Ojankaivuuprojektin raportti - A story how I dig a ditch

Ojaprojekti on poikaa

Maailma on kummallinen paikka. Ähellämme täällä aikamme, ja juoksemme kaikenlaisen turhan perässä, ja heitämme lopulta haisevan henkemme jossakin loukossa, kaikkien unohtamana. Vaikka meillä olisi ollut lapsina ja nuorina miten paljon tahansa kavereita, ja ystävinämme pitämiä muita samanikäisiä, häviävät he vuosien kuluessa kuin pieru saharaan, ja vanheimmiten tapaamamme ihmiset taas ovat jo valmiiksi paatuneita, ja toiminta heidän kanssaan muistuttaa liikesuhdetta, jossa ostetaan ja myydään. Yhtäkkiä huomamme, että nuoruudelle ominainen spontaanius on kadonnut ihmissuhteista, ja elämä on muutoinkin aika mälsää. Pahiten elämä kohtelee heitä jotka jäävät asumaan syntymäkunnailleen, jossa totuus kohtaa heidät yleensä vaiheessa, jossa he eivät sitä odota, ja heillä ei ole mitään pakopaikkaa. Itsemurhahan se on silloin se ainut, oikea vaihtoehto. Ne, jotka ovat vaelleelleet, ovat paremmin varustautuneita, koska yhteisön konrtollit ovat aina puuttuneet, ja valintoja on enemmän. Totuus kohtaa kuitenkin heidätkin ennemmin tai myöhemmin. Elämämme on siis ainakin sosiaaliselta kannalta varsin turha, ja toisaalta maailma tulisi hyvin toimeen meitä, alituisesti tohottavia, haisevia ihmisiä. Me olemme eräänlainen maapallon syöpä – täysin verrattavissa täihin ja torakoihin. Sosiaalisessa elämässäkin useimmat meistä ovat juotikkaiden tapaan aina vaan imemässä jotakin muilta, ja ihan yleisestiki ottaen: olemme pelkkiä loisia, ja omankin maailmamme musta surma. Muistan tässä eräänkin armottoman juopon, joka halusi elää yhteiskunnan, ja erilaisten vapaakirkkojen kustannuksella, ja jota tämän vanha äiti hyysäsi vuosikaudet. Äiti osti tälle pienen kotitalon, laitatti siihen uuden peltikaton, ja toi aina jouluisin pojalleen ruokapaketin, ja kävi aina muulloinkin poikaansa katsomassa. Kävi taas, saatana, akka vakoilemassa, niinkuin poika asian käsitti. Silti tämä kiittämätön lorvi ei mennyt edes äitinsä hautajaisiin, koska koki, että häntä oli joskus aikanaan kohdeltu väärin, ja että koko se kyläkunta, jossa poika oli asunut suurimman osan elämäänsä, tunsi tämän tapahtuneen vääryyden , ja ymmärsi häntä. Sellaista psykopaatin moraalia. Samainen juoppo uhosi, että jos hän joskus sairastuisi vakavasti, ei kenekään tarvinnut käydä häntä katsomassa. Juopon toive täyttynee, sillä eihän kukaan huvikseen juoppojen kanssa ole sosiaalisessa suhteessa, sillä siitä ei saa itselleeen mitään. Voihan hyvinkin olla, että vapauttava kuolema ei tulekaan heti, ja ne viimeiset vuodet ovat kivulloisia – ja kun tämäntapaisista ihmisitä ei ole edes itsemurhan tekijöiksi, niin sopii sitä sitten turhaa odotella vierailijoita ja myötäkärsijöitä. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa hautajaisissa on paikalla vain kantajat, ja suntio, ja haudalla lauletaan särähtävä virsi, ja hauturi lapioi haudan ripeästi umpeen, ja siinä se sitten onkin – sinetti turhalle ja itsekkäälle elämälle. Tämä mainittu juoppo on kuitenkin periaateessa samanlainen kuin muutkin aikamme itsekkäät individualistit, ja singlet, jotka haluavat elää omaa, muista piittaamatonta elämäänsä. Ihmislajin elämäkin on itse asiassa täysin samanlaista: lauma apinoita saapuu neitseelliseen paikkaan viidakossa, ja asettuu siihen meluten ja mekastaen. Jonkin ajan kuluttua kaikki oksat, jotka vain voi repiä irti puista, on revitty, ja jokainen saniainen tallattu, ja joka paikassa on apinanpaskaa. Sitten kun paikka on imetty tyhjiin, ja yöpesiä varten puista ei enää irtoa materiaalia, lauma voikin siirtyä muualle, jossa sama rumba toistuu. Ydysvalloissa on kymmenittäin hylättyjä kaupunkeja, joissa on ollut aikanaan jotakin arvokasta, mutta se on imetty tyhjiin, ja sitten kaupunki on hylätty. Ihmiset muistuttavat ehkä eniten kulkusirkkaa, jolla on samanlaisia tapoja. Amazonasin viidakossa taas on jossakin vaiheessa sijainnut kyliä ja kaupunkeja, ja viljelysmaita, mutta sitten ihminen kompastui jossakin omaan näppäryyteensä, ja tuhoutui. Ihmiskunnan historia on täynnä samantapaisia kehityskulkuja: monet kehityskulut ovat ohjautuneet väistämättä ekokatastrofiin, ja niinhän sitä käy nyt, ja myöhemminkin. Aina siihen saakka kunnes viimeinen ihmisnilviäinen on heittänyt henkensä. Non niin. Juoppo vain on jo itsessään senverran vastenmielinen, että vain toiset, samanlaiset juopot ovat tämän kanssa tekemisissä, ja vain silloin, kun jaettavissa on pullo tai pari. Sitä voi vain todeta, että kyllä me ihmiset olemme sentään aikamoisia poloisia, ja perskärpäsiä.

Silti täällä maailmassa tarjoutuu sillointällöin hetkiä, jolloin voi vaikuttaa ainakin hitusen luonnon kiertokulkuun, kuten muuttamalla hieman veden kulkusuuntaa. Tällainen toiminta on ominaista meille ihmisille ja majaville. Kiinalaiset ovat tehneet tätä vuosituhansien ajan, ja ovat olleet tässä mestareita. Meillä kotosuomessa tämä on ehkä hiukkasen vaikeampaa, koska maasto on täällä sangen tasaista, ja maaston kallistuksia on vaikeampi havaita, ja laitteet siihen puuttuvat. Jos kaivat metsään puron, mistä voit tietää, virtaako siinä vesi juuri siihen suuntaan johon haluat sen virtaavan? Homma helpottuu jos pystyt kaivamaan silloin kun vettä on saatavissa, ja sen kulkusuunnan voi nähdä. Jos on kuivaa, ei vedestä ole apua. Kiinalaisille homma oli helpompaa koska pellot, joihin he purojaan kaiversivat, sijaitsivat aina jyrkässä rinteessä, joten kallistusten säätäminen oli helpompaa. On kuitenkin käytettävissä joitakin merkkejä luonnossa, joista voi päätellä jonkin maastokohdan sijaitsevan alempana kuin jonkin toisen. Ylempänä sijaitseva maastokohta on yleensä sellainen, että kosteikkokasvit puuttuvat, ja alempana sijaitsevassa maastonkohdassa niitä taas on runsaasti. Puro täytyy tässä tapauksessa kaivaa aina kosteikon suuntaan, ja lopullinen kallistuksen määrittely tehdä vasta sitten kun virtaavaa vettä on tarpeeksi – esimerkiksi keväällä. Projekti on yleensä monivuotinen, koska puron reunukset tahtovat romahtaa, ja puron pohjasta täytyy mättää rapaa vuodeta toiseen ennenkuin se on asettunut kohdalleen. Jos maapohjassa on savea, on se kuivana aikana kuin kiveä, ja keväisin, jään sulettua, taas yhtä velliä. Vasta sitten kun puro on juuri oikeanlaisessa suhteessa ympäröivään maastoon, se alkaa toimia halutulla tavalla. Vuodet eivät ole veljeksiä, joten toisina vuosina vettä tuntuu riittävän, ja toisina vuosina sitä taas saa etsimällä etsiä. Puronuoma on kuivillaan.

Mutta toiminnalle tavitaan aina jokin kantava ajatus, joka antaa toiminnalle motiivin. Tässä eräänä menneenä kesäisenä, päivänä muutamana, tai sitten aivan jonakin toisena kesänä, tai kokonaan jonakin toisena kauniina eilispäivänä - tein sellaisen ikävän huomion että sammakot olivat maalla sijaitsevassa lähimetsässä myös vähentyneet, ja eräänä syynä näyttivät olevan nimenomaan joitakin vuosia aiemmin kaivetut metsäojat, joita myöten vesi valui keväisin aivan liian nopeasti järveen, ja nopeasti virtaavien vesien mukana menivät myös sammakontoukat. Sammakoita jäi kehittymään aikuisiksi hyvin pieni määrä - eli ne, joiden kehitysvaihe ajoittui syystä tai toisesta hieman myöhemmäksi, jolloin veden virtaama oli jo vähäisempää, ja toukat pystyvät jo pysyttelemään enemmän yhdessä kohdin odotellen kypsymistään, ja nousemistaan maalle. Suomessa metsiä ja soita on on ojitettu sellaisella tempolla, että kehityskulku muualla on ollut paljon pahempaa. Olen kuullut, että tällainen samainen havainto sammakkojen vähenemisestä on todettu jo tieteellisissä tutkimuksissakin, mutta mitää ratkaisua asialle ei ole kukaan esittänyt. Sitä vain todetaan, koska tieteen tekijäillä ei ole vastuuta mistään. Jos lajien säilyminen olisi heidän varassaan, olisi kaikki jo menetetty. Mutta saavat sammakot kyytiä muutenkin, ja ihan ihmisen pohjattomasta ja turhasta näpertelynhalusta johtuen. Kun esimerkiksi golfkenttiä tehdään, maa tapetaan aina kahden metrin syvyyteen saakka, ja lopulta päälle levitetään ohuelti multaa, jotta sitten ruoho erikseen kasteltuna siinä kasvaa - ja ne moniaat sienet, joita tietyt harrastajat golfkentiltä etsivät, ja löytävätkin. Tarkkailkaa pitkätukkia ja niitä joilla ei ole golfhousuja pillinohuiden koipiensa yläosan peittona.Tietyllä tavalla golfkentän laiton kohdalla voi sanoa, että siinä ensin tapetaan maaperä, ja saastutetaan pohjavesi ja lammikot, ja sitten tuhotaan muutoin vain kymmeniä hehtaareja maata. Näille golfinmätkijöille riittäisi mainiosti joku hylätty sorakuoppa. Tuossa aivan Kuopion lähellä on Tarinaharjun golfkenttä. Tarinaharju itsessään, kuten myös Siilinjärvi sinällään - olivat aikanaan varsin kaunoista seutua – kuulemma. Sitten siilinjärveläiset grynderit ja tientekijät kaivoivat ahneuksissaan soraharjut niin, että tuloksena on itse asiassa valtava kuoppa, jonka toisella reunalla on Siilinjärven taajama, ja sen eräällä reunalla Tarinaharjun tynkä. Siilinjärveä sanottiin pitkään Suomen rumimmaksi kunnaksi, ja ei ehkä aivan syyttä.Vielä ennen golfkenttähömpötystä kyseisellä harjulla oli viehättäviä lampia joissa ihmisetkin kävivät uimassa, mutta eivät käy enää; ne ovat näet liettyneet golfkentän liveveilmiönä. Niinhän se aina on, että herrojen huvit ja metkut ajavat aina yli tavallisten ihmisten pienien elämänilojen, tai toiveiden. Mutta asiaan, jos sellaista on olemassakaan, ja enää kellään mitään sanottavaakaan tässä maailmassa.

Tärkeintä ei näet ole purjehtiminen, vaan lammenteko. Ja muuten olen sitä mieltä että jokaisen hemohessun tai hormooniharrin pitäisi edes kerran elämässään kaivaa lampi, tai edes tehdä joskus vastaavaa ruumiillista työtä, ellei muuten sellaiseen joutuisikaan. Suossa näet kuka tahansa hemohessihiihtäjä voi juoksennella, ja näyttää muillekin, että korvesta se kunto revitään, ja että nimenomaan korvessa totuttu on toimintaan, kuten iskelmänikkari asian osuvasti ilmaisisi, ja on ilmaissutkin. Niin se alkoi tuo lampiprojektini. Fyysinen kuntokin oli noihin aikoihin varsin hyvä. Halusin yksinkertaisimmin sanoen tehdä sellaisen lammen jonka vesi riittäisi normaalikesinä niin pitkään että esimerkiksi nuo sammakot ehtisivät kehittyä aikuisvaiheeseen ennen lammen kuivumista. Ensimmäisenä vuonna lammessa ei ollut vielä yhtään toukkaa, mikä saattoi johtua siitä, että aina kun Suomessa maata kaivaa, vapautuu myös raskasmetalleja, ja muita maaperän myrkkyjä. Jo toisena vuonna toukkia oli jonkun verran. Sukeltajia tosin ilmestyi jo ensimmäisenä keväänä, ja sain tietää, että ne siirtyvät tarjolla oleviin lampiin lentämällä, ja etsimällä niitä. Valitettavasti lampi sai tuohon aikaan vetensä sellaisesta metsäojasta, jonka alkulähteellä ei ollut lammikkoa tai suota, ja siten sitä kautta ei ollut edes tulossakaan sammakontoukkia, mutta sitä lähellä oli siihen V-muotoisesti liittyvä toinen metsäoja, jota myöten ajautui vuosittain tuhansittain sammakontoukkia, ja siksi päätin yhdistää nämä ojat toisiinsa kaivamalla yhdyspuron, jota myöten toukat voisi ohjata sellaiseen paikkaan jossa toisaalta vesi vaihtuisi, ja toisaalta jossa sitä riittäisi. Tämä kertomus kuvineen kuvaa juuri tätä projektin työvaihetta. Lammen tekeminen on hikistä ja arkista puuhaa, ja samaa voi sanoa puron kaivamisesta umpimetsään. Pitää suunnitella, ja mietiskellä ennekuin hommaan edes ryhtyykään, ja sittenkin vielä fundeerata josko voisi tehdä homman toisinkin. Sammakot on näet pelastettava, ja lisättävä niiden populaatiota. Tavallinen kaupunkilainen, joka ajelee paria rimaa muuten tyhjässä autonsa perävaunussa, ajaa sammakonpoikien yli, jos ne nousevat tielle, ja niiden puutteessa ajelee liiskaksi siilit ja muut isommat eläimet. Valtava määrä lintuja kuolee lentäessään tien yli ruokkimaan poikasiaan, jotka nääntyvät nälkään emon kuoltua. Tästä syystä teiden varsilla parveilee lukuisa määrä variksia ja harakoita helpon ravinnon toivossa, ja niidenkin yli ajetaan tahallaan. Lapsoset voivat ihailla isiään kun nämä paahtavat jäniksenpojan kuoliaaksi, ajaessaan reipasta, ja ainaista ylinopeuttaan. Kenties vielä yllyttävät vieressä: Paina isi nappi lautaan. Mutta nuorempi väkihän on jo joka tapauksessa menetetty turhuuuden turuille, ja ihmiskunnan suurta aamunkoittoa ei ehkä sitten koskaan tulekaan, ja nulkit päätyvät elämään ikuista jokamiehen vuosisataa, ja myös heidän nulkkinsa aina ajan loppuun saakka. Mopot pärisevät, kunnes polttoaine käy niin kalliksi, että isi ei anna lisää rahaa. Lammen kaivaminen on hankalaa siksi että märkä maa on aika painavaa. Alkaa ymmärtää Koskelan Jussia ja Akselia, ja Akselin hiekkakuopan laitaan ammuttuja veljiä, ja edes jotakin heidän elämästään. Joitakin vuosia aikasemmin otin käyttöön kuivettuneen pellon, joka oli ollut kesantona useita vuosia. Kääntämäni ala oli pari-kolme aaria, mutta aikaa se vaati. Kaupasta pystyi ostamaan huokealla hinnalla siemeniä sun muita. Uskoisin, että jos nyt ihmiset joutuisivat ottamaan käsipelillä käyttöön pusikoituvia peltoja, he kuolisivat todennäköisesti nälkään, koska tilanne voisi olla se, että kaupasta ei saisi siemeniä ulkomaankaupan tyrehdyttyä. Tilanne voisi olla se, että kaikki maailman maansa menettäneet pakolaiset tulvisivat seuduille, jossa vielä olisi viljelysmaata. Voi olla, että meidän täytyisi puolustaa peltojamme asein. Ja mistä ottaa siemenet, ja mistä hankkia taito viljelyyn?

Suomi on raivattu käsipelillä aikanaan, mutta tuolloin ihmiset olivat tottuneet raskaaseen työhön, ja kykenivät selviämään pitkiä aikoja erilaisissa väliaikaisissa kojuissa ja maakuopissa. Puut kaadettiin yleensä sahalla tai kirveellä, ja käsipelillä ne täytyi sahata lankuiksi, jos sellaisia halusi, ja muutoin hirret työstettiin kirveellä. Se on lujaa työtä, ja vaatii fyysistä kestävyyttä. Entiajan ihmiset eivät tarvinneet televisioita, eivätkä muitakaan huvituksia, ja eivät varmastikaan olleet riippuvaisia tietokoneista tai uhkapeleistä, tai kärsineet turhanpäiväisistä kahvikuppineurooseista. Jos tuli jokin infektiosairaus, se vei yleensä mukanaan, koska lääkkeitä ja hoitoa ei sairauksiin ollut. Lapset konttasivart savupirttien lattioilla, joille miehet räkivät, ja joissa oli jatkuva veto. Lapsikuolleisuus oli korkea. Talvisin täytyi kaikkien hakeutua ulkosalle kun savupirttiä lämmitettiin, ja sisään pääsi vasta kun savu oli ehtinyt hieman siintyä. On turhaa pärinää väittää, että senaikuiset kansanparantajat olisivat kyenneet hoitamaan jokaisen sairauden. Jos esimerkiksi synnytyksessä tuli ongelmia, yleensä sekä äiti -että lapsi kuolivat, ja jos sattuivat hakeutumaan sairaaloihin, kuolivat siellä lapsivuodekuumeeseen. Jos joku sai sydänkohtauksen, tiesi se hengenmenoa, tai työkyvyn menetystä. Täytyy ottaa huomioon vielä sekin, että monia nykyisin yleisiä sairauksia ei osattu ennen hoitaa lainkaan. Nykysin esimerkiksi mustaa surmaa olisi kyetty hoitamaan nykyisillä lääkkeillä, ja kuolonuhrien määrä olisi jäänyt vähäiseksi. Entisaikoina niin tavalliset nälkävuodet ovat olleet tuntemattomia nykyisissä, teknisissä yhteiskunnissa, mutta ne palaisivat takaisin vuorenvarmasti jos tekniset yhteiskunnat romahtaisivat. Suurin osa nykyisistä kaupunkilaisista ovat täysin kykenemättömiä niukkaan elämään, ja he eivät osaa mitään järkevää. Rullaluistelun taidolla ei pääse kovinkaan pitkälle askeettisissa oloissa, ja skeittilaudan pyörityksestä ei ole siitäkään apua. Nämä nääntyivät nälkään siinäkin tapauksessa, että kaupoista ei enää saisi mitään, ja mikään ei enää toimisi. Jos siis kaikki pyörät olisivat pysähtyneet.

Nyt peltomme alkavat taas kasvaa umpeen, ja pusikoitua. Kyse on kuitenkin luonnon prosessista, jonka lopputuloksena on joskus metsä. Tämäkin alue, jonka kanssa tuhraamistani kohta käyn kuvaamaan, on ollut kymmeniä vuosia sitten harvapuista ahoa, ja laitumena, ja sitten siiihen on vain kasvanut sankka metsä. On tietenkin aivan älytöntä kaivella metsään minkäänlaisia ojia, tai purontapaisia, kun kaikki kerran on kasvava umpeen, mutta mitä järkeä on toisaalta kuntosaleista ja kaikenlaisista ostoskanavan tarjoamista remputtimista? Tai mitä mieltä on golfinpeluussa, tai muista vastaanvanlaisissa herrojen riennoista. Ojankaivuu olisi toista, ja paljon enemmän luontoa säästävääkin. Saammehan me toki, hera paratkoon, kaivella täällä mitä vain jaksamme, sillä aikanaan jääkausi tasoittaa taas kaiken, ja kenties jääkauden jälkeen ilmaantuu joku uusi apinatyyppi kaivelemaan puroja ja ojia. Se, että nykyihminen juoksee esimerkiksi golfin perässä, ei ole yksin hänen syytään, koska useat suomalaiset politiikot ja teeveepellet julistavat milloin missäkin golfharrastustaan, ja ilmeisestikin pitävät sitä täysin normaalina. Elämme yhteiskunnassa, jossa on täysin normaalia, että joku duudsoni juoksee päänsä seinään ja saa kallonmurtuman. Tämä kaikki on sitä mitä pidetään normaalina. Ihminenhän on rakentanut ympärilleen jo pitkään eräänlaista noosfääriä jo pitkään, eli muovattuja ympäristöjä, jotka palvelevat useimmiten vain ihmisten tarpeita. Ja koska ihmisten suhteellisuudentaju pettää nykyisin jo pahemman kerran, on mahdollista sekin, että joku filosofinplanttu esittää Itä-Suomea varattavaksi kokonaan susia varten, ja että ihmiset poistuisivat sieltä vähin äänin, vaikka ihmiset ovat olleet kimpassa susien kanssa hyvin pitkään, ja samoja projekteja ihmisellä on ollut susien kanssa yli satatuhatta vuotta. Samoin joku taas esittää, että oli se eräelämä ennen sentään jotakin muuta kuin mitä nyt voimme nähdä. Tämäkin on valitettavasti paskapuhetta, sillä nimenomaan entisaikojen lopulla esimerkiksi hirvi metsästettiin melkein sukupuuttoon, ja soopeli sekä euroopanmajava kokonaan, ja tietenkin myös metsäpeura, ja monia, monia muita. Ihmiset olivat jo silloin ahneita, ja kysyntää loivat Etelä-Euroopan metropolien turhamaiset naiset ja muut valtiaat. Ja nöyränahneet suomalaisjurrikat sitten vain metsästelivät metsät tyhjiksi. Eivät nuo entisaikain ihmiset olleet sen jalompia kuin nykyisetkään, mutta niillä ei ollut raivaustraktoreita ja muita koneita, joilla voi panna haisemaan, niin sanoakseni. Mutta nykyihminen voisi jo valita, koska kyse ei ole enää hengissäsäilymisestä. Kun katselee nykyisiä pikkuskidejä ja niiden vellumista milloin missäkin, ei toivoa näytä edes olevan luontoystävällisemmästä tulevaisuudesta. Noosfäärejä ovat mm. useimman kaupunkien puistoista eksoottisine kasveineen. Useinhan alkuperäinen kasvillisuus puineen, pensaineen, ja aluskasvilisuuksineen hävitetään ensin, ja sitten sinne istutetaan valikoitu kasvipopulaatio. Poppeleita ja sen sellaisia. Johtavana ideana tässä on nimenomaan se, että ihminen valikoi kaiken sen, mistä rakentaa noosfäärinsä, ja esimerkkimme golfkenttä on juuri osa tällaista pyrkimystä, ja siihen kuuluu sulkeistaa jäsenmaksujen ja sen sellaisten avulla rupusakki kokonaan ulkopuolelle tästä rakennetun ympäristön onnelasta. Tällaisia rakennelmia ovat television esittelemät ihanat pihat, jotka joku on vartavasten suunnitellut, ja valinnut pihaan juuri oikeanlaiset elementit. No niin. Voisi sanoa, että urbaani eksklusiivinen kerma on itse asiassa joukko tylsiä poroporvareita, joiden jälkikasvu liityy kuitenkin voi vittu voi vittu -kielensä kautta mainittuun, jätkämäiseen rupusakkiin. Muita hyviä esimerkkejä rajatuista ympäristöistä ovat vaikkapa formula- tai kiihdytysajorata, stadion, tai vaikkapa jääkiekkohalli. Esimerkeiksi käyvät myös omakoti- ja rivitalojen pikku puutarhat kaikenlaisine kivetyksineen, pensaineen, kaariportteineen, peikkopatsaineen, tai pergoloineen, ja pikku pikku lammikoineen, jotka saavat vetensä vesijohtoverkostosta. On jopa todennäköistä että tulevaisuuden maailma on lähes kokonaan ihmisen valitsemaa, ja siellä ovat eläimistä jäljellä vaikkapa kissat ja koirat, koska ihminen on kyennyt niiden ulkoasua muokkaamaan monin tavoin.

Minun puroprojektini ei sentään tällaiseen aavikoitumiseen yltänyt, ja luultavasti siinä metsäkin kasvaa jopa hieman paremmin kuin ennen kun pohjaveden pinta laski sen parikymmentä senttiä, tai enemmänkin. Tokihan lammen voi tehdä niin, että siihen tulee vesi vesijohtoverkosta, ja levittää lammen pohjalle muovia, jotta vesi siinä pysyy, ja istuttaa sen kymmeniä lumpeita siihen, ja nostaa talveksi ne kellariin - mutta kun se on niin keinotekoista. Kotipuutarhakodinkuvastinlehdissä olevissa ohjeissa pyritään kuitenkin tällaiseen, ja lammessa onkin sen kaiken maailman suihkulähteet ja sen semmoiset hilavitkuttimet. Luonnossa purot ja ojat ovat tiettynä aikana vuodesta täynnä, ja keskikesällä ne monasti kuivuvat. Se nyt on luonnon tapa hoitaa tuota vesihuoltoaan. Tässä projektissani jäljitelläänkin nimenomaan luonnonpuroa, ja siksi kaivoin sen kulku-uran polveilevaksi, ja näin myös siitä syystä, että ne kaikkein isoimmat kivet pakottavat mutkitteluun - eli ne, joita kukaan ei nosta ojanreunalle ilman vipukonsteja, tai kaivinkoneen rumakkaa apua. Toisaalta nimenomaan käsipelillä kaivaessa luontoon ei jää kaivinkoneen telaketjujen jälkiä, ja kaadettujen puiden kantoja, ja myös luonto sopeutuu uuteen järjestelyyn melkein samana vuonna, ja korjaa arvet nopeasti. Ja kun kuitenkin tehdään kerralla kunnon jälkeä, toimii luotu systeemi vuosia ilman sen kummempaa huoltoa. Seuraavassa olevat valokuvat kertovat tavallaan lampiprojektin viimeisestä vaiheesta, jonka tarkoituksena oli avata yhdyspuro kahden koneella kaivetun metsäojan välille niin, ettei kummankaan toiminta sinällään ei muutu, eli vettä tulee ja sitä menee edelleenkin yläjuoksulta alajuoksulle. Kaivuu on tehty osin märkänä aikana, ja viimeistely kuivana aikana, jotta veden virtauksen saattoi säätää juuri sopivaksi. Ja kaikkein kuivinpana aikanahan siinä ei sitten virtaa mitään. Varsinainen virtaaman kohteena oleva lampihan on jo kaivettu edellisinä vuosina, mutta ongelmana siinä on ollut se, että se ehtii kuivaa ennekuin sammakonpojat siirtyvät maalle, ja siksi vedentulon kestoa pitäisi näillä keinoin kyetä jatkamaan ainakin parilla-kolmella viikolla, mikä varmistuu tämän yhdyspuron vuoksi, ja sen johdosta (ei kuitenkaan vesijohdosta).

Ylläolevassa kuvassa näet kaivamani puronuoman aloituskohdan toisesta metsäojasta nähtynä. Metsäojan kulkusuunnan olen merkinnyt sinisellä nuolella, ja sen työnimi on "OJA 1". Sen yhdyspuron, jonka itse kaivoin, olen merkinnyt valkoisella kulku-uralla, koska puron hahmottaminen maastosta voi muuten tuottaa vähänkin urbaanimmalle henkilölle hankaluuksia. Hahmottamista voi vielä vaikeuttaa sekin, että olen ottanut kuvia hieman eri suunnista, koska muuten homma olisi ollut vieläkin hankalammin hahmotettavissa. Kaivamani puron kulkua kannattaakin näitä kuvia katsellessa seurata juoksevien numeroiden avulla, joita olen avuksi ja opasteeksi kuviin liittänyt - eli aloitetaan ykkösestä. Tulevan puron syvyys on tuossa kohden suurempi kuin muualla, ja se on noin 180 cm - minkä voi nähdä myös reunoille nostamistani maamassoista. Tuo kohta oli erinomaisen hankala kaivettava, ja nuo pari penkalla olevaa kiveä ovat kooltaan sellaisia, että monelta tavalliselta tientallaajalta ne jäisivät tyyten nostamatta. Puroa oli kuitenkin vielä kaivettava reilusti lisää, koska tämähän oli vasta alkua.

Onnekseni seuraava jakso oli entisen pelto-ojan pohjaa, ja siinä ei oikeastaan ollutkaan muuta kuin sammalta ja hieman maatunutta turvetta. Tässä vaiheessa tekemäni puron kulkusuunta on sama kuin OJA 1:n suunta, koska sillä tavoin sain kaivamaani ojaan tarvittavaa korkeuseroa ennenkuin sitä edes kannatti ruveta ohjaaman kohti toista ojaa.

Ylläolevassa kuvassa tehdään jo hajurakoa OJA 1:n kulku-uraan nähden, ja tämä jakso oli hankalampi siksi, että siinä oli runsaasti isohkoja kiviä, mutta kyllähän mies sellaiset sentään nostaa. Ylimääräisestä maa-aineksesta saa rakennettua kätevästi puron vieren polun, kuten näet tässäkin tehdyn.

Tämä ylläoleva kuva esittää sitten sitä työvaihetta, jossa kaivamani puro yhdistyy viimein toiseen ojaan, OJA 2:een. Kuvassa olevat puut eivät ole minun ojaa tehdessäni kaatamiani, vaan itsestään kaatuneita. Itse asiassa en kaatanut ainuttakaan puuta, ja isoja juuriakin jouduin katkaisemaan vain viitisen kappaletta koko aikana. Puron yli asettamieni puiden tarkoituksena on tarjota muurahaisille silta ojan yli, koska muurahaisten polku sattuu kulkemaan noista kohdin. Mikään ei opeta enempää esi-isien elämästä kuin kesäiset paarmat ja hyttyset, jotka iskevät raivaajan kimppuun kuin sika siihen limppuun. Mielummin siis kaikki metsäojalle kuin joutavissa laitteissa rimpuilemaan.