Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Ylläolevassa kuvassa näette Led Zeppelin -yhtyeen soittajan soittavan kaksikaulaisella kitaralla, kun minulle riitti hyvin vain yksi. Olivathan ne aikansa velhoja, ja sopivat edustamaan sitä vuosikymmentä, jolloin pakersin itseni ylioppilaaksi. On totta, että kuulin niiden musiikkia vain muutaman kerran, ja aika satunnaisesti, kuten kerran Adrianon pizzeriassa, ja pari kertaa radiosta. Kuulemani biisi oli Whole Lotta Love. Minulla ei ole koskaan ollut ainuttakaan yhtyeen levyä. Nykyään minulla on noin 2700 ämppäriä, ja niistä pari lienee ledzeppeliä. On minulla toki muutama cd ja lp -levykin, mutta ne ovat hankalakäyttöisiä ämppäreihin verattuna, ja ne saavat rauhassa pölyttyä säilytyspaikoissaan. Niissä kasettimankkaäänityksissä, joita itse tein 1970-luvulla radiosta, olisi ollut paljonkin parantamisen varaa. Saundit jäivät nimittäin aika ohuiksi, mutta matkaradioiden aikana se ei haitannut. Ulkomaisista artisteista Tina Turnerin River Deep, Mountain High teki minuun suuren vaikutuksen. Bändi, joka myös pomppaa edelleenkin tuonajan musiikista esille on CCR, ja erityisesti Up Around The Bend. 1970-luvun sävelmaailma koostui radion aallot täyttäneistä sävellahjoista ja listoista. Ei sitä tuolloin ajatellut, että myöhemmin ne olisivat kiinteä osa suomalaista sielunmaisemaa, ja kadotettua paratiisia. On hyvä humata, että noihin aikoihin koettu, ympäröivä todellisuus, oli paljolti nimenomaan äänimaailmaa, koska kuvia tai videoita ei katseltu, sillä niitä ei televisiossa esitetty. On tavallaan sääli, että nykymaailma tuntuu valinneen pelkän visuaalisen ilmaisun, koska puhe ja ääni ovat sitä kieltä, joiden avulla ihmisaivot toimivat, ja kehittyvät. Tietenkin kuvallisetkin symbolit toimivat, mutta niiden kanssa ei ole tapana rupatella, ja suhteuttaa asioita. Erilaiset illanistujaiset ovat pitkälti eräänlaista terapiaa, ja harvoinhan niissä katsellaan kuvia, koska se nyt ei ole aivojen tapa jäsentää koettua. No, kännyköitä ei onneksi vielä ollut, ja ei minulla ollut kotona lankapuhelintakaan – ja kenelle minä olisin sillä soittanut. Tapasin iltakoulussa ne ihmiset joiden kanssa ylipäätään olin tekemisissä, ja ei niiden siviilielämästä tiennyt muutoin juuri mitään. Mitään koulunjälkeistä yhteiselämää ei ollut, ja ehkä siitä syystä kanssakäyminen niiden kanssa loppui tasan tarkkaan ylioppilasjuhliin. Myöhemminkään ei ollut luokkakokouksia, eikä mitään vastaavaa. 1970-luvulla ravintolat ja tanssilavat olivat täynnä nuoria ihmisiä. Ja juuri kukaan ei voinut välttyä runsaalta ystäväjoukolta. Ennen lauritsalaan muuttoa olin ehtynyt viettää Mikkelissä parisen vuotta, ja käydä siellä armeijankin (josta en pitänyt). Armeijan jälkeen töitä ei enää Mikkelistä löytynyt, joten minun täytyi palata Jousenoon, ja mennä työttömyystöihin. Pääsin sieltä kuitenkin isäni tuttavuuksien avulla Heikkisen rakennustyömaalle Rauhaan, ja sieltä sitten vippariksi sairaalaan, kunnes minulle tarjoutui mahdollisuus syksyllä mennä Joutsenon opistoon talveksi. Koska sieltä saamani todistus oli hyvä, muutin Lauritsalaan, ja menin iltalukioon. Vanhempani, ja eukkoni vanhemmat hankkivat Lauritsalasta meille puoliksi asunnon. Vaikka lauleskelinkin jonkinverran ennen Lauritsalaan muuttoa, vasta siellä laulamisesta tuli kiinteä osa elämääni. Sattui nimittäin niin, että tuolloin tuntemani ihmiset pitivät laulamisesta, ja niinpä sitä sitten laulettiin aina kun tavattiin. Minulla ei jäänyt juurikaan televisolle aikaa, koska olin illat koulussa, ja niinpä en voi kokea nostalgisia hetkiä kun telkkarissa näytetään ohjelmia vuosien takaa. Vaan enpä ole tuossa paljoakaan menettänyt! Senajan populaarimusiikkia kuulin varsin satunnaisesti, ja tuolloin joka lävestä raikunut diskomusiikki ei kuulostanut lainkaan hyvältä. Myöhemmin, kun olin jo päässyt Jyväskylän yliopistoon, minulle tarjoutui mahdollisuus tutustua nuorisomusiikkiin, kun vietin pari-kolme viikkoa nuorimman sisareni neitsyskammiossa Joutsenossa potien virusperäistä aivokalvontulehdusta. Kuuntelin sen kaikki kasetit, ja niin minulle tulivat tutuiksi Chigaco, Suzi Quatro, Raija Koukkari, ja Gary Glitter. Luin myös vinon pinon Suosikkeja, ja ihmettelin henkeäni pidätelleen, kun Garyn ura oli vaarassa kurkkutulehduksen vuoksi. Kamalaa! No niin. Spontaaneja yhteislaulutilaisuuksia varten Lauritsalassa minulla oli käytettävissäni useitakin laulukirjoja, kuten Me laulamme, jonka oli julkaissut Rakennustyöläisten Liitto r.y. (1972), ja tämän lisäksi pari muuta laulukirjaa, joissa oli nuotit, ja sointumerkit. Varsinaista pop-musiikkia emme juurikaan laulaneet, eikä minulla ollut pop-biisien nuottejakaan – saatikka sitten vihkoja, joissa olisi ollut kitarasooloja, tai kappaleiden soinnutuksia koskevia tietoja päivän iskelmistä – paitsi mitä nyt laulukirjoihin oli armoitettu mukaan.
Halunnet kuunnella esimerkin nuoren, raittiin pariskunnan kanssa laulamistamme lauluista .AAC -formaatissa (sopii mm. Nokian multimediapuhelimiin). Joidenkin mielestä tämä saattaa kuulostaa pelkältä mölinältä, mutta se johtuu siitä, että tämä on nimenomaan sitä. Kaikki eivät vain ole tallentaneet laulujaan ja soittelujaan kasettinauhurilla, koska yleistähän se ei vielä noihin aikoihin ollut. Tämä ei sovellu edes demomateriaaliksi.
Klikkaa tästä ladataksesi ja soittaaksesi biisi Tiskarin polkka
Halunnet kuunnella esimerkin Pillien kanssa yhdessä, ja yleensä juovuksissa lauletuista lauluista .AAC -formaatissa (sopii mm. Nokian multimediapuhelimiin). Mölinää se on tämäkin, ja on mahdollista, että joku saattaisi lähettää tämän demona johonkin levy-yhtiöön, koska nykyihmisellä ei ole mitään sihteellisuudentajua.
Klikkaa tästä ladataksesi ja soittaaksesi biisi Halitulijallaa
Halunnet kuunnella esimerkin Herra Pillin kanssa yhdessä (ja juovuksissa) lauletusta laulusta .AAC -formaatissa (sopii mm. Nokian multimediapuhelimiin). On paljon mahdollista, että tässä valmistaudutaan siirtymään ulos Lauritsalan keskustaan vastaanottamaan uutta vuotta, ja nauttimaan äreät ryypit taskulämmintä Jallua mäntyjen katveessa. Tämä on silkkaa mölinää, ja lienee varmaa ettei kukaan lähettäisi tätä demona johonkin levy-yhtiöön (vaikka julkaisevathan ne nyt mitä tahansa).
Klikkaa tästä ladataksesi ja soittaaksesi biisin Neiti sievänen
Halunnet kai kuunnella esimerkin Pillin herrasväen kanssa yhdessä (ja täysin ympäripääjuovuksissa) lauletusta laulusta .AAC -formaatissa (sopii mm. Nokian multimediapuhelimiin). On paljon mahdollista, että tässä ollaan Otaniemen opiskelijakylässä hoilaamassa ilman säestystä, ja kotitekoista pirtua juoneina. Tämä(kin) on silkkaa mölinää, mutta ansaitsee, toki, tulla dokumentoiduksi. Vaikka onkin kulunut nelisenkymmentä vuotta, näyttää kasettinauha säilyttäneen varsin hyvin sisältönsä.
Klikkaa tästä ladataksesi ja soittaaksesi biisin Eldankajärven jää
Jos haluat kuunnella 1970-luvun alussa kasettinauhurilla äänittämäni koveriversion Rollareiden biisistä Honky Tonk Women, tässä on tilaisuutesi. Tein nauhoituksen palatessani yöllä yksin Lauritsalan diskosta, jossa pyysin tiskijukkaa soittamaan nimenomaan kyseisen kappaleen. Muistan kun kaikki muu diskoväki tuijotti, ja näytti kaikin voimin ylenkatseelliselta, mutta tulipa tanssittua tämäkin biisi tuossa kyseisessä diskossa pienen seurueeni kanssa. Olen enkoodannut biisin .AAC -formaattiin (sopii mm. Nokian multimediapuhelimiin). Tässä nauhoituksessa kuuluva kopina tulee kengistä, ja mitään muita tehosteita en ole käyttänyt, paitsi hieman stereoinut esitystä.
Klikkaa tästä ladataksesi ja soittaaksesi biisi Hattivattinainen (Honky Tonk Woman)
Se Lauritsala, jossa eleskelin käydessäni iltalukiota, oli kooltaan varsin pieni ja kiinteä kokonaisuus, ja siksi sen voi nähdä ilmasta yhdellä ja samalla kertaa. Etelästä nähtynä eteemme hahmottuu tuttu liikenteenjakaja, ja sen vieressä huoltoasema oikealla, ja sitä vastapäätä, tien toisella puolella, näkyy entinen kotitaloni. Kuvan keskellä on erotettavissa Supermarkettien alue, ja pieni sekä tyylikäs Lauritsalan kirjasto, ja kuvan yläosassa näkyykin sitten jo osa iltakoulua. Kuvan alalaidassa näkyvä rakennuskompeksi on rakennettu myöhemmin, ja iltalukion aikoihin siinä kasvoi pelkkää metsää.
Vastapäisestä suunnasta tarkasteltuna kuvan alalaidassa näkyy ensin iltakoulu, jossa on meneillään jonkinlainen rakennustyömaa. Koulua vastapäätä näkyy Lauritsalan kirjasto, ja sen takana, keskellä kuvaa, on Supermarkettien alue, ja sen takana, pienessä männikössä, on entinen kotitaloni, ja sitä vastapäätä huoltoasema, ja kuvan yläosassa näkyy liikenteenjakaja ja rautatiesilta. Kaikki tarpeellinen oli todella pienen kävelymatkan päässä, ja Lauritsala oli varmaankin yhtenäisin koskaan asumistani paikoista. Noihin aikoihin se oli tavallaan pieni kylä, mutta sillä erotuksella, etteivät naapurit tunteneet toisiaan, ja kylille tyypilliset yhteistoimintakuviot puuttuivat. Jos alueella toimi esimerkiksi kotiseutuyhdistyksiä ja vastaavia, en minä niistä mitään tiennyt. Ystävyyssuhteita muodostui varsin satunnaisesti, ja uusia kavereita ei alueelta edes aktiivisesti haeskeltu. Niitä tuli kuvioihin milloin tuli, ja siinä taas ei ollut prosessina mitään järkeä. Otetaanpa esimerkki. Ennen iltalukiota olin vuoden Joutsenon opistossa, jossa tutustuin pintapuolisesti lappeenrantalaiseen tyttöön, joka seurusteli noihin aikoihin joutsenolaisen rokkibändin kitaristin ja lauluntekijän kanssa. Ne kävivät opistollakin soittamassa, ja sen myötä tutustuin myös bändin muihin soittajiin, ja osa heistä aloitti iltalukion samaan aikaan kuin minä, kuten rumpali ja laulusolisti. He kuitenkin karsiutuivat pois jo ensimmäisen vuoden aikana, koska opiskelu oli varsin raskasta. Itsellänikin ensimmäisen vuoden koenumerot olivat varsin vaatimatonta tasoa, ja eivät ennustaneet mitenkään sitä, että saisin ylioppilastodistukseen 8.7 keskiarvon, mikä oli erittäin hyvä saavutus, kun ottaa silloisen, varsin reippaan elämäntavan huomioon. Rokkibändin kitaristin ja lauluntekijän kanssa seurustellut tyttö vaihtoi näihin aikoihin usein poikaystäväänsä, ja toi niitä usein näytille. Kerrankin se toi erään hontelon, kalvakkaan matematiikanopiskelijan, ja Pasolinin elokuvien ystävän, ja ne pyysivät minua lukemaan runojani, joista ne sitten kiihtyivät, ja riensivät meuhkaamaan makuuhuoneeseen. Ihmettelin myöhemminkin tätä mielestäni täysin aiheetonta kiihtymistä kovasti, mutta kysehän on jo varhain kehittyneestä miehisestä kyvyttömyydestä, ja voisin päätellä, että nykyisin matemaatikkomme on sataprosentisella varmuudella täydellinen impotentti. Näistä tyttösen lukuisista poikaystävistä sen kaikkein viimeisen kanssa minä sitten soittelin yhdessä kitaraa ja tein näistä esityksistämme ensimmäisiä nauhoituksiani kasettimankalla, ja harrastin nuoren miehen innolla kotikutoista musiikkia aina kun aikaa vain oli. Sitävastoin joutsenolaisen rokkibändin jäsenten kanssa minulla ei koskaan ollut yhteisiä musiikkiharrastuksia, enkä koskaan edes keskustellut niiden kanssa musiikista – ja mitäpä minä olisin siitä tietänytkään. Minua ei liipannut kovinkaan läheltä sanoitukset: Lisää rautaa Vietnamiin, lisää tulta helvettiin! Itse en pyrkinyt panostamaan lauluissani mihinkään maailmojasyleilevään sanomaan, tai vastustamaan sotaa. Enhän minä sodasta pidä, mutta katson etten mahda sille mitään että ihmiset sotivat ja tappavat toisiaan. Mitä luokkatovereihini iltalukiossa muuten tulee, he eivät edes tienneet että soittelin päivisin ja koulun jälkeen kitaraa, ja tein ensimmäisiä omia biisejäni.
Ylläolevassa kuvassa näkyy Lauritsalan aikuinen kotitaloni, niinkuin sen näkee Lappeenrannan suunnasta lähestyttäessä. Asuin tuossa talossa kolme aivan liian pitkää vuotta. Menin naimisiin aloittaessani opintoni iltalukiossa, ja lapsikin oli jo syntynyt, jota sitten hoitelin koti-isänä päivisin, ja illat kävin lukiota, ja lueskelin läksyjä milloin ehdin. Oikeasti en olisi vielä halunnut mennä ollenkaan naimisiin, koska en ole mikään synnynnäinen perheenisä, mutta olin päättänyt, että ollaan nyt sitten isänä kunnes toukka täyttää seitsemäntoista, ja erotaan sitten kun vanhempani ovat kuolleet, jotta he voisivat erota tästä elämästä uskossa, että kaikki oli niinkuin he kuvittelivat sen olleen. Että ne luulisivat minun löytäneen onneni, ja tarkoituksen elämälleni. Mutta minä olin tosiasiassa vain velvollisuudentuntoinen, ja tehtäväorientoitunut. No, erohan siitä sitten lopulta sitten tuli – mutta vasta noin seitsemäntoista vuotta myöhemmin, mutta se nyt on varsin tavallista, se avioero. Suurin osa avioliitoista päättyy nimittäin eroon jo parissa vuodessa, ja allekin - ja syitä on aina lähes yhtä monta kuin on seppiäkin. Minä en selitä enkä kadu mitään, sillä yritin parhaani, ja naimisissaololla oli omat, hyvätkin puolensa. Mutta sen vain sanon, että jos tätä elämää tarjottaisiin nyt uudelleen, kieltäytyisin siitä melko varmasti. Olin käsittääkseni lapselleni lempeä isä, enkä lyönyt sitä koskaan, mutta kyllä sen päivittäinen hoitaminen hermoihin kävi, sillä mies ei ole mikään luontainen, tai synnynnäinen lastenhoitaja, ja täytyy ottaa huomioon sekin, että elin tuolloin parasta ikääni, ja muitakin mahdollisuuksia elämälle olisi ollut tarjolla. Yritin kasvattaa pennustani ihmistä, jolla olisi sosiaalinen omatunto, ja joka osaisi ottaa muutkin kuin itsensä huomioon, mutta tässä minä epäonnistuin, sillä en ollut ainoa kasvattaja, ja nämä muut pilasivat sen, minkä vaivoin kykenin rakentamaan. Siitä tuli sitten mitä tuli. Toisaalta: jos sitä nyt haluaa ihan pakosti haluaa mennä naimisiin, kannattaa mennä nuorena, koska silloin sietää kaikkea häslinkiä paljon paremmin kuin vanhempana, ja ei vielä tajua milloin sitä viedään kuin pässiä narussa. Sietää päivittäistä huutoa milloin mistäkin, ja kaikenlaisia oikkuja, ja päähänpistoja. Sitä ei vielä osaa kärsiä siitä, että on tavallaan vain eräänlainen sijoituskohde, jota manipuloidaan rahalla, ja pidetään makupaloilla onnellisena. Sitä ikäänkuin tulee kuuroksi ja sokeaksi kaikelle tällaiselle, ja niinhän luonto lienee asian tarkoittanutkin. Niinpä sitä kestää nuorena paljon paremmin pennun öisiä itkuja, ja matkustaa satoja kilometrejä linja-autoissa ja junissa kantokassia raahaten, jossa lapsi nukkuu. Sitä jaksaa raataa kuin juhta, joka kiertää kaivoa, ja tuhertaa lapsen aina solmussa olevien kengännauhojen kanssa, ja taiteilla pilttipurkkien ja lusikan kanssa. Sitä oppii aika nopeasti lappamaan ruokaa toukan suuhun pikavauhtia, jottei siihen tuhraantuisi turhaan aikaa. Ja niin. Eräs asia jonka muistan Lauritsalasta selvästi, oli ainainen tehtaan haju, joka varsinkin matalapaineella oli tyrmäävä. Olihan Kaukaa ihan siinä vieressä.
Kuvassa näkyvässä paikassa sijaitsi iltakouluaikoihin lastenseimi, johon vein pentuni muutamaksi tunniksi hoitoon. Noihin aikoihin yhteiskunnassa puhalsivat vasemmistolaiset tuulet, ja lasten päivähoito oli se, mitä haluttiin lisätä, ja kotihoitoa taas vähentää. Muistan kuinka pentu piti aina kantaa sinne sylissä, ja kantaa iltapäivällä taas takaisin, tai muuten se rupesi mölisemään. Nykyään lastenseimi sijaitsee kai jossakin muualla, mutta asiaa on hankala varmistaa, koska eihän tuollaisissa paikoissa ole mainoskylttejä, ja tanner näyttää tasaiseksi poljetulta. Tarkoituksenani ei ollut jäädä Lauritsalaan koko loppuiäksi kykkimään, vaan päästä jonnekin opiskelemaan. Minulla ei ollut täysin selkeää käsitystä siitä mihin lopulta päätyisin. Sen tiesin, että insinööriksi en nyt ainakaan. Lukio oli kuitenkin tuolloin ainut tie yliopistoon, joten sitä piti vaan jaksaa ilta illan jälkeen. Olisin päässyt papereilla suoraan Tampereen yliopistoon suomenkieltä ja kirjallisuutta opiskelemaan, mikä olisi ollutkin ihan hyvä valinta, mutta kävikin niin, että pyrin ja pääsin Jyväskylän yliopistoon, ja jos asiat olisivat sujuneet hieman toisin kuin ne sujuivat, olisi minusta tullut psykologi, sillä sain hankittua siihen ladaturoikeudet. Mutta näin ei käynyt, ja se taas on pelkästään onni kaiken maailman hulluille.
Muistan kun kimakkaääninen eukkoni esitteli minulle puhelimessa ihastellen uutta asuntoamme Lauritsalassa - nähtyään sen ensimmäistä kertaa - ja hihkui, että ihan siinä vieressä oli Supermarket! Jee-jee! No, sen ei ollut koskaan tarvinnut ajatella rahaa, ja siksi se saattoi ihastua tällaisista. Se saattoi ilman huolta rahasta ja sen riittäbyydestä mennä johonkin vaatekauppaliikkeeseen penkomaan. Sille siis riitti, että asuintalon vieressä oli kauppa josta voi ostaa tavaroita! Kun vanhempani toivat käydessään, hyvän hyvyyttään, leipää ja vehnäsiä, se haukkui ne aina tästä pystyyn: mitä te tänne noita ruokianne aina kannatte! Näin se pahoitti niiden mielen, mutta ei sen ollut koskaan tarvinnut ajatella moisia asioita. Että miltä toisesta mikäkin tuntuu, tai että miten harvinaista tuollainen vapaaehtoinen avustaminen oli. Eukon suku oli lajiltaan poroporvarillista, mutta täysin säälimätöntä, ja itsetietoista, ja tuossa suvussa totuus oli aina suhteellista, ja aina itselle edullista. Ne eivät tehneet koskaan missään mitään väärin, vaan asialla olivat aina ne muut. Kommarit ja puliveivarit. Jos joku sitten lähti pois suvun helmasta, tuli siitä heti epähenkilö, josta ei koskaan enää puhuttu. Mutta pääasiahan eukolle oli siis se, että ihan naapurissa oli Supermarket, johon hassata rahaa, vaikkei sitä sitten olisi ollutkaan. Ja jos rahankäytössä mentiin rankasti miinuksen puolelle, niin ainahan sen isäukko maksoi velat, jos tilit tulvivat yli varojen. Jos saisin nyt elää uudelleen nämä vuodet, pitäisin huolen siitä, että kaikki olisi hankittu mielellään ihan itse, asuntokin, vaikka se olisi sitten ollut pieni ullakkohuone jonkun rintamamiestalon yläkerrassa. Olisi ollut hyvä jos olisi oltu mielellään taloudellisesti riippumattomia muista. Että ei olisi päästetty muita sotkeutumaan kaikkeen, aina lapsenkasvatuksesta alkaen. Ei ehkä olisi tullut sitten myöhemmin tullut sitä eroakaan. Kesyn elätin elämä ei ole hyvä lähtökohta pitkälle, kestävälle suhteelle, ja itsekunnioitukselle. Ja ei ole ihan viisasta huutaa joka käänteessä, että tuossa on viisi hirttä poikki, että sopii lähteä jollei homma käy. Joskus joku kerta voi sitten olla liikaa, kuten sitten olikin. Iltalukion aikoihin Supermarket ei näyttänyt ihan samanlaiselta kuin tuossa kuvassa, ja se on saanut ympärilleen erilaisia lisäkkeitä, kuten pankkia ja Tiimaria, sun muita.
Oli niitä ilon päiviäkin, toki. Tuossa kuvassa näkyvässä talossa asuskeli nimittäin nuori pariskunta, joiden kanssa lauloimme paljon, ja hartaasti, ja nuorella naisella oli aivan erinomaisen kaunis ääni. Kyllä sitä kelpasi hoilata. Sitäpaitsi hän piti erityisesti Hiski Salomaan ralleista. Hän myös piti erilaisista hävyttömistä ja hauskoista sutkauksista tyyliin: eihän mua ilahuta mikkään muu, kuin keskeltä halkastu viikunapuu! Sen poikaystävä ihaili CCR:n musiikkia, ja sen lähes ainoisiin huveihin kuului bingossa käynti. Noihin aikoihin bingoihin oli suorastaan tungosta. Olisi pitänyt jo tuolloin huomata, että noissa paikoissa pyöri valtava määrä työttömiä, ja että työttömyys oli jatkuvasti lisääntyvä luonnovara, ja ulottuisi varsin pian myös akateemiseen maailmaan. Minä en bingosta pitänyt, ja minulle riitti mainiosti se, että laulu näiden kanssa sujui. Niiden kanssa hoilatessa tarvinnut latkia koko ajan viinaa, niinkuin erään toisen pariskunnan kanssa, nimittäin Pillin pariskunnan. Oli se niiden kanssa näet yhtä juopottelua, mutta nehän olivatkin opiskelijoita. CCR jäi kuitenkin mieleeni, vaikka se oli oikeastaan jo seuraavien nuorisosukupolvien musiikkia. Vaikka niiden biisit olivatkin hienoja, niin ne eivät olleet kuitenkaan mitään nuotiolauluja, kuten esimerkiksi monet Juicen kappaleista, vaan soveltuivat pelkästään kuunteluun, tai jytäämiseen. Vain harvat olisivat kyeneet vetämään iltanuotiolla samanlaisia kitaraosuuksia mitä CCR:n biiseissä oli. Tästä syystä tämän nuoren pariskunnan kanssa ei näitä laulettu, mutta sensijaan ahkerasti jotakin rakennustyöväen liiton laulukirjaa, ja sen nuotiolauluja, ja Pillin pariskunnan kanssa taas niitä työväenlauluja, jotka ovat minusta olleet aina niin perin koomisia.
Kävin muistaakseni vain yhten ainoan kerran työkkärissä, mutta se tympeä ympäristö, ja siellä olleet ihmiset masensivat. Toisaalta noihin aikoihin töitä löytyi kaikkialta ilman työkkäriäkin, kun vaan kävi itse kyselemässä. Sanottiin, että tulet sitten huomenna seitsemältä! Yhtenä vuotena sain kesätöitä Kaukaan rakennustyömaalta, ja toisena taas Lauritsalan huoltoasemalta, ja kolmantena Hackmanilta, Joutsenosta. Toisinaan poljin pyörällä koko matkan Lauritsalasta Joutsenoon. Kerran aamulla olin juuri lähdössä, kun työkkärissä lojuneet tyypit huomasivat minut, ja huikkasivat iloisesti: sinäkin sitten jouduit töihin! Myöhemmin tämä loisveljien hengenasenne levisi laajemmallekin, ja yhteiskunnan kuppaaminen yleistyi, ja ne joilla töitä oli, varastivat kaikenlaista työpaikoiltaan. Siitä tuli maan tapa. Alettiin pitää täysin normaalina, että sai korvauksia, tai muuta avustusta. Alettiin syntyä suoraan työttömiksi, ja penkoa roskiksista ruokaa, muka jonkinlaisena vaihtoehtoelämänä. Mutta opiskeluaikani Lauritsalassa ei kukaan vielä penkonut roskiksia.
Kuvan vasemmanpuoleisen talon alakerrassa oli ennen kirjakauppa, jonka ikkunassa lojuvaa kasettimagnetofonia ihailin, mutta rahat eivät siihen kuitenkaan riittäneet, koska tuloja ei ollut. Oikeanpuoleisen talon paikalla oli suunilleen samankorkuinen rakennus, jonka yläkerrassa oli diskoteekki. En käynyt siellä juuri koskaan, mutta ainakin kerran kävin erään seurueen kanssa, ja kotiin palattuani äänitin Hattivattinainen – biisin, joka on rollareitten koveri. Tämä nauha on vieläkin tallella. Kuvassa näkyvää suihkulähdettä ei vielä ennen ollut. Muutoinkin liikennejärjestelyt ovat muuttuneet dramaattisesti nykylauritsalassa, ja niinpä esimerkiksi Kaukaan tehdasalueelle ei enää siviiliautoilla pääse, ja katujärjestelyjä on muutoinkin muutettu. Ehkä on ihan tietoisesti haluttu tuhota Lauritsala elinvoimaisena kokonaisuutenaan, ja sulkea se sumppuun, ja pysäyttää sen kehitys.
Lauritsalassa järjestettiin aina uudenvuodenaattoisin pieni juhla, jossa oli kunnan(kaupungin)johtajan puhe, ja senjälkeen ilotulitusta. Pikkupojat eivät vielä terrorisoineet juhlaa paukkupommeillaan. Sen juopomman nuorenparin kanssa oli tapana käppäillä tuonne aattoiltana, ja juoda taskulämmintä jallua viereisessä puistossa. Erik ja Mari Pilli, kukapa heidät voisikaan unohtaa! Me ei lauleta yhtään raikasta laulua! Ylläoleva valokuva on varmaankin senverran iäkäs, ettei se ole ajalta jolloin asuin itse Lauritsalassa, mutta se onkin mukana pääasiassa sen tunnelman vuoksi, joka siitä välittyy.
Vasemmanpuoleisessa talossa oli ennenvanhaan poliisi ja posti. Poliisilaitos lakkautettiin jo iltalukioaikoihin, ja senjälkeen Lauritsala olikin, luokanvalvojani sanoin, pelkkää villiä länttä. Touhu ei kuitenkaan mennyt läpikotaisin levottomaksi, mutta poliisi oli nyt Lappeenrannassa saakka, ja ei olisi enää ehtinyt pienempää hätää selvittämään. Ja jos jonkun henkeä olisi uhattu, olisi uhri hyvin ehditty nitistää ennen poliisin tuloa. Tosin noihin aikoihin Lauritsalassa ei tapahtunut iltaisin ja öisin yhtään mitään, ja siellä liikkuminen oli varsi turvallista. Keskellä kuvaa näkyy kotitaloni. Ei Lauritsalan poliisi minua koskaan mistään ahdistellut, eivätkä ne minua kertaakaan pidättäneet. Miksi olisivatkaan, sillä minä liikuin käytännössä kodin ja koulun välillä, ja en yksinkertaisesti ehtinyt tehdä pahojani. Jos kapakassa käytiin, niin mielummin sitten Lappeenrannassa, tai kauempanakin. Kuvan bussipysäkki on töhritty, ja sitä ei tapahtunut lainkaan vanhassa Lauritsalassa.
Kuvassa näkyvä huoltoasema on täsmälleen samannäköinen kuin se oli jo iltalukioaikoihin. Olin eräänä kesänä siellä töissäkin, ja jakelin pääasiassa pensaa, sekä möin tarvikkeita. Oli ihan oikea, sininen univormukin, ja koppalakki. Mitään vastuuta minulla ei kuitenkaan hommassa ollut. Huoltsikan yhteydessä oli pieni baari, jonka automaattilevysoittimesta soiteltiin senajan ralleja, kuten Milk Cow, ja vastaavaa musiikillista kevyttuotantoa. Niihin aikoihin huoltoasemaa piti pariskunta, ja niillä oli öisin musta saksanpaimenkoira asemalla vahtimassa. Oli niillä yksi Rauhan entinen hullukin töissä, ja kerran se ajoi savuavalla autollaan, pellit vinossa, ja täysin poissa tolaltaan huoltsikan pihaan – oli näet ajanut vastikään kolarin, ja paennut onnettomuuspaikalta. Veti siinä tupakkaa posket lommllaan kuin Tuntemattoman Hietanen. Kerran huoltikalle tuli vanha seniili mies itäautollaan, ja halusi välttämättä vaihdattaa autoonsa halogeenit, ja vaihdettiinhan ne – kun oli ensin porattu lisäreiät auton lamppukoteloon, ja kytketty uudelle lampulle omatekoinen sähköviritys. Se oli tavallaan täyden palvelun talo, jossa asiakkaan sana oli laki. Ei haitannut, vaikka samaisesta autosta unohtuikin bensatankin korkki asemalle. Ei ukko enää palannut sitä sieltä etsimään. Kerran sinne tuli Rauhan sairaalan ylilääkäri tankkaamaan, mutta ei se minua tuntenut. Eihän sitä nyt ihan kaikenlaisia saatanoita ... hajurako se pitää rahvaaseen olla, vaikka sitten kuinka pieni tahansa.
Kuvassa näkyy iltalukion rakennus, joskin iltalukiota varten oli siitä varattuna vain toinen kerros, ja sivurakennuksessa oli tarjolla kahvia pahvimukeista, eräänlaisena välipalana. Olen huomannut nettikeskusteluista, että Lauritsalan iltalukion tasoa on haluttu väheksyä. En tunne lukion tilannetta muutoin kuin niiden kolmen vuoden osalta jolloin kävin sitä itse, ja sanoisin, että jos negatiiviset nettikommentoijat olisivat lähteneet samalta kaikessa suhteissa viivalta miltä minä lukioon lähdin, olisi heistä suurin osa karsiutunut varmuudella jo ensimmäisenä syksynä. Kun pyrin lukion jälkeen Jyväskylän yliopistoon, sijoituin siellä lähelle silloisen pyrkijäjoukon kärkeä, mikä korreloi hyvin saamani ylioppilastodistukseni keskiarvon kanssa, sekä tutkintotodistuksenikin kanssa, joka sentään vertautuu koko maan suoritustasoon. Todettakoon tässä nyt vielä sekin, etten arvosta erityisen korkealle älyllistä kyvykkyyttä, ja nokkeluutta, koska monet älyköistä ovat osoittautuneet olevansa ihmisinä alamittaisia. Mutta ainahan näitä viisastelijoita ja kaikenmaailman luokittelijoita on piisannut. Tietenkin joku voisi taas sanoa, että Jyväskylän yliopisto ei ole mitään, ja että ne oikeat yliopistot löytyvät Helsingistä ja muualta maailmasta, mutta heille sanoisin, että ei se nyt niin paljoa merkitse mistä tietonsa hankkii, koska yliopistoissa opiskelu perustuu pääosin ulkomaalaisten kirjoittamiin teoksiin, ja niiden sisältämää tietoa ei saa Suomesta mistään. Ja joka tapauksessa näyttäisi olevan niin, että suurin osa yliopistoissa hankitusta tiedosta unohtuu tai vanhenee hyvin nopeasti. Itse koulunkäynti poikkesi päivälukiosta siinä, että vapauksia oli enemmän, ja esimerkiksi myöhästymisistä ei sakotettu, tai siitä, että oli toisinaan pikku huppelissa. Minulla oli tuolloin eräänlainen kaukorakkaus erääseen luokan tyttöön, joka oli minusta niin kaunis, ja vilkuilin sitä aina salaa. Kuvittelin, että tunteeni leviäsi eräänlaisina aaltoina tyttöön, ja tämä virittyisi samalla tavalla. Sellaisia luuloja nuorella miehellä pitääkin olla, että jaksaisi. Kun niin moni kuitenkin putosi kyydistä jo ensimmäisenä vuotena, ja ihan viimeisenä vuotenakin luokan paras oppilas vietiin hoitoon, ja sille tielleen se sitten jäikin. Jotkut hulluden lajit ovat sellaisia, että ennen puhkeamistaan ne sallivat ihmisen tulla melkein neroksi, ja säteillä kaikin tavoin, ja sitten tulee se sammuminen, mikä on oikeastaan paljon pahempaa kuin kuolema. Minä olin noihin aikoihin erittäin hoikka poika, ja voisi jopa puhua anoreksiasta, jos tuolloin olisi ymmärretty asian päälle. Usein ahmin konvehteja rasiallisen tai pari, ja sitten oksensin sen kaiken pois. Onneksi pääsin tuosta kirotusta kierteestä, jonka taustalla lienee ollut hiljalleen kehittyvä diabetes, ja siihen liittyviä muita aineenvaihdunnan häiriöitä. Itse inhosin laihuuttani, vaikka se nykyään olisi erittäin kova sana. Nykyiset mannekiinit näyttävät ihan samanlaisilta. Tuolloin yleinen miesihanne oli kuitenkin mielummin lihaksikas, ja ehdottomasti myös vankkaleukainen. Sellainen kuin Fantom Mustanaamio, tai Ratsupoliisi King tai reportteri Jeff Cobb.
Lauritsalan kirjasto oli minulle tärkeä paikka, sillä usein kävin sen alakerrassa kuuntelemassa koulun jälkeen klassista musiikkia. Siellä oli oikeat Köykän suunnittelmat stereosysteemit, eli kolmen kaiuttimen järjestelmä, ja muut pelit. Joskus tulee mieleen, että nykyiset systeemin, joissa on kaiutinpari ja subbari, ovat vain muunnos Köykän systeemistä. Levyjenkuuntelysysteemi pelasi niin, että kuuntelin päivällä radiosta jossakin musiikkiohjelmassa esitetyn klassisen kappaleen, ja varasin sitten ajan kirjastosta, ja levyn, jossa kappale oli. Itselläni ei ollut ensimmäisenä opiskeluvuotena minkäänlaista levysoitinta, joten minun oli pakko kuunnella musiikkia muualla, ja nimenomaan klassinen musiikki vaatii hyvät vehkeet. Paganini oli minun suosikkini, ja on sitä edelleenkin, vaikka harvemmin enää klassista kuuntelen. Minä kun en ole varsinaisesti mikään klassisen musiikin fani. Se tunnettiin musiikin lajina hifistien suosimana musikkiina, jazzin ohella. Klassinen musiikki oli useimmiten erittäin hyvin äänitettyä, ja laadukkailta stereolevyiltä saattoi saada aika hyvän vaikutelman siitä, millaista musiikki olisi livetilanteessa. Kevyessä musiikissa laadulla ei ollut samanlaista merkitystä, vaikka tietenkin joku Veneskoski teki aivan loistavia miksauksia, ja monet muutkin. Liveäänitykset olivat yleensä pelkkää puuroa. Joienkin suomalaisten kevyen musiikin miksausten korkea laatu on minullekin selvinnyt vasta jälkikäteen, kun laitteet ovat parantuneet. Otetaan nyt esimerkiksi Carolan levytykset, ja vaikkapa Freemanin laulama Ajetaan tandemilla, jota kuuli joka paikassa, ja etupäässä nimenomaan matkaradioista. Vasta aivan hiljattain kuuntelin Carolaa ja Freemania hyvillä kuulokkeilla, ja voin sanoa, että ainakin miksaus olivat kuuntelemissani biiseissä kohdallaan. Yleisesti matkaradiokulttuurissa ja nimenoman kevyessä musiikissa äänityksen laadulla ei ole koskaan ollut suurta merkitystä. Myöhemmin, kun pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon, kävin siellä kuuntelemassa monien kuuluisien orkesterien ja solistien harjoituksia yliopiston päärakennuksen juhlasalissa. Sinne oli vapaa pääsy, ja musiikki oli kuitenkin täysin samaa mitä ne sitten soittivat illalla konserteissa. Se nyt vain on niin, että kotona ei voi kuunnella klassista musiikkia, koska akustiikka on kerrostaloissa täysin perseestä, ja tuolloin vain harvalla oli kunnon laitteita. Populaari -ja Rock -musiikkia en siis aktiivisesti kuunnellut, koska en tiennyt siitä juuri mitään, enkä tuntenut esittäjiä, tai suosikkeja. Ei ollut ketään jonka kanssa olisin voinut edes keskustella asiasta. Tiesin toki Rollarit ja Beatlesit, mutta niitä muita en sitten tuntenutkaan. Emme eläneet vielä tuolloin monoliittisessa rock-kultuurissa, ja MTV oli vuosien päässä. Rokin satunnaiseen kuunteluun riitti siis ihan tavallinen matkaradio varsin hyvin, ja varsinaisia rock-musiikkia soittavia radiokanaviahan ei vielä ollutkaan. Oli vain joku Jake Nymanin, tai Heikki Harman erikoisohjelma kerran viikossa, mutta ne olivatkin sitten korkeatasoisia, ja niistä kiitokset tekijöilleen näin jälkikäteen.
Ylläolevassa kuvassa näkyy Lauritsalan ylpeys – moderni kirkkorakennus. Valokuvat eivät anna sille minkäänlaista oikeutta, koska siinä on tuota massaa paljon enemmän kuin kuvista voisi päätellä. Liike suuntautuu kohti taivasta, ja se lähtee maasta. Tätä selvempää symboliikkaa saa hakea. En käynyt opiskeluaikoihin lainkaan kirkossa, enkä paljon sen jälkeenkään, koska eivät rakennukset sinällään ole minua koskaan kinnostaneet. Itse asiassa en ole koskaan käynyt tuon rakennuksen sisäpuolella. Jotenkin tämä kirkko kuvastaa lauritsalalaisten hyvää tyylitajua, ja ainakin sitä, että siellä on aina ollut riittävästi niitä, jotka ovat ymmärtäneet hyvän päälle, ja sallineet arkkitehdeille vapaammat kädet. Mitä kaikkea olisikaan voinut tapahtua, jos Lauritsala olisi saanut jatkaa itsenäisenä kauppalana ja kaupunkina? Mutta Lappeenranta imaisi sen, ja heti se alkoi taantua. Lauritsalan kirkko edustaa minulle sitä, miten loasta ja liasta voi kohota jotakin, joka kasvaa ikuisuuden mittoihin, ja tavoittelee totuuksia ja lakien lakeja. Hieno idea hienosti toteutettuna, ja tämä kaikki vielä pienessä Lauritsalassa! Nykyään uusia kirkkoja rakennetaan harvoin, ja kokeilujen aika alkaa niidenkin kohdalla olla ohi. Emme vain tajua aina käyttää ohikiitävää suurta hetkeä hyväksemme.
Ylläolevassa kuvassa on Kauko Räsäsen aikanaan veistelemä Reikäenkeli. Se, ja siihen liittynyt polemiikki on naurattanut minua aina. Kerrassaan hyväntuulista taidetta!Nykyisin patsas sijaitsee Lauritsalan kirkkopuistossa, jonne se kuuluukin - modernin kirkon viereen, koska ne puhuvat samaa kieltä. Patsas on siis herättänyt aikojen kuluessa paljonkin keskustelua, ja yleensä sitä ei ole ymmärretty. Minusta se on samalla sekä koominen, että erittäin symbolinen. Se tavallaan paljastaa selvästi ihmillisen tiedon tietynlaisen pönöttävän huvittavuuden, ja sen raadollisuuden, koska se on pudistettu kaikesta turhasta, ja siihen on jätetty vain olennaisin, eli rukous ja sen asento - kun taas ihmistiedossa ja käyttäytymisessä on aina kaikki läsnä, ja kaikkea esitetään tosielämässä aina liioitellusti, ja siksi siinä on vaikea havaita abstrakteja totuuksia.
Alunperin Reikäenkeli sijoitettiin kaupungin toisella sijaitsevalle Ristikankaan hautausmaalle, mutta patsas herätti siellä voimakasta polemiikkia, ja se siirrettiin sieltä vähin äänin johonkin kaupungin varastoon, jossa se oli muutaman vuoden. Kun ajattelee hautamuistomerkkejä noin yleensä, luulisi niiden ärsyttävän tavallisia ihmisiä ihan samalla lailla – laittaa nyt suorakaiteen muotoisia kiviä riviin metsään, ja raivata luontainen aluskasvillisuus sieltä pois, ja istuttaa nurmikko tilalle - ja tuoda niille lisäksi kynttilöitä ja kukkia. Jos joku viitsisi joskus selittää, mihin hautakivien suorakaiteenmuoto oikein viittaa, ja mitä ne symbolisoivat? Tai mitä tarkoittavat niiden pintaan tehdyt kaiverrukset ja kultaukset. Tai kun ajattelee hautamuistomerkkejä, joiden ympärillä on jykevä teräsaita, ja kivetkin ovat lähes obeliskeja, niin ei voi kun ajatella, että ihmiset haluavat siirtää taivaaseen samanlaiset arvohierarkiat jotka hänellä on ollut jo maan päällä. Varmaankin taivaassa on runsaasti ratamestareita ja apteekkareja, sun muita. Ja kun kuitenkin sanassa sanotaan selvästi, että köyhän on helpompi päästä taivaan valtakuntaan kuin rikkaan. Kyllä Reikäenkeli mahtuisi hyvin tällaisellekin hautuumaalle, sillä sehän tarkoittaa mitä tarkoittaa – sijaitsipa se sitten missä tahansa.
Nykyisin Reikäenkeli sijaitsee siis Lauritsalan kirkkopuistossa, ja kuvassa se istuu vasemmalla puolella olevalla korokkeella, ja sen molemmin puolin on istumapenkit. Kuvan oikealla puolella näkyy kirkon maasta kohoavaa silhuettia. Itse asiassa Reikäenkeli vaikuttaa kuvissa suuremmalta kuin mitä se sitten luonnossa onkaan, vaikka lopultakin se on aika pieni. Oli miten oli, se soveltuu vallan mainiosti tukemaan kirkon muodollaan ilmaisemaa symboliikkaa, mutta saisi se olla kooltaan suurempi, ja olla hieman eri kohdassa. Itse asiassa Reikäenkeli symboloi erinomaisen hyvin opiskeluani Lauritsalassa, ja liittyy heräilevään symboliikan tajuuni, ja suuntautumiseeni filosofiaan. Joten kiitokset tästäkin vähästä, joskin tahattomasta kannustuksesta.
Aika monet iltalukion miesoppilaista olivat työssä Kaukaan tehtaalla. Se oli ehdottomasti koko paikkakunnan suurin työnantaja. Tosin sen ansiota on myös Saimaan veden pilaantuminen, ja esimerkiksi saimaanlohen ja muikun väheneminen, ja nuottakuntien lopettamiset. Ennenvanhaan Lauritsalasta pääsi suoraan kuvassa näkyvään paikkaan, mutta liikennejärjestelyjä on nyttemmin muutettu, ja tehdasalue on kokonaan suljettu. Kaukas on vaikuttanut voimakkaasti Lauritsalan liikennejärjetelyihin, ja Lauritsala on tavallaan jäänyt sumppuun. Itse en ollut koskaan suoranaisesti töissä Kaukaalla, mutta olin kerran apumiehenä rakennustyömaalla, kun alueelle rakennettiin uutta hallia. Se ei kuitenkaan näy kuvassa, koska se sijaitsee lähempänä Lauritsalaa, ja Googlen kuvausautolla ei ollut sinne mitään asiaa.
Jostakin syystä minua on aina naurattanut suunnattomasti Lauritsalan keskustan tuntumassa aikanaan sijainnut grillikioski, joka oli nimeltään Saipan tuki. Alkuvuosina se oli ihan komean näköinen, mutta rapistui vähitellen pystyyn – Saipan kulkiessa seurana kohti alamäkeään. Jostakin syystä netistä ei löydy edes valokuvaa siitä, vaikka se oli minusta aina niin kotikutoisen huvittava, ja oli mukavaa nähdä kuinka se alkoi repsottaa ensin yhdestä kulmasta, ja sitten kaikista, ja lopulta kylttikin oli ihan vinossa. Lauritsalan kesustasta löytyi kuitenkin lähes samannäköinen grillikioski, ja niinpä tein pari taikatemppua, ja siirsin sen kohtaan, jossa otaksun sen aikanaan olleen. Saatan erehtyä satakunta metriä, tai enemmänkin, mutta ei se mitään, koska kukaan ei tunnu piittaavan Saipan Tuen grillin kohtalosta pennin vertaa. Tämä mainittu grilli muutti toiseen paikkaan, ja Lauritsalan keskustan liikennejärjestelyjen muutosten vuoksi vanhan nakkikioskin paikkaa on todella vaikea määrittää, ja tässä onkin kysessä onnekas arvaus. Muistan vielä, kun näin sen viimeksi auton ikkunasta käydessäni eräänä kesänä Lauritsalassa. Olisi pitänyt valokuvata se silloin, ja tallentaa sen rappio. En minä ostanut siitä ainuttakaan lihapiirakkaa, ei sen puoleen, enkä notkunut sen jonossa. Mutta monet naurut se on minulle tarjonnut, joten kiitos siitäkin vähästä.
Kuvassa on Saipan tuen seuraaja, eli Tuen grilli, joka sekin näyttää hyvää vauhtia olevan rapistumassa. On erittäin huvittavaa, että grillin nimestä on pudonnut pois sana Saipan. Uusi nimi Tuen grilli on herättänyt jopa netissä keskustelua, ja onhan se niin, että jos jo pelkästään urheiluseura Saipa kulostaa minusta koomiselta, niin siltä kuulostaa myös samanniminen, seuran toimintaan liittyvä grilli. Tämän koomisuuden taustalla on lapsuudenkokemukseni, jossa kaksi hampaatonta sukulaismiestäni kävivät aina tavatessaan samanlaisen keskustelun: No, mitenkäsh she Impa ... no, mitenkäsh she Shaipa! (tätä lukiessa pitää kuvitella mielessään hampaattomien ukkojen joutavaa jorinaa). Tämä usein kuulemani keskustelu on syöpynyt mieleeni lähtemättömästi, ja siksi en voi suhtautua urheiluseura Saipaan neutraalisti. Itse en ole käynyt tässäkään grillissä koskaan, kuten en ole käynyt liiemmin muissakaan tämän maailman grilleissä. No, myönnettäköön, että Jyväskylässä asuessani ostin muutamat lihapiirakat muutamasta grillistä, mutta niistä tuli yleensä varsin huono olo.