin yleispätevää. Esimerkiksi tietyt taloudelliset lainalaisuudet pysyneet edelleenkin voimissaan, ja siten tieto niistä ei oikeastaan vanhene. On aina järkevää maksaa tavarasta ostettaessa mahdollisimman vähän, ja sada siitä myytäessä mahdollisimman paljon rahaa. Velan päälle ei voi rakentaa menestyvää yritystä, ja niin edelleen ja edelleen. Vaikka jotakuta taloudellista ilmiötä nimitettäisiinkin eri termein eri aikoina, voi asian sisältö olla silti täysin sama.
Opiston oma oppilaskapasiteetti ei juurikaan ylittänyt 30 oppilaan rajaa, koska puiseen oppilaskasarmiin ei voitu majoittaa juuri enempää kuin tämä määrä ihmisiä, ja ne täytyi vielä ruokkiakin. Tuollainen nuorimies, joka tekee suhteellisen raskasta työtä, myös kuluttaa leipää viipaleen jos toisenkin. Koska opisto oli kaksivuotinen, oli mainittu oppilasmäärä todellisuudessa kaksinkertainen, ja siksi puolet oppilaista joutui majoittautumaan ympäristön monenkirjaviin asuntoihin. Vaikka tosinkin saattaisi luulla, eivät kaikki oppilaat olleet automaattisesti maanviljelijän poikia, ja heidän määränsä olikin vain noin 68%. Niiden määrä, joiden isän ammatti oli joku viranhaltija, oli 19%, ja muita oli 13%. Oppilaiden ikä oli noin 22-25 vuotta, mikä johtui siitä, että valtaosa oppilaista oli tullut jonkun maamieskoulun kautta opistoon, ja oli jo suorittanut asevelvollisuutensa. Oppilaiden oppimenestys oli myös hyvä, sillä melkein puolella keskiarvo oli yli kahdeksan, mikä viittaa korkeaan motivaatioon. On sanottu, että oppilaiden joukossa olisi vallinnut isänmaallinen, ja työtä pelkäämätön henki, ja monet heistä kuuluivatkin suojeluskuntaan. Opistossa järjestettiin myös yhteisiä keskustelukokouksia, joita pidettiin kevätkaudella kerran viikossa, joissa joku esitti aina alustuksen, ja josta sitten keskusteltiin. Ei siis mikään ihme, että isäukko sai myöhemmin Rauhan sairaalassakin pitää vuosittaisen sairaalan joulujuhlan puheen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Opistossa vaikutti myös Toveriliitto, joka oli selkeästi oikealle kallellaan, koska jäsenet kuuluivat yleensä aina suojeluskuntaan, ja monet heistä olivat reservinupseereita. Toveriliiton jäsenet osallistuivat valkoisten puolella 1918 kahinoihin, sekä Aunuksen retkeen. Monet liittyivät nimenomaan Kurkijoen suojeluskuntaan, ja tekivät tämän omana ampumajoukkueenaan vuonna 1929. Elisenvaaran maanviljelyskoulu ja Kurkijoen maamiesopisto järjestivät keskinäisiä urheilukilpailuja. Suosittuja olivat myös voimistelujoukkueen esitykset, joissa he järjestyivät mitä ihmeellisimmiksi pyramideiksi, jollaisia voit nähdä allaolevassa kuvassa.
Oikeistolaistendenssi oli kuitenkin vain eräs Toveriliiton monista puolista, sillä se mm. avusti vähävaraisia opiskelijoita, jotka olivat edistyneet moiteetta, ja avustipa se paikallista Marttaliittoakin. Maatalousteknikkojen yhdistys perustettiin puolestaan 1924, ja sai Toveriliitolta lämpimän kannatuksen. Muistan kuinka isäni meni aina sen vuotuisiin kokouksiin, vaikkei olisi aina ollut siihen aikaakaan. Voidaan sanoa, että kaikki opiston käyneet muodostivat myöhemminkin eräänlaisen salaseuran, ja Maatalousteknikkojen kokouksissa oli, kautta vuosien, aina vankka osanotto. Muodostui elinikäisiä ystävyyssuhteita, joita ei nykyään enää juurikaan pääse muodostumaan.
Kurkijoella sijainneet maatalousalan oppilaitokset sijaitsivat Kurkijoen hovin alueella, joka puolestaan kuului ns. lahjoitustiloihin, ja lunastettiin valtiolle 1871. Kantatilalle perustettiin vuonna 1874 alempi maanviljelyskoulu, eli ns, renkikoulu. Myöhemmin renkikoulu siirrettiin Elisenvaaran ulkotilalle, ja tilalle perustettiin ylempi maanviljelyskoulu, joka taas muutettiin asetuksella 28.5.1909 maamiesopistoksi, jolle senaatti antoi ohjesäännön 15.4.1910, ja opisto aloitti toimintansa samana vuonna. Vuonna 1929 Suomessa toimi kaksikin valtion maamiesopistoa, eli Mustialan (1908) - ja Kurkijoen (1912) maamiesopistot. Opetus näissä annettiin luentojen muodossa, ja todistusten arvosanat perustuivat kuulusteluissa tehtyihin arvioihin kunkin osaamisen tasosta. Vakituisia opettajia oli 6, nimittäin maanviljelysopin,- kotieläinopin,- luonnontieteiden,- metsänhoidon (=metsäopin),- ja yhteiskunta-aineiden (=maanviljelys- ja kansantalouden) lehtorit. Opetus oli melko teoreettistakin, sillä esimerkiksi maanviljelystalousopissa maatalouskirjanpitoa opetettiin 40 viikkotuntia, ja luonnontieteissä koko opetusvuodelle oli 240 tuntia. Kummassakin oppilaitoksissa sai harjoitusta myös maan kartoittamisessa ja karttapiirustuksessa, sekä viljelys- ja salaojasuunnitelmien laadinnassa, jne. Opiskelu maamiespistossa oli kallistakin, sillä opiskelu yms. -kustannukset tekivät yhteensä 10 000 tuonaikuista markkaa, mikä on vain karkea arvio, mutta joka edellytti säästeliästä rajojen käyttöä, ja niukkaa elämää. Tällaisia summia ei tavallisella pienviljelijällä ollut, koska hänen täytyi yleensä palkata joku ulkopuolinen hoitamaan tilansa töitä opiskeluaikansa ajan. Oppilaat saivat kuitenkin jonkinverran rahaa harjoittelun aikana, ja erilaisista satunnaistöistä, joten erittäin säästeliäästi elämällä saattoi tuollaisistakin kustannuksista selvitä. Pääsyvaatimuksena opistoon oli vähintään lyseon 5 luokan kurssi, ja kahden vuoden maatalousharjoittelu. Köyhistä oloista lähteneelle isälleni tämä ehto olisi ollut aikanaan kynnyskysymys, koska hän ei ollut keskikoulua käynyt, ja hänen lapsuudessaan elettiin vielä kiertokoulun aikaa, ja vakinaisia kouluja ei vielä jokaisella paikkakunnalla ollut. Hän eli noihin aikoihin ajoittain puoli-ilmaisena renkinä taloissa, ja yleensä nämä sallivat koulunkäynnin vasta myöhään syksyllä, kun maataloustöitä oli vähän. Hän kertokin myöhemmin, että koska hänellä ei ollut kenkiä, hän jotui hyppelemään pikkupakkasten tultua lämpimiä kiviä myöten kouluun. Opisto oli tarkoitettu myös maataloudelliseksi keskikouluksi lähinnä sellaisia nuorukaisia varten, joilta lyseo oli jäänyt kesken, ja jotka olivat halukkaista hankkimaan vastaavat tiedot. Opisto tarjosi käytännössä ponnahduslaudan erityisesti niitä varten, joilla ei ollut mahdollisuuksia käydä oppikoulua, tai lyseota ylipäätään. Kuvassa näkyviä rakennuksia tarvittiin noinkin paljon, koska opisto oli sisäoppilaitos, jossa oppilaat ja opettajat asuivat, ja siellä oli pidettävä ruokalaa, ja oman osansa vaati myös opiston muu henkilökunta.
Jotta kouluun saattoi päästä oppilaaksi, tuli hakijan todistaa, että hän oli 18-vuotias, ja että oli hyvämaineinen. Ei saanut olla viranomaismerkintöjä rikollisesta elämästä. Lisäksi piti todistaa, ettei sairastanut tarttuvaa tautia, kuten tuolloin vielä yleistä tuberkuloosia, ja että oli suorittanut vähintään ylemmän kansakoulun oppimäärän. Edellytyksenä oli myös se, että oli suorittanut maamies – tai maanviljelyskoulun, tai käynyt 5 luokkaa lyseota. Ja saanut sieltä todistuksen. Ehtona oli myös se, että oli suorittanut maamieskoulun käyneenä vähintään puolentoista vuoden mittaisen harjoittelun, eli ollut alan töissä yhden talvikauden ja kaksi kesäkautta. Oppilaiden tuli lisäksi suorittaa kesäaikana, jolloin koulutusta ei järjestetty, neljä ja puolikuukautinen väliharjoittelu. Koska opettajilla ei tänä aikana ollut varsinaisesti opiston puolesta töitä, heidän oli järjestettävä opistolla erikoiskursseja, ja käydä luennoimassa esimerkiksi maatalousseuroissa. Vuosina 1911-1917 opistolla pidettiinkin 26 eri kurssia, joilla oli opiskelijoita noin 600. Opisto olikin eräänlainen paikallisen hengenelämän keskus, sillä siellä järjestettiin mm. kansakoulunopettajain kursseja, talouskursseja, ja kirjanpitokursseja – puhumattakaan puhtaasti maan – ja puutarhanviljelykseen kuuluneista kursseista. Tämä kurssitoiminta loppui vuoden 1918 jälkeen varojen puutteeseen, ja varmastikin oma osansa oli noihin aikoihin käydyllä sisällisodalla, johon Kurkijoen oppilaspojatkin innolla osallistuivat.
Vuoden 1928 jälkeen opettajakuntaan kuului kuusi vakinaista opettajaa. Erityisen keskeisellä sijalla oli eläinlääkinnän lehtorin toimialaan kuuluneet asiat, kuten hevoshoito – ja kengitysoppi, koska hevonen oli vielä noihin aikoihin pääasiallinen maataloudessa käytetty vetoeläin. Tuonajan eläinlääkäreiden koulutuksessakin hevosen eri ominaisuudet ja sairaudet muodostivat opetuksellisen pääosan. Tavallisen kansan keskuudessa hevostenpitotaito oli noihin aikoihin lähinnä vaihtelevaa, ja paikoin syyllistyttiin varsinaiseen eläinrääkkäykseen. Oppilaat keräsivät lähiseudulta luuskiksi hakattuja hevosia, ja he myös keräsivät alueen metsistä laittomia ansapyydyksiä, eli olivat siten ensimmäisiä luonnonsuojelun airueita. Tässä eläintensuojelun pyrinnössä täytyy ottaa huomioon, että kyseessä oli mallitila, jossa käytetyistä tuotantovälineistä piti ottaa kaikki hyöty irti, ja siksi oli ehdottoman järkevää hoitaa esimerkiksi hevosia mahdollisimman hyvin, ja olin tärkeää säilyttää eläimet ylipäätäänkin mahdollisimman terveellisissä oloissa. Noihin aikoihin oli vielä sangen yleistä, että esimerkiksi lehmät lakkasivat lypsämästä talvella, mikä johtui puutteellisesta ravinnosta, sekä varmasti myös siitä, että talvisaikaan niiden piti seistä hojottaa pimeissä navetoissa. Se stressaa vahvasti aavikon ja aron avariin olosuhteisiin tarkoitettuja elämiä. Metsätöissä olevat hevoset joutuivat yöpymään kovilla pakkasillakin kuusien alla pelkkä loimi peittonaan, jos oli aina sitäkään. Voisi sanoa, että noihin aikoihin ihmiset kohtelivat eläimiä selvästikin paljon raaemmin kuin nykyään, vaikka tämän voi sanoa johtuneen myös tietämättömydestä. Ei ymmärretty, että hevonen ja lehmä ovat molemmat kotoisin kuivilta ja lämpöisiltä aroseuduilta, ja siellä tottuneet siihen, että ympärillä oli tilaa ja valoa. Isäni sai opistossa kengitysepän koulutuksen, ja kegitti myöhemmin Rauhan sairaalan tilanhoitajana kaikki tilan hevoset. Myös metsätalous oli tärkeä aine, ja myöhemmin Rauhan sairaalassa työskennellessään isäni sai lukuisia metsänhoitopalkintoja, ja kunniakirjoja. Ei niitä ilman annettu. Viimeisin näkemäni ilmakuva Rauhan sairaalan metsistä kertoi koruttomalla tavallaan, että kaikki oli pantu matalaksi, ja puut oli muutettu rahaksi. Sekin mäntymetsä, josta isä sai erityisen kunniakirjan, on lanattu matalaksi, ja metsän tilalla on typerä golfkenttä. Tärkeitä oppiaineita olivat myös karjatalousoppi ja uutena tulokkaana maatalouskoneoppi. Ensimmäiset maatalouskoneethan ilmestyivät kaikkein ensimmäisenä näille mallitiloille, ja Rauhassakin siirryttiin varsin varhaisessa vaiheessa traktoreiden ja uusien maatalouskoneiden käyttöön. Ilman kunnon maatalousalan opintoja isäni ei olisi voinut selvitä maatalouden murrosvaiheessa, ja hoitaa sairaalan lähes tuhannen hehtaarin tilaa. Vaikka Rauhan sairaala onkin nykyään menneen talven lumia, osoittaa sen kohtalo sen, että on niin helppoa ottaa valmiista kasasta, eli myydä isien työ eniten tarjoavalle, mutta on paljon vaikeampaa rakentaa uutta, ja koota siihen pääomia. Emme voi palauttaa Kurkijoen maamiesopistoa, koska maa ei ole enää meidän, mutta emme myöskään voi entistää Rauhan sairaalan tapaista laitosta, koska emme katso sellaisia enää tarvitsevamme. Ja jos voisimmekin, ja osaisimmekin, vaatisi näiden jatkuva ylläpito sangen monipuolista tietotaitoa, ja ennenkaikkea: jatkuvaa työntekoa. Sen me nykysuomalaiset olemme unohtamassa.
Kurkijoen pellot olivat erittäin hyvälaatuisia, ja hedelmällisiä. Näin eri puolilta Suomea saapuneet oppilaat saivat kokea, että maanviljelys saattoi olla helppoakin, kun ei tarvinnut koota ja koluta kiviraunioita. Tällaiset kivirauniot eivät kuulukaan kurkijokelaiseen maalaismaisemaan samalla tavoin kuin esimerkiksi Savossa, jossa ne reunustavat lähes jokaista mäkipeltoa. Kuvassa näkyvät pellot on mitä suurimmalla todennäköisyydellä salaojitettuja, ja loivaan rinnemaastoon asettuvina niitä tuskin liika märkyyskään piinasi. Kurkijoki kuuluu itäimpänä osana laajoihin tuolloisen Suomen eteläisiin, hedelmällisiin peltoalueisiin, jotka ulottuva salpausselän alueelta aina merenrantaan saakka. Laatokan vaikutus ilmastoon oli selvä, ja siksi esimerkiksi arempien hedelmäpuiden viljely onnistui alueella varsin hyvin. Sanotaan, että vasta Talvisodan pakkaset kuihduttivat alueen hedelmänviljelyharrastuksen, kun se oli menestynyt erinomaisen hyvin erityisesti 30-luvun lämpiminä kesinä. Alueen nykyiset asukkaat, sinne siirretyt venäläiset, tuskin edes tietävät, mistä hedelmänviljelyksessä edes on kyse.
Kurkijoen alue on oikeastaan varsin vaaraista ja kumpuilevaa, varsinkin Laatokalle päin mentäessä. Kuvassa opisto sijaitsee vasemmassa laidassa, ja Lopotti sen oikeanpuoleisessa yläneljänneksessä. Opistoa ja Lopottia yhdistää silta. Nykymittapun mukaan kyseessä oli pienenpuoleinen taajama, ja sellainen se on nytkin, koska paikan kehitys on pysähtynyt. Aikanaan joen virtaama oli paljon suurempi, ja isotkin laivat pääsivät Kurkijoen kirkonkylään. Aikanaan, ennen maankohoamista, Viipurin lahdelta ulottui Lopottiin kulkukelpoinen vesiväylä, joka kuitenkin vähitellen tukkeutui, ja niinpä Lopotista tuli hiljaista maalaiselämää viettävä pikkukylä, jonne ei rakennettu edes rautatietä. Lopottia sanottiin seitsemän kukkulan kaupungiksi, kuten jo muinaista Roomaa. Kukkuloiden korkeus oli 40-60 metrin paikkeilla, Laatokan pinnasta lukien, joten mistään varsinaisesta vuoristomaisemasta ei voi puhua. Ilmasto on senverran leppeä, että alueella voitaisiin kasvattaa tammea metsäpuuna, ja Kaukolassahan kasvoi aivan luonnonvarainen tammimetsikkö. On silti vaikeaa sanoa, missä laajuudessa nämä jalot lehtipuut ovat alueella alunperin kasvaneet, koska parhaat alueethan oli jo otettu maanviljelyksen piiriin, ja mahdolline puusto hävitetty. Noihin aikoihin kaikinainen liikapyynti oli jo lähes hävittänyt useita riistalajeja, ja esimerkkiksi lähes kokonaan ketun, karhun, ja majavan. Myös kalakanta oli käymässä arveluttavan vähäiseksi liikakalastuksen vuoksi. Kuvaavaa on, että kun Kurkijoen Rahmasaareen hakeutui Venäjältä 16 villipeuraa, ne ammuttiin sieltä lyhyessä ajassa, ja noihin aikoinhan lajia ei tavattu muualla Suomessa lainkaan. No, onhan noita eläinlajeja aina osattu Suomessa hävittää, mutta on merkillepantavaa, että jo vuosisadan alkupuolella opistossa luonnossa tapahtuva jatkuva köyhtyminen oli huomattu, ja että tuleville agrologeille opetettiin luonnonsuojelun jaloa asiaa.
Kurkijoen maamiespostosta on jäljellä entinen päärakennus, joka sijaitsi heti Lopotista päin sillan yli tultaessa vasemmalla puolella. Poissa ovat sekä maamiesopiston sauna, että oppilaiden asuntola, josta ei ole jäljellä kuin kivijalka. Meijeri on vielä jäljellä, mutta johtajan asunto, ei ”konttori” on saanut kylmää kyytiä. Tästä kaikesta todisteena ovat seuraavat kuvat. Otettakoon tässä erityisesti huomioon se, etten ole koskaan käynyt Kurkijoella, enkä ole näitäkään kuvia itse ottanut, mutta apuna on ollut GOOGLE EART -ohjelma, jolle kiitokset kaikesta.
Ylläolevassa kuvassa näkyvä entinen opiston päärakennus on aika huonossa kunnossa, vaikka sitä onkin jossakin vaiheessa saneerattu, mutta nämä itäveljesten ”saneeraukset” nyt ovat mitä ne ovat – vasemalla kädellä huitaisten tehtyjä. Esimerkiksi kattoa uusittaessa on hävitetty kaikki taidokkaasti valmistetut koristeet, ja ikkunoista on tehty erittäin yksinkertaisia.
Kuvassa näkyy karjarakennusten raunioita, ja kuten näkyy, vain kivijalka on jäänyt paikoilleen. Raunioista ei voi kuitenkaan nähdä sitä, kuinka komea olikaan Kurkijoen maamiesopiston navetta voimansa päivinä.
Tässä kuvassa taas näkyy itäveljesten puutarhaviljelyskulttuuria, mkä tarkoittaa pieniä hökkeleitä ja hoitamattoman näköistä maisemaa. Yksikään hökkeli ei ole suorassa, ja vatupassi lienee tuolla täysin tuntematon. Taustalla näkyvä rakennus lienee entinen opiston ruokala, jonka takana sijaitsi ”konttori”.
Tässä näkymä entisen opiston rannalle joen suunnasta. Opiston asuntola on palanut, ja siitä on jäljellä vain kivijalka ja savupiippu. Seuraava rakennus, eli opiston entinen ruokala, on kuitenkin ainakin tässä kuvassa pystyssä, mutta lienee vain ajan kysymys, kuinka kauan? Opiston saunaa ei näy missään, mutta jonkinlainen pötterö on rakennettu sen paikalle.
Eivät ole velivenäläiset saaneet purettua tätäkään kivijalkaa, ja senhän toki ymmärtää, koska siinä hommassa tulee hiki, ja venäläinen ei diggaa hikee, niinkuin Hectorkaan ei sitä digannut laulussa Panaaninlastaajan laulu. Tässä oli rakennuksen viime vaiheissa hotelli, ja ilmeisestikin tulipalon jälkeen velivenäläinen ei oikein jaksanut enää rakentaa uutta. Ja onhan tässä sekin seikka, että vanhempien, entisten kurkijokelaisten kaikotessa vähitellen takavasemmalle, turistien määrä laskisi sille tasolle, että kaupallinen hotelliyrittäminen ei enää löisi leiville.
Toinen opettajien asuntola on palanut, mutta tässä saattaa olla niistä toinen; se on lähellä opistoa, mäenkumpareen päällä. Tai ainakin minä uskon, että tämä rakennus olisi opettajein asuntola, koska venäläiset eivät ole tehneet tämäntapaisia pytkinkejä. Suomalaisten tekemät rakennukset ovatkin kestäneet yllättävän hyvin, ja eroavat edukseen myöhemmästä neuvostoarkkitehtuurista.
Niille, jotka kenties matkustavat näkemään omin silmin nykyistä Kurkijoen menoa, ja miljöötä, ei ole tiedossa upeita Vanhan Kurkijoen maisemia, vaikka joitakin tuonaikuisia taloja paikalta löytyykin. Kykyisellään niiden kunto nyt on mitä on. En oikein jaksa ymmärtää, mitä erityistä nähtävääkään siellä on. Tietenkin sinnikkäät kotiseutuseurat pyörivät siellä, ja heille se tuntuu meneteltyltä kodilta. He eivät käsitä, että he ovat menettäneet sen lopullisesti, ja että velivenäjä ei anna sitä takaisin kuin pakon edessä: se pitäisi valloittaa heiltä takaisin sotimalla, ja siihen nähden sen nykyarvo ei oikein riitä sodan syyksi.
Tässä katsellaan opiston suuntaan kirkonmäeltä käsin. Kirkko tuhoutui jossakin vaiheessa, ja itäveljekset ovat laittaneet sen paikalle oman muistomerkkinsä. Huomaa aukion laitaan jätetyt roskapussit, mutta nehän lienevät vain elämisen jälkiä. Saattaa tietenkin olla, että tällekin paikalle rakennetaan joskus kirkko, tai sitten käy niin, että metsä ottaa omansa, ja se siitä sitten. Eikä siitä sen enempää.
Nykyistä Kurkijokea luonnehtii lähinnä vanha asuntokanta, joista useimmat lienevät opistonaikuisia. Nykyasukkaat ovat luonnollisesti venäläisiä, jotka mielellään eläisivät vieläkin suurvallan kansalaisina, jos mahdollista. Monet heistä kuvittelevat vieläkin, että Neuvostoliitto on olemassa, ja että heillä on raketi, ja meillä paketi. Suomessa tällaisia masardikattoisia vanhoja rakennuksia ei enää juurikaan näe, sillä niiden tilalle on rakennettu betonitaloja. On vaikeaa sanoa mitä tuossa kaupassa myydään, mutta ainakaan mitään asiakasryntäystä sinne ei näytä olevan. On ynnähtänyt pahasti!
Kaupasta jonkin matkaa Siperian suntaan seistä hojottaa rakennus, joka sekin saattaisi olla Suomen vallan aikuisia. Nykyään siellä näkyy olevan jonkinlainen lasten päiväkoti, tai ainakin sentapainen viritelmä. Tuskinpa tuo sentään mikään huvipuisto on.
Heti entisen opiston tuntumassa, ja hetki sen takana sijaitsevan mäenkumpareen takana näkyy jokin sikalan tapainen rakennus, ja etualalla pieniä asuntokopperoita, jotka voisivat olla työläisten asuntoja. Ei ole veljille kelvannut vanha opiston navetta, tai edes sen kivijalka. Näiden kopperoiden tuntumassa sijaitsi opiston pehtoorin asunto.