Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland
Kaukaisia kansanlauluja livenä - vanhalla, jo parhaat päivänsä nähneellä konserttipianolla säestettynä
Vaikka soitankin itse korkeimman omakätisesti näissä 70-luvun äänityksissäni pianoa, ei meillä kotona ollut laikaan pianoa, eikä muitakaan soittopelejä, ja ensimmäiset pianoharjoitukset räpelsinkin oppikoun soittokerhossa. Kotiläksyjä ei soinkaan soitettu pianolla, vaan siinä käytettiin pitkulaista paperiliuskaa, jossa oli pianon koskettimisto. Ääntä ei siis kuulunut, vaikka juoksutukset olivatkin olleet kohdallaan, ja sormet naputtivat tomerasti pöydänkanteen. Ehkä tässä oli vähän sitä samaa tunnelmaa kuin armeijassa, jossa armeijan rahapulasta johtuen huudettiin laukaus, laukaus, kun oltiin ampuvinaan jotakin. Tästä kurjuudesta olisikin puuttunut vain se, että oltaisin pötkötetty jossakin pellon pientareella, ja huudeltu rynnäkkö, rynnäkkö, vaikkei oltaisi tehty mitään - etteivät armeijan vaatteet kuluisi. Tästä olisikin puutunut vain se alokkaan toiveuni, että oltaisiin huudettu sängyllä loikoillen armeija, armeija, vaikka oltaisiin pysytelty tiukasti kotona omassa punkassa, koska varusmiesten koulutus nyt maksaa niin paljon. Väliin oltaisiin sitten huudeltu että sota, sota – vaikka oltaisiin eletty rauhassa, ja niin edelleen ja edelleen. No niin. Ensimmäisen varsinaisen piano-opetuksen antoi minulle äitini asuessamme Seuralassa, Rauhassa, jonka alakerrassa oli vanha, joskin virittämätön piano. Äiti neuvoi mm. akordit, ja hieman soitotekniikkaakin. Seurala on jo nyttemmin purettu, ja pianokin vietiin sieltä todennäköisimmin kaatopaikalle. Ja kuinka se soikaan aikanaan Rauhan Toverikerhon juhlissa sodan jälkeen! Myöhemmin minulle tarjoutui tilaisuus soittaa silloin tällöin Mikkelin kaupungin juhlasalissa sijainnutta pianoa, jonka äänen kuulette näillä tähän valituilla kappaleilla. Tämä soittomahdollisuus meni kun lähdin omille teilleni - ja löysin viimein itseni - ja en ole jälkikäteen valintaani katunut. Tuskinpa nekään siellä tätä kyseistä pianoa soittavat, koska he eivät ensinnäkään osaa soittaa mitään, ja toisekseenkin: koska heille on keskeisintä omistaa jotakin, kun hallita erilaisia taitoja. Yksinkertaisia poroporvareita siis. Viimeksi sain pianoa soitella Jyväskylän yliopiston päärakennuksen kellarissa, jossa olivat opettajainkoulutuslaitoksen harjoituspianot. Sen koommin en ole pianoa soittanutkaan – paitsi halpaa Casio SA-21 -sähköurkua, jonka olen myynyt aikanaan kirpputorille rahapulassa. Se oli oikeastaan lasten leikkikalu. Olen nyt nauhoittanut aiemminkin Tripod -palvelimella olleet lauluni uudelleen vanhalta kasettinauhalta, ja samalla jättänyt tästä kokoelmasta pari laulua kokonaan pois, kuten Timon karjankutsulaulun ja Meripoikatte veis. Nämä valitut laulut olen nauhoittanut alunperin livenä pienellä kasettinauhurilla, jonka sijoitin pianon päälle pomppimaan, ja lauloin niin kovaa että ääni varmasti kuuluisi nauhurin sisäänrakennettuun mikrofoniin. Nauha on todella kurjassa kunnossa, ja erittäin kohinainen, joka täten otettakoon huomioon. Aikanaan Amerikassa, jossa soitettiin kantrimusiikkia, oli laulajilla torvet suun edessä, jotta ääni kuuluisi, ja ne pyrkivät myös laulaamaan korkealta, jotta laulu erottuisi paremmin. Näissä minunkin äänityksissäni on sama vika, eli hoilotetaan liian korkealta, ja suoroastaan huudetaan. Mitään erityisiä trikkejä en siis ole käyttänyt – en sen kummemmin äänittäessä kuin jälkikäsittelyssäkään. Parhaani mukaan olen myös yrittänyt poistaa pelkästään kohinoita ja rätinöitä. Olen myös enkoodannut laulut uudemmalla linuxille sovitetulla RealProducer 10 -enkooderilla, ja sen myös näkyy tuloksessa.
Arvon mekin ansaitsemme (tai Laulu Suomessa) on Jaakko Juteinin (1785-1855) käsialaa. Juteinin mielikuvitus, ja mahdollinen iloinen luonteenlaatu tulevat esiin parhaiten hänen bellmannilaisissa juomalauluissaan, ja hänen lauluissaan on mukana ainakin minun mielestäni myös tiettyä ironiaa, koska Suomesta puhutaan ensinnäkin "suurena maana", jossa "leipäkään ei riennä riemuksemme miesten maatessa". Lieneekö ainakin osa miehistä ollut laiskoja? Karjalaiset omivat nykyään mielellään Juteinin omaksi pojakseen, mutta Juteini on kuitenkin syntynyt Hattulassa, ja oli opiskelijana kynmmenisen vuotta Turun yliopiston kirjoissa, muttei suorittanut mitään loppututkintoa. Opiskeluaikanaan hän oli kotiopettajana eri puolilla Suomea ja tutustui eri murteisiin, ja yritti omassa kirjallisessa tuotannossaan kompromissina välttää sellaisia murteellisia ilmaisuja joita ei ehkä ymmärrettäisi yleisesti. Tästä syystä hänen laulunsa ovat ymmärrettäviä vielä tänäkin päivänä. Vasta vuonna 1813 hän sai Viipurista maistraatin sihteerin viran, jota hoiti kuolemaansa saakka. Mitä tämän laulun äänitykseen tulee, se on tehty kasettinauhurilla kauan, kauan sitten 1970-luvulla, vaikkakin musiikki-instrumenttina oli entinen, kunnianarvoisa, mutta jo parhaat päivänsä nähnyt Mikkelin kaupungin juhlasalin piano. Lieneekö ollut edes vireessä, koska eiväthän sen silloiset omistajat edes osanneet soittaa sillä mitään. Kunhan olivat vain omistavinaan sen, ja omistanevat kai vieläkin. Olen yrittänyt remasteroida äänitystä parhani mukaan kuulostamaan edes siteeksi siltä miltä se oletan kuulostaneen autenttisessa äänitystilanteessa. Toivottavasti voitte yhätikin kuulla kuinka kaikenmaailman pokaalit ja kynttilänpidikkeet hypähtelevät pianon päällä soiton tiimellyksessä. Luulin ensinniitä nauhalta kuuluviksi häiriöiksi, kunnes sitten muistin mitä ääniä ne olivat. Tuollaisia lauluja silloin laulettiin, ja hoilattiin, vaikka niitä pidettiin jo tuolloin erittäin vanhanaikaisina, eikä ainakaan rokkenrollin veroisina. En tosin suunnitellut laittavani tätä äänitystäni kaiken kansan kuultavaksi nettiin, jota ei ollut vielä olemassakaan, vielä, ja jollaista kukaan ei tuolloin osannut kuvitellakaan. Nyt tämä äänitys on kuitenkin sikäli ainutlaatuinen, ettemme voi mennä takaisin 70-luvulle, ja sanoa itsellemme: soittakaamme ja laulakaamme nyt se sama laulu kuin silloin ennen. Se on historiaa, ja tapahtunut vain kerran. Ja olisihan se tavallaan aika typerääkin: mennä nyt soittamaan jotakin arvonmekinansaitsemmea johonkin omakotitalonrötisköön. Tulevaisuuden mahdollisuuksistahan me emme tiedä mitään.
Grand Piano, C-Cassette recorder, SND, Audacity, and RealProducer 10 for linux
Kesäpäivä Kangasalla on lyriikoiltaan Sakari Topeliuksen (1818-1898) käsialaa, mutta säveltäjiksi on tarjottu useita henkilöitä - aina P.J. Hannikaisesta lähtien. Laulu on idyllinen muisto ajalta jolloin suomalainen luonto oli vielä puhdas, ja myös kauniskin. Jos nyt joku menisi kyseiselle Harjulan seljänteelle, ei hän näkisi juuri muuta kuin läheisen kaupungin savusumua. Nykypäivän ihmiset eivät varmaankaan ymmärrä tämän laulun hienoja sävyjä, ja rauhaa - koska ovat sen menettäneet.
Grand Piano, C-Cassette recorder, SND, Audacity, and RealProducer 10 for linux
Johan Alfred Tanner (1884-1927) syntyi Artjärvellä. Hän oli alunperin rakennusmestari, mutta ryhtyi vuoden 1908 paikkeilla esiintyväksi taiteilijaksi, ja vuoden 1910 joulukuussa hän esiintyi ensimmäistä kertaa Helsingin Kluuvikadulla sijainneessa Helikon-teatterissa, josta Tannerin kuplettien suosion myötä tuli oikea revyyteatteri. Allaolevassa kuvassa voisi hyvinkin olla Marco Bjurström, sillä niin samankaltaisia ovat eleet, mutta Affuahn se siinä kuitenkin pelehtii. Tannerin esitykset olivat tavattoman suosittuja, ja niihin jopa jonotettiin. Varsinkin hänen lauluvihkonsa saavuttivat suurta suosiota, ja itse olen nuorukaisena lukenut Kuolemattomat kupletit - nimistä kirjasta, jossa oli noissa vihkosissa olleita Tannerin lauluja. Laulajat eivät kuitenkaan liene olleet ainakaan arvostettuja, koska myllärisentopikin puhui (Rauhan maatilan yhteissaunassa) kyseisestä artistista varsin väheksyvään sävyyn, vaikkei osannut itse laulaa mitään. Äänilevyjä Tanner teki kymmeniä, ja aina kuolemaansa saakka, sillä viimeisen levynsä hän teki vuonna 1926. Seuraavana vuonna hän kuoli tuberkuloosiin.
Grand Piano, C-Cassette recorder, SND, Audacity, and RealProducer 10 for linux
Venehessä voidaan hyvinkin oleskella vetten päällä, sillä sellaiseen vene on tarkoitettukin – vetten päällä oleiluun. Onpa jopa olemassa Vuorovette -niminen paikkakin, josta mm. vuorovetten prinssi on kotoisin. Mutta takaisin veden helmaan. Kokonaan eri asia on nimittäin se, jos tytön kulta on vetten päällä, koska tämä ei siellä välttämättä ole täydessä kontrollissa, ja voi ryyypätä holskuvasta putelistaan tuhdon alta - ja karata sitten tansseihin, ja sitten voikin seurata vaikka mitä. Ei ole ollenkaan varmaa etteikö kulta meinaisi muita, kun vauhtiin oikein pääsee. Tai sitten kulta voi mennä aivan proosallisesti kalaan, kuten allaolevassa kuvassa, ja jättää viinakset välin. Mutta jutun juju onkin siinä, ettet voi varmasti tietää kumman hän tekee mennessään vetten päälle..
Grand Piano, C-Cassette recorder, SND, Audacity, and RealProducer 10 for linux
Peltoniemen kukko - tai Laula kukko - on suomalainen kansansävelmä, ja Suomessa sitä ovat ehkä eniten esittäneet Marjatta ja Martti Pokela - itse itseään kanteleella säestäen. Radiosta saattoi kuulla heidän tulkintojaan aikanaan melkeinpä päivittäin, eli tuo huhh-hahh-haa, huhh-hahh-haa. Lukkari istui uunill-laa, pii-iipun nysä oli hulill-laa, mikä on syöpynyt aivojeni jokaisen poimuun. Laula kukko sisältyy varmaankin melkeinpä jokaiseen petkellyskurssiin, joita Suomessa pidetään. Kuvassa kantelettaan soittava Matti Kulju sitävastoin lienee soitellut muunlaisia kappaleita, mutta se on taas asia erikseen. Kanteleella Laula kukkoa lienee kuitenkin eniten esitetty. Minun tulkintani, ja sanoitukseni ovat taas ihan omasta päästä, ja koska historiaa ei voi muuttaa - eli aikanaan tekemääni nauhoitusta - on tyydyttävä tähän huumoriversioon.
Grand Piano, C-Cassette recorder, SND, Audacity, and RealProducer 10 for linux
Tätä laulua pidetään eräänlaisena kansanlauluna, ja vapaasti sitä onkin viljelty - ikäänkuin se olisi tuota herra Trad. -tuotantoa. Tämä johtuu siitä että monia laulun muunnoksista hoilataan opiskelijoiden keskuudessa heidän juominki-iloitteluissaan, ja näissä versioissa hukutaan lopulta siihen viinajärveenkin. Tämä tässä esittämäni tulkinta on kuitenkin se kipparikvartettiversio, joka levytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1951, ja sanat ovat Vilho Koljosen kynästä, ja säveltäjäksi on merkitty Kauko Käyhkö. Molemmat käyttivät muuten lukuisia salanimiä, ja osoittivat niiden keksimisessä nimenomaan suurta kekseliäisyyttä. Kipparikvartetti taas tuli tunnetuksi koko kansan keskuudessa eräiden elokuvien vuoksi, kuten Balladi Saimaalta, ja olihan niitä muitakin, kuten se filmi jossa kuvattiin yhtyeen nousua kuuluisuuteen. Kaikki kiitos ja kunnia molemmille artisteille, ja tietenkin koko Kipparikvartetille, joiden esitystä kelpaa toki kuunnella (minun valjun tulkintani asemesta) kaikin mokomin. Allaoloevassa kuvassa näet reliefin, jossa on koko Kipparikvartetti kaikessa komeudessaan..
Grand Piano, C-Cassette recorder, SND, Audacity, and RealProducer 10 for linux