Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa tästä siirtyäksesi Timo Kinnusen Serverimaailma kotisivulle - Click this link to jump to Timos Severimaailma homepage

Klikkaa tästä siirtyäksesi Timo Kinnusen Lapinmaa sivulle - Click this link to jump to Timo's page of Lapland

Ensimmäinen lapinmatkani - My First Journey to Lapland

Lumikurun Googlekartta

Lumikurun tarkkaa sijaintia on hankalaa määrittää Google-Earth -ohjelmalla, koska se antaa useitakin vastauksia. Ilmeisestikin tämännimisiä kuruja on useita, tai sitten ihmiset eivät ole osanneet oikeita koordinaatteja. Mene ja tiedä. Hataran muistini mukaan ylläoleva sijainti saattaisi olla se oikea, eli se sijaitsisi jonkinverran Sokostin huipulta pohjoiseen, ja suunilleen Muorravaarakan tuvan korkeudella. Paratiisikuru sijaitsee tavallaan lännenpuoleisella rinteellä - ajatellen sitä kukkulajonoa, joista yksi on Sokosti. Kuvastakin voi jo päätellä, että Lumikuru viettää jyrkästi alaspäin. Sokostista länteenpäin sijaitsee Luirojärvi, joka sekin näkyy kuvassa. Tavallisin nousureitti Sokostille lähtee juuri mainitulta Luirojärveltä, jossa on pieni tupa. Jutussa mainittu erakon maja sijaitsee Luirojärven pohjoispäässä, mutta tuskinpa siellä asunut erakko on enää elossa. Muorravaarakan tuvasta itäänpäin sijaitsee Pirunportti, joka on aivan nimensä mukainen kivikko, ja sen takana sijaitsee valtakunnanraja. Valtakunnanrajaa pohjoiseen pääsee rajavartijoiden käyttämää kulku-uraa myöten, joka päättyy rajavartioasemaan, ja joen yli kulkevaan siltaan. No niin, asiaan. Koska totuus on suhteellinen käsite, eivät kaikki tässä jutussa esitetyt valokuvat ole ensimmäiseltä lapinmatkaltani, vaan ne saattavat olla joltakin muulta reissulta. Ainut tosiasia on se, että olen ottanut ne omalla kamerallani. Tulkoonpa tässä mainituksi sekin hauska sattumus kun monien reissujeni hymytön, luunaamainen kumppanini otti silmät verestäen kuviaan, kunnes sitten huomasi, ettei kamerassa ole filmiä. Naurattaa vieläkin, mutta toisaalta: mitään peruuttamatonta vahinkoa ei liene tapahtunut, ja mahdolliset lapinkuvien vastenhakoiset katselijat miekkosen kotona ovat selvinneet vähemmällä.

Lumikuru

Tällaiselta näyttää kun aletaan laskeutua alaspäin hieman pohjoiseenpäin Sokostin huipulta. Tämä saattaa olla Lumikuru, tai sitten se ei ole. Mistäpä sen näin jälkikäteen voisikaan tietää. Lunta siellä ei kesäisin kuitenkaan ole, ellei sitten aivan huipun tuntumassa, ja viileämpinä kesinä se tuskin ehtii sulaakaan. Kaikki alueen purot saavat vetensä lumen sulamisvesistä, ja tietenkin sadevedestä, ja juuri siksi lopukesällä monet puroista ovat kuivillaan. Jos täällä ei sataisi lainkaan, kuivuisivat suuretkin joet, ja ihmisille tulisi vähintäänkin ankara jano – melkein niinkuin kiinalaisille, kun Himalajan jäätiköt sulavat, ja Kiinan joet kuivuvat. Mahtaa siinä kiinalaisten suu napsaa kuivuuttaan. Ja eikun vaan koiria syömään, niin kyllä se siitä suttautuu! Tunturialue on tavallaan jättiläismäinen vedenkeruu- ja suodatusjärjestelmä, joka purkaa vetensä jokien kautta ihmisten ulottuville. Tietenkin se kerää samalla Kuollan niemimaan metallitehtaiden päästöt ja ydinkokeiden tuottamat radioaktiivisuuden, ja kaikki pahat asiat maailmassa, jotka johtuvat ihmisistä. Koivut näin korkealla ovat lähinnä tuollaisia käkkyröitä, mutta toisaalta olosuhteetkin ovat ankarat, ja niiden kasvukausi jää lyhyeksi – että ei täällä mintkään hongikot voisi edes teoriassa humista. Lisäksi ruokamultaa on vähän, jos ollenkaan, ja se mikä täällä on, on maatuneita lehtikarikkeita.

Paratiisikuru

Kun saapuu ensimmäistä kertaa Paratiisikurulle, ei oikein ymmärrä, miksi paikka on tuollaisen nimen saanut – ihan samanlaistahan siellä on kuin muuallakin, ja puitakin vain nimeksi. Kuvassa näkyvä laakso päättyy pieneen lampeen, josta alkaa jyrkkä, rakkainen nousu ylös tunturiin. Paratiisi loppuu siis siihen. No, myönnettäköön, onhan siellä joitakin sellaisia kasveja joita ei kenties muualla ole, koska paikka on Sokostin suojassa, ja sen länsipuolella, ja sinne ei juurikaan tuule, ja se sulaakin aikaisemmin kuin itäpuoli. Sinne ei juurikaan raaski tehdä nuotiota koska puita ja pensaita on sittenkin aika vähän, ja ne ovat harvassa. Allaolevan kuvan maisemassa voisi tehdä parit -kolmetkymmenet nuotiot, ja siinäpä ne koivut sitten olisivatkin. Pitäisi odotella taas muutamia kymmeniä vuosia jotta pääsisi nuotioita käryttelemään.

Harmaa lapinmaisema

Kuvassa näet tyypillisen, sateisen, ja harmaan lapinmaiseman. Kuvan ottohetkellä syksy alkoi painaa päälle, ja ruskan väritkin alkoivat jo näyttää haaleilta. Ruskaa voikin ihailla oikeastaan vain pilvettöminä, kuulaina päivinä. Tokihan jokainen voi kuvasta nähdä että metsän rinta on keltainen, ja että taustalla näkyvän matalahkon tunturin rinteet ovat kellertävän-sinertävänsävyisiä – mutta tarvitseeko tuon takia matkustaa Lappiin? No, ei tietenkään, ja eihän se ole lainkaan homman ydin, siis tuo ruska, sillä jos menee Lappiin vain syksyisin, jää aika paljosta paitsi. Jokainen vuodenaika on siellä oma lukunsa, ja koskaan mikään niistä ei ole täsmälleen samanlainen kuin aiempina vuosina. Yleisin Lapista otettu kuva on semmoinen jossa on kuvan etu – ja taka-alalla pääasiassa suota, kuten tässäkin, ja suota reunustaa koivuvaltainen metsikkö, jossa on muutamia männynkäkkyröitä, ja muuta joutavaa roinaa. Tietenkin, jos näkee vaivaa, ja etsii suotuisia kuvakulmia, voi Lapista antaa vaikutelman paikkana, jossa voi nähdä vain upeita maisemia. Melkein jokaisen Lapissa otetun kuvan taustalla näkyy aina sinertäviä tuntureita, tai sitten taivasta harmaine pilvineen. Kukaan ei voi epäonnistua siellä kuvanotossaan, koska kohde on sinällään kaunis, ja tasapainossa. Lapissa suot eivät ole vaeltajan onneksi sellaisia miehenupottavia soita, joihin on tottunut etelässä, vaan paikkoja, jossa vain on hieman enemmän turvetta ja kosteutta kuin muualla. Silti kukaan joka käy ensimmäistä kertaa Lapissa, ei osaa valokuvata siellä mitään, koska ei yksinkertaisesti osaa katsoa yksityiskohtia, ja erämaassa vaeltaminen on siksi raskasta puuhaa, ettei oikein jaksakaan liiemmin tarkkaillakaan ympäristöään.

Iltamaisema

Jokainen haluaisi ottaa Lapista hyviä valokuvia, tai dioja, joita sitten voisi esitellä iltakaudet enemmän tai vähemmän pitkästyneille vierailleen, jotka eivät Lapin lumosta juurikaan perusta. Nykyisten digitelevisioiden aikana tämä voi olla lähes sietämätöntä, koska aina riittää USB -tikkuja, joissa on ihan esitettäväksi asti lukemattomia lapinkuvia. Vyörytys voi olla monelle liikaa. Katsojan sekava mielentila on varsin ymmärrettävääkin, sillä kuvista pitäisi jokaisen nähdä, mitä ne esittävät – ja kun lapinkuvat eivät useimmiten esitä mitään tunnistettavaa – tuttuja ihmisiä ehkä lukuunottamatta – ei niistä voi muistaa mitään. Jos katsojalle sanotaan, että jossakin kuvassa olevat kivet ovat rakkaa, ei se merkitse heille välttämättä mitään, jos he eivät ole koskaan Lapissa käyneet. Mieleen eivät tule ensimmäisenä kipeät nilkat, ja saappaiden nuljahtelut, jotka ovat ensikertalaisten tyypillisiä vaellusvaivoja, sillä kaikilla ei voi olla oikeaoppisen kunnollisia vaellusjalkineita, tai viimeisen päälle viritettyjä rinkkoja, sun muita, joita käyttämällä jopa rakka voisi olla miellyttävä kokemus. Vaelluskokemukset määrittävät sen, millaisia tuntemuksia kuviin liittyy – jos rehellisiä ollaan, ja halutaan antaa reissuista oikea kuva. No, iltamaisemat ovat kokonaan oma lukunsa, sillä ne esittävät useimmiten auringonnousuja – tai laskuja, ja tällaisia kuvia katsellessa kuuluu tapoihin huokaista, että miten kaunis se Suomen luonto onkaan. Muistan kuinka isäukko istui kesämökkinsä saunan verannalla, ja tuijotti vanhan miehen lupsahtanein silmin Saimaalle, ja sanoi: kyllä Suomi on kaunis maa! Siis hänen mielestään, mutta olihan se tosin laittanut mökkiin rahaa niin paljon, että se oli tehnyt hänen talouteensa varmuudella roiman velkaloven. Jotta sopi siinä sitten todeta maisema kauniiksi! Katsokaa ja ihailkaa te muutkin – mökittömät! No niin, asiaan. Ainahan Lapissa voi yrittää kuvata esimerkiksi porotokkia, mutta yleensä niistäkään ei näe kerrallaan kuin osan, koska muu valtaosa tokasta peittyy pensaikkoon, jonka keskellä se jatkaa rymisten ja rykien kulkuaan. Tokka kulkee myös nopeasti, ja jos sellainen sattuu kohdalle, on laumaa täysi syy syytä väistää, ja siinä syrjemmäs rämpiessä se tokan valokuvauskin unohtuu. Kamerakin on juuri sopivasti repussa tai rinkassa, josta sitä ei ehdi kaivelemaan. Jos tällaista kuvaa katselisi lähetyvän porotokan nähneenä, ja sen kuvanneena, mieleen virtaisi mielikuvia pakojuoksun kirvoittamasta läkähtymisestä ja saappaiden lotinasta tämän kiivaan väistöliikkeen aikana, ja sen jälkeenkin. Tässä kuvassa näet kuitenkin erään lappilaisen iltamaiseman, sinertävässä hehkussaan. Melkein kuin etelässä.

Ukko nuotiolla

Allaolevassa kuvassa näet meikäläisen lantalaisen nuotiota käryttämässä. Kun ensimmäistä kertaa kuulin että lappilaiset sanoivat etelän ihmisiä lantalaisiksi, tuli siitä heti mieleen lannan haju, ja tämä mielikuva on niin voimakas, että vieläkin ajattelen etelän väkeä joukkona, joka lemuaa väkevästi lannalle. No, lantalaisen suorastaan täytyy laatia nuotio joka paikkaan jonne ehtiikään. Lantalainen tekee yleensä ison nuotion, ja istuu kaukana siitä, kun taas lapinmies tekee pienen nuotion, ja istuu se vieressä. Tässä on kyseessä niin sanottu veljesnuotio, vaikka muita veljiä ei tässä kuvassa näykään. Voisikin kysyä, kuten entinen rehtorini usein kysyi etsiessään niitä jotka tulisivat esittämään taululle ratkaisun matemaattiseen tehtävään: Joku veljistä? Minä, joka en osannut ratkaista ainakaan matemaattisia tehtäviä, yritin näyttää mahdollisimman sisarelta. Mutta takaisin valokuvaan. Huomaa erityisesti kuvassa näkyvä kelo, joka kuin sattuman oikusta on jätetty paikoilleen - ja huomaa myös savu, jonka väri johtuu puun sisältämästä tervaksesta, eikä huonosta nuotion polttotaidosta. Monikaan pysyvästi etelässä asuva ei koskaan pääse haistamaan aidon tervaksen tuoksua, koskapa etelässä käytettävät klapit eivät juuri tuoksu miltään, ja puolikasvuisina kaadetut pienet tukit eivät ole tervasta sisäänsä kehittäneetkään. Mutta ei se tervaksen tuoksu nyt niin ylimaallisen hienoa ole. Voisin kuvitella eläväni koko elämäni ilman, että koskaan sitä haistelisin, ja hyvin pärjäisin. Eikä haistelu ole oikeastaan mikään elämyskään. Jos olisin syntynyt jossakin kehitysmaassa, minulle tuttuja olisivat lähinnä kaatopaikkojen lemut, sillä juuri sieltähän minun pantaisiin keräämään metalleja ja ruokatavaraa.

Lumilampi

Tässä näet Lumilammen jossakin tunturin huipun tuntumassa, mutta itse huipulle on tästä vielä jonkin matkaa. Jos ihmettelet mikseivät ne television kuvaajat kuvaa tällaisia näkymiä, niin se johtuu siitä että ne kuvaavat kuvattavansa pelkästään auton ikkunasta, ja ne kuvaavat vain sellaisia paikkoja jonne pääsee autolla. Tähän paikkaan ei autolla kuitenkaan pääse, ja helikopterillakaan tuonne ei voi laskeutua. Ja muutoinkin tämä paikka on ehdottomasti läskimahojen ulottumattomissa, ja paikka on senverran kaukana sopulilaumoila että se jää heiltä kuvaamatta. Jos totta puhutaan, en minäkään tuonne enää jaksaisi tallustella, enkä oikein viitsisikään, mutta se taas on kokonaan toinen juttu. Mutta näin se jääkausi alkaa - kun se sitten joskus alkaa. Vielä kesäkuussakin ylätunturin varjoisissa paikoissa alkaa löytyä tällaisia lumikinoksia, jotka eivät ehdi sulaa, ja seuraavina vuosina sulamattomiksi jäävät alueet laajenevat, ja lumikerrokset paksunevat. Niin se käy.

Lampi tunturin huipulla

Ja tässä näet sulaneen lammen, joka on vieläkin korkeammalla. Saattaa olla, että juuri tämä lampi näkyy Google-Earth -kuvassa, mutta en mene tätä varmuudella sanomaan. Koska aurino paistaa tähän suoraan etelästä, sulaa lumi joka vuosi kokonaan. Kuvan taka-alalla kuumottavat luullakseni Nattaset, ja jolleivät kuumota, niin sitä pahempi tosiasioille. Jälkikäteen meidän täytyy tyytyä satuiluun, eli menetelmään, jolla vanhuudenhöperöt paikkailevat sanomisiaan, ja luulevat, etteivät muut huomaa. Niin menetelkäämme nytkin, sillä suurin osa katsojista lienee sellaisia, etteivät paikkaa ole koskaan nähneetkään. Nattaset -nimi tarkoittaa naisen liereänpyöreitä rintoja, ja nimitys on sangen onnistunut. Kuvassa etualalla näkyvästä tunturin satulasta alkaa vaivalloinen vaellus kohti Luirojärveä, jossa on kämppä, ja josta pääsee kätevästi kiipeämään vaikka Sokostille, joka on tienoon korkein kohta. Jos katsot oikein tarkasti tätä kuvaa, näet jonkun paikallisen hölmön istuskelevan valkoinen pipo pässään kuvan vasemmassa laidassa. Se on siinä joikaamassa niitä nunnunnuu -joikiaan. Tai sitten se vain istuu siinä paskalla. Kuka tuon nyt tiennee.

Veneetön mies

Mitä mahtaakaan miettiä sangen yksinkertainen etelän mies Luirojärven rannassa, jossa mies eräänä kesänä jätti veneensä järven rantaan, ja sitten löytääkin sen uponneena? Tässä hän näprää nappejaan auki - lieneekö aikoo mennä uimaan, tai venostaan hakemaan. Voihan olla, että miekkonen nyppii siinä napanöyhtäänsä, josta muotoilee tuotapikaa maittavan erämiehen purukumin, jonka voi sekoittaa pihkaan, ja jota mällystämällä myös hampaat puhdistuvat. Ei näistä etelän miehen kotkotuksista ota aina edes selvää! Sivunmennen sanottuna: järven vastarannalla asui ennen erakko, jolla oli kuitenkin melkoisen vilkas seuraelämä, koska vaeltajat kävivät katsomassa tätä oikeaa erakkoa, joka siis ei ollutkaan mikään oikea erakko - asuipa vain muuten huviksensa rämeen laitamilla, niin yksin kuin kuningas.