Keiteleen kuljailevat kuljeksijat - The Jolly Journeymen From Keitele

Keiteleen kunta sijaitsee Savon ja historiallisen Hämeen rajamailla, ja se on asutettu pysyvästi varsin myöhään. Sieltä löytyy mm. hämäläisten erämiesten leiripaikkoja 1300-luvulta, ja Nilakka -järven nimi taas viittaa paikalla majailleisiin lappalaisiin. Pysyvä asutus seudulle tuli parisataa vuotta myöhemmin, ja Keiteleen kunta perustettiin vuonna 1879. Ennenvanhaan nämä siis olivat erämaita, jossa asuttiin vain tilapäisesti. Nykyisin Keitele on muuan kunta Sinisen tien varressa, ja siellä ei ole paljoakaan nähtävää – ehkä Hiekan ortodoksihautuumaata lukuunottamatta. Keitele on ihan tavallista, matalaa järvimaisemaa. Satelliittikuvien perusteella varsinaisia erämetsiä ei enää ole juurikaan jäljellä, vaan maisema muistuttaa kirjavaa tilkkutäkkiä. Keitele Forestin imu on ollut valtava, ja se on imuroinut tukkimetsät ahnaaseen kitaansa, ja sellutehtaat ovat sitten imaisseet loput. Eipä ole myöskään korkeita mäkiä maisemien ihalua varten. Tokihan joltakin Lumimäeltä näkee varsin kauaskin, jos korkeat puut on hakattu edestä pois, ja kasvullisuutta pidetään tarkoituksellisesti matalana, mutta samantapaisia laajoja, kymmeien kilometrien syvyisiä näkymiä mitä esimerkiksi Lapissa on tarjolla, ei metsäsuomessa yksinkertaisesti ole. Eläimistökin on sitä tavanomaista: on metsäjänistä, hirviä, mäyriä ja kettuja, sekä tietenkin metsoja ja teeriä, ynnä muita virvokkeita. Satunnaisia susia liikkuu alueella harvoin, sillä Suomenselkä, jossa niitä elää vakituisemmin, on maantieteellisesti varsin lähellä, mutta ei täällä susia jatkuvasti oleskele. Karhuja seudulla tosin asuskelee harvakseltaan, ja nykyisin myös metsäkauriita, jotka ovat tulleet pohjoisesta. Ahmakin on nähty. Saattaa hyvinkin olla, että nämä ovat olleet aikanaan hyviäkin riistamaita, mutta masiiviset avohakkuut ovat pilanneet maisemia niin että riinpiisin miehiä hirvittää. Vesistöolosuhteet ovat muuttuneet tuhansien vuosien kuluessa varsin vähän, sillä vieläkin Nilakan rannalla voi erottaa vahan rantaviivan, joka on vain hieman ylempänä kuin nykyinen rantaviiva. Ueammat vähääkään korkeammat mäenkumpareet ovat varmuudella entisiä saaria, joilta voisi löytyä yhtä sun toista jos osaisi mennä kaivelemaan. Ainakin noita erämiesten tulisijoja. Alueen maanomistusolot ovat vaihdelleet paljonkin vuosisatojen kuluessa, ja sukuja on tullut ja mennyt, ja tilat ovat ahkeraan vaihtaneet omistajaansa. Täältä puuttuvat suuret kartanot melkein kokonaan, ja niihin liittyvää torpparilaitosta ei ole täällä päässyt kehittymään. Jotkut kylät ovat kehittyneet jonkun entisen, suuremman maaomistajan maille, jotka on lohkottu isojakomaisen tarkasti geometrisiin kappaleisiin, ja sitten nimetty omiksi tiloikseen, mutta uudet omistajat eivät ole olleet tälle entiselle maanomistajalle mitään sukua. Mitään jatkuvutta ei ole syntynyt. Mutta ihmeen sitkeästi Keiteleen kunta on kuitenkin jäpistellyt vuosikymmienen ajan - taloudellisten nousu – ja laskukausien kurimuksessa. On varmaa, että jos keiteleläiset itse tekisivät kunnastaan tällaisen jutun, ne puhuisivat taatusti ihan eri asioista, ja niiden päässä komeilisivat ruusunpunaiset lasit. On niillä varmaankin ylpeilyyn aihettakin. Keiteleen vieressä sijaitsevalla Pielaveden kunnalla menee taloudellisesti paljon heikommin, vaikka itse Urho Kekkonen on käynyt oleilemassa siellä jonkin aikaa vauvaiässä, ja vaikka siellä ylläpidetään Pielaveden Sampoa, joka varmaankin maksaa pelaajien palkkioina ynnä muina niin paljon rahaa ettei sitä juuri muualle enää sitten riitäkään. Muutoinkin Pielavesi katsoo monessakin suhteessa menneisyyteen, ja vaalii muistoja, jotka eivät ketään muita kiinnosta. Keiteleen talous on puolestaan perustunut etupäässä soveliaan teollisuuden hankkimiseksi paikkakunnalle, ja sen johtajat ovat tässä onnistuneetkin. Onhan kunta nimetty kerran Suomen luovimmaksi kunnaksikin. Keiteleellä on ollut vuosien vieriessä farkkutehdasta ja liimaarakenteita, ja on ollut latukonetta – ja kaikkea sen sellaista. Jos tätä vertaa vaikkapa Rautavaaraan, jossa rakennettiin lukuisia teollisuhalleja, joissa ei kuitenkaan ollut koskaan mitään teollisuutta, voidaan sanoa, että keiteleläiset onnistuivat teollisuuden hankinnassa näitä paljon paremmin. Nykyisin Keiteleen teollisuus on paljolti keskittynyt puunkäsittelyyn lankkupuolella. Riinpiisin miehet eivät paljoa täällä juhli, ja he eivät ole täällä estämässä vanhojen korpien hakkuita. Sahateollisuuden mahti paljastuu jo ajettaessa kirkonkylään, sillä tien molemmin puolin näkyy ihan riittävästi ihmisten pohjattomasta ahneudesta kertovia aukkohakkuita. Maanviljeys on täällä ollut aina pienimuotoista, ja tilojen pellot ovat aina olleet kivikkoisia, josta ovat vieläkin muistoina peltojen moniaat kivirauniot. Karjatalous on mennyt alamäkeä viimeiset vuosikymmenet, ja tilojen navetat ovat tyhjillään, tai purettuja. Pelloilla lauduntavia lehmälaumoja ei juurikaan enää Keiteleen ympäristössä näe. Keiteleen erikoisuutena on se, että siellä sijaitsi aikanaan luostari. Hiekan tilalla oli näet sodan jälkeen evakossa luostari, joka sijaitsi sodassa menetetyllä alueella Konevitsan saarella Laatokalla. Tästä muistona Hiekan tilalta löytyy edelleenkin vanha, ortodoksinen hautausmaa. Keiteleläiset eivät ole oikein osanneet hyödyntää tätä esimerkiksi matkailuvalttina, mikä johtuu Hiekan tilan nykyomistajien penseydestä asiaan, ja siitä, etteivät paikallisen ortodoksiseurakunnan rahkeet eivät riitä asian tehokkaaseen ajamiseen, ja siitä, ettei kunnassa muutoinkaan käsitetä tällaisia asioita. Myöhemmässä vaiheessa luostarin harvat jäljelläolevat munkit muuttivat Uuteen Valamoon Heinävedellä, ja heidät haudattiin sen hautausmaahan. Silloin harvoin, kun historia liippaa läheltä, pitäisi sen muistoa vaalia, vaikka oltaisiin sitten kuinka luterilaisia tahansa. Nilakkajärven vedet ovat edelleen juomakelpoisen puhtaita, sillä lähteehän täältä Rautalammen reitti, joka on tunnettu muutoinkin Suomen puhtaimpana vesireittinä. Keitele on valitettavasti vähän liian kaukana kaikesta, vaikka täältä on lähtenyt useita maailmallakin pärjäilleitä taiteen työntekijöitä. On vaikeaa keksiä syytä, miksi asua juuri täällä, ja miksei jossakin muualla. Kuopio on täältä katsoen ehdottomasti ihan liian kaukana, jotta sen imussa pääsisi yhtään mihinkään, koska Kuopion imukin tuntuu hiljalleen ehtyvän. Keitele kuuluu sitäpaitsi ennemminkin Keski-Suomeen kuin Savoon, ja sen veturiksi soveltuisi Viitasaari, tai Jyväskylä paljon paremmin.

Ylläolevassa kuvassa lähestytään autolla keskellä kirkonkylää sijaitsevaa risteystä, josta noustaan kirkonmäelle, mutta josta pääsee myös kirkonkylän vasemmalla sijaitsevaan, varsinaiseen keskustaan, josta löytyvät sentapaiset asiat kuten tori, apteekkki, kunnantalo, pankki, linja-autoasema, ja hotelli. Kaikki täällä on kävelymatkan päässä, mutta siitä huolimatta tuntuu sltä, että täkäläiset lähtevät kusireissulleenkin autolla. Autot eivät ole kovinkaan hienoja, ja muskeliautoja löytyy vähän. Kesäturistit ja kunnasta jo poismuuttaneet ovat sitten asia erikseen. Ei täällä ole ollut tapana pröystäillä. Evakoitakin on täällä kohdeltu paremmin kuin muualla, sillä köyhän on helppo ymmärtää sellaista, jolla ei ole enää mitään.

Ylläolevassa kuvassa komeilee Keiteleen luterilainen kirkko, joka on varsin kaunis rakennus millä mittapuulla tahansa mitattuna. Kuva ei ole laadultaan niitä koreatasosimpia, koska se on kamerapuhelimella kuvattu ja värivirheellinen - mutta kyllä siitä selvän kuitenkin saa. Keiteleläiset ovat hoitaneet kirkkoaan hyvin, ja sitä on remontoitu, mutta säilytetty sen vanha yleisilme. Aina kun tällaisia paikkoja katselee, tulee miettineeksi, olisikohan kirkko rakennettu jollekin entiselle, pakanalliselle uhripaikalle, mutta niin ei varmaankaan ole tässä tapauksessa. Kirkko on vain koetettu rakentaa niin keskelle kylää kuin mahdollista. Pysyvä asutus on täällä niin tuoretta, ettei ole ollut pitkälle pakanuuden aikaan ulottuvaa traditiota.

Keiteleen kunnantalo on vaatimaton, yksikerroksinen rakennus, joka kuitenkin hoitaa tehtävänsä mitkä sille on annettu. Monessakin kunnassa juuri tällaisten rakennusten kohdalla tehdään melkoisia ylilyöntejä, eli rakennetaan korkea, ja mauttoman korskea kivinen temppeli - kuolevaan kylään, jolle ei sitten ole mitään käyttöä, kun kunta yhdistetään johonkin toiseen kuntaan. Tässä tapauksessa pelkoa tällaisesta ei ole. Tässähän voisi toimia vaikkapa NMKY, jos vain kristillisiä miehiä kunnassa riittäisi, tai sitten Keiteleen kulahtaneiden reservinupseerien purjehdusseura, tai alaosattomien tarjoilijoiden alkoholistihuoltola. Vaihtoehtoisia käyttöjä rakennukselle kyllä piisaisi. Rahaa prameaan pytinkiin kunnalla olisi varmaankin ollut, sillä senverran vauhdikasta sen kehitys on ollut. Ehkäpä juuri tällainen kunnantalo henkii parhaiten niitä moderneja ajatusmalleja, joita kunnan kehittäjillä on aikanaan mitä ilmeisimmin ollut. Ei ole ollut mitään menneisyyden painolastia, tai traditioiden puserrusta, tai rasistisia asenteita mitään kansanryhmää vastaan, kuten niin monessa etelän kunnassa ja kaupungissa on. Asenteet ne näet estävät kehityksen.

Valitettavasti minulla ei ole esittää muuta kuin mustavalkokuva Keiteleen vanhasta hautuumaasta sellaisena kun se oli ennen vanhojen puiden kaatamista. Kuvassa näkyvässä kuusessa ei ainakaan näyttänyt olevan mitään vikaa, mutta sen takana olevassa koivussa sensijaan saattoi olla jopa hieman lahoakin. Kuvassa taka-alalla oleva rakennus on osa Keiteleen yläastetta. Lukiotahan Keiteleellä ei ole, joten lukiohalukkaat joutuvat menemään naapurikuntiin.

Keiteleen vanha hautausmaa sijaitsee heti kirkon vieressä, ja aikanaan tuon uuden kivimurin takana kasvoi vanhoja puita, jotka loivat koko tienoolle omanlaisensa ilmeen. Jotakin siitä voi kenties vieläkin tavoittaa edellisestä mustavalkokuvasta. Ilmeisestikin ainakin osa puista oli lahoja, tai muutoin vioittuneita kun niistä piti päästä eroon. Nyt ne on joka tapauksessa kaadettu, ja hautausmaa vaikuttaa tässä kohtaa melkeinpä autiolta. Autiuden vaikutelmaa korostaa tuo uusi, vasta rakennettu kiviaita. Hautausmaan takana, muutaman sadan metrin päässä häämöttävällä hiekkaisella harjulla sijaitsee uusi hautausmaa, joka on kooltaan entistä paljon suurempikin. Sinne kyllä mahtuu makoamaan, kun elonpäivät päättyvät, ja loppuu juoksu joutavan perässä.

Keiteleen kirkonkylä on aina muutoksen kourissa. Ylläolevassa kuvassa evakkojen suosimalle, entiselle kyykkäkentälle rakennetaan pikavauhtia uutta myymälärakennusta, joka korvannee vanhan SALEN, joka sekään ei ehtinyt kovin vanhaksi. Monia kauppoja on kylällä kuitenkin kuollut, kuten kunnatalon vieressä sijainnut Nilakka, ja lukuisia pienempiä kauppaliikkeitä. Keskittäminen on päivän sana, ja ympäri Suomea rakennetaan pikavauhtia yhä uusia kauppakeskittymiä, ja mistäpä sen etukäteen tietää, mitä tästäkin vielä tulee. Puuttuu vain se, että joku keksisi jonkun vetävän myyntiartikkelin, joka keräisi asiakkaansa kaikkialta Suomesta, ja ihmisiä saapuisi pitkänkin matkan päästä ostoksille. Näin tuskin käy tässä tapauksessa, mutta ainahan tällaisilla operaatioilla pyritään myös siihen, että kilpailijat luopuisivat leikistä, tai eivät enää pystyisi kilpailemaan hinnoissa. Tontin paikkahan on erittäin hyvä – suoraan Sinisen tien varressa, ja vieressä on huoltoasemakin. Koska ollaan kirkonkylän alueella, on nopeusrajoituksesta se hyöty, että matkailijalle jää aikaa ajatella, ja hänen on helppoa kurvata pihaan, ja mennä ostoksille. Monet Oulusta ja Vaastasta tulijat kulkevat tätä kautta. Kovaa vauhtia ohitettaessa tällaisia paikkoja vain harva ehtii ajatella pysähtymistä. Että kyllä tätä uuden kaupan sijaintia varmaankin mietytty on.

Vanha uusi SALE se tässä vetelee tässä viimeisiään. Tämä on kenties tyypillisin kaupparakennuksen malli, joita löytyy edelleenkin pitkin Suomea. Nämä ovat taatusti kertakäyttöisiä, ja ne on rakennettu niin halvalla kuin suinkin. Eipä silti: hyvinhän tällä menee, sillä parkkipaikalla autoja piisaa. Olen itsekin käynyt tuossa kyseisessä kaupassa muutaman kerran. Hauskimmat näkemäni tapaukset ovat olleet kokijoille itselleen ikäviä, kuten tapaus, jossa erään turkulaisen autoa kolhittiin, ja kuulin tämän sanovan heti tultuaan paikalle: voi kilin vittu! Toinen taas oli se, kun kaupan katolla oli eräänä talvena paljon lunta, ja koska oli suojasää, putosi osa lumesta hauskasti seinän viereen pysäköidyn auton päälle. Kun tämä tuli kaupasta, seurasi mielenkiintoinen kohtaus, jota oli hupaisa seurata. Voi sitä kiikankaakaata. Kerran otin kaupassa osaa kyselyyn, jossa tivattiin, mitä uusia tavaroita kaupassa voisi myydä, ja millaisena asiakas koki kaupan tarjonnan. Valitin kyselyssä lihaosaston pahaa, läpitunkevaa raadonhajua, ja sitä, että myytävät tavarat olivat muutoinkin aivan luokattoman huonoja. Sitä entisaikain japanilaislaatua. Ehdotin myytäväksi heräteostoina neliskulmaisia maapalloja, tai jotakin muuta yhtä typerää. Ajattelin kirjoittessani että tiedustelulippukkeita lukeva nuoremmanpuoleinen, hieman jo ylipainoinen, hikoileva pimu saisi aihetta nauraa edes kerran päivässä, ja edes jonkinlaista lohtua muutoin niin ilottomaan keiteleläiselämäänsä.