Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Updated on the 29th April in 2016
MP3 -tiedostot on tarkoitettu nopeille laajakaistayhteyksille, ja niille, jotka harrastavat ämppäreitä. Ämppärit ovat ihan käteviä, sillä kun ne poltetaan sellaisinaan CD tai DVD -levylle datana, osaavat DVD ja BlueRay -soittimet soittaa niitä. Ne sopivat myös matkapuhelimiin ja MP3 -soittimiin. USB -muisteihin tallennettuina ne toimivat uusissa autoradioissa, ja niitä voi soittaa television sekä DVD ja BlueRay -soitinten USB -liitännän kautta. Mokkulayhteyksille nämä raskaan sarjan ämppärit saattavat olla liian kova pala, ja niiden lataus kestää ikuisuuden, mutta nämä nyt ovat parasta mikä ämppäreissä on teknisesti mahdollista. Jos halutaan jotakin vielä parempaa, pitäisi siirtyä muihin formaatteihin, joita esimerkiksi hifistit käyttävät. Hifistit – nuo kaikkein huvittavimmat kreatuurit joita maailmassa löytyy. Ajatelkaapa vain kuinka nuo lihavat, mutta äveriäät miehet lojuvat ilmeettöminä kuunteluhuoneissaan – aina vakavina ja sennäköisinä että ymmärtäisivätkin jotakin, ja ovat tarkkana kui porkkana josko jossakin risahtaisi, tai kuuluisi hellasäröä. Ne eivät käsitä, että kaikesta muusta täysin puhdas ääni on mahdottomuus, ja että yskintä ja yleisön joukosta kuuluva haistattelu ja möykkääminen ovat osa taidenautintoa. Oikea kuuntelun taito onkin poimia itselle merkitykselliset sisällöt kaiken kakofonian keskelläkin. Ja onhan aina ääniä jotka ovat vastenmielisiä, vaikka ne esitettäisiin miten hyvällä laitteistolla tahansa. Jos nyt ajatellaan minun tekemääni musaa, täytyy pitää järki kädessä tuon teknisen laadun kanssa, sillä jotkut joskus ystävinäni pitämistä henkilöistä ovat olleet avoimeasti sitä mieltä, että nämä minun tulkintani eivät ole musiikkia lainkaan, vaan silkkaa paskaa – eivätkä ainakaan yllä jatsin kunniakkaille kukkuloille. Mikään ei voi olla inhottavampaa kuin se, että joku matelee lähietäisyydelle ja sitten iskee inhottavasti, vaikka ystävien ei pitäisi koskaan tehdä niin. Yhtä vastenmielistä on ylimakea kehuminen, ja kritiikin täydellinen puuttuminen. Siksi sanonkin, että kaikki jatsimiehet haisevat sille itselleen, ja ne haisevat sitä enemmän mitä enemmän heidän mielimusiikkinsa menee nuotin vierestä. Jännitys näet panee ne piereskelemään. Tunnettehan toki vanhan sanonnan: haisee kuin jatsimies! Tämä tosiasian kanssa saa tavan rokkarikin elää, ja pidellä nenäänsä.
Vaikka äppärit ovatkin monipuolisia ja käyttökelpoisia, niin mokkulatyyppisille yhteyksille 320 kbps MP3 saattaa olla liian hidas. Heille sopiikin paremmin WMA-formaatti, joka on kooltaan noin puolet ämppäreistä, ja useimmat soitto-ohjelmat osaavat niitä soittaa. Parhaiten WMA toimii windowsissa, koska se on Mikkisoftan keittämä formaatti, mutta kyllä se taipuu Mäkkiin ja Linuxiin ihan samalla tavoin.
Taas Turmiolan Tommi se herää henkiin, ja herrojen elkeet tarttuvat renkiin ... no niin, asiaan, asiaan. Olen säveltänyt ja sanoittanut, sekä nauhoittanut tämän laulun Paha isä joskus 1970-luvun alussa Lappeenrannan Huhtiniemessä. Olen hieman modifioinut nauhoitusta liittämällä siihen bassokulun, sekä rummut, mutta muutoin äänitys on alkuperäisen kaltainen. Itse alkuperäisäänitys on tehty pienellä, kannettavalla kasettinauhurilla yhtenä ottona. Kasettinauhurin hinta oli tuolloin varsin korkea, ja varsinkin verrattuna senaikuisiin köyhän opiskelijan tuloihini. Kasettinauhurin osto merkitsi sitä, että sinä puolivuotiskautena ei voinut hankkia mitään muuta uutta. Hintaa voi hyvin verrata siihen kun ostin ensimmäisenä opiskelijavuotena Jyväskylässä amatsoninpapukaijan, johon meni puolet koko vuoden opistolainasta – ja lintu lisäksi kuoli psittacosis -tautiin pian hankinnan jälkeen. Kasettimagnetofoni mahdollisti kaltaiselleni kotitarvemuusikoille halvan tavan tallentaa biisejä, mutta se ei mahdollistanut musiikin jakamista muille – jonka puolestaan netti sekä tietokoneohjelmat ovat tehneet mahdolliseksi. Nauhoitukset ovat säilyneet näihin päiviin saakka, koska magneettinauhat ovat osoittautuneet yllättävän kestäviksi, ja niin saatoin jakaa 70-luvulla tekemääni musiikkia näin jälkikäteen. Kun ajattelee tässä yhdeydessä vaikka sitä, ettei Suomen Televisio ymmärtänyt tallentaa omia ohjelmiaan, vaan nauhoitti entisten ohjelmien päälle niin, että suuri osa entisaikojen televisiotallenteista on säilynyt nykypäiviin vain sattuman kautta, on tämä minun käyttämäni tapa ollut menestyksekkäämpi. Jotakin on tullut säilytettyä. Istuttiin siinä tyhmää iltaa pöydän ääressä senaikuisen kaverini kanssa, ja soiteltiin itsemme ensin väsyksiin, ja sitten nauhoitettiin tämä muistaakseni yöllä paskahuusissa. Olen monta kertaa ajatellut jälkikäteen, että nämä olivat oikeastaan ihan yhtä hyviä esityksiä joita muut ovat saattaneet levylle saakka. 70-luvun musiikki ei muutoinkaan ollut kovinkaan kummoista, sillä se suuri aalto oli jo mennyt, ja uutena tarjottu oli vain vanhaa hieman paremmin äänitettynä. 60-luvuku oli oma lukunsa, sillä silloin tuli The Beatles. Nuoren nykysuomalaisen on vaikeaa käsittää tämän musiikin merkitys 60 ja 70-luvun Suomessa, jossa vallitsevina genreinä olivat valssi ja tango, ja pysähtyneisyyden breshneviläinen aika. Myöhemmin mikään uusi genre ei ole kyennyt vastaavaan, ja musiikista on tullut munatonta kulutustavaraa. 60-luvun alun musiikki merkitsi oppikoululaiselle ennenkaikkea lupausta paremmasta ja raikkaammasta tulevaisuudesta. Senaikuiset radiot olivat valtaosaltaan monovehkeitä, joten vallitseva monoäänitys sopi niihin kuin nyrkki silmään. Moniraitaäänitystekniikka ei vielä 70-luvullakaan ollut meikäläiselle mahdollista, ja siitä syystä Suomeen syntyi villi kokoelma äänitysstudioita, joissa bändit ja artistit teettivät demonauhoja. Ajateltiin, että ainut mahdollisuus päästä esille musiikissa oli pyrkiä jonkun levy-yhtiön leipiin. Nyt meillä on netti, jonka kautta muusikko kuin muusikko voi saavuttaa valtavan laajoja yleisöjä, ja vähääkään tunnetuilla muusikoilla kuuntelukerrat pyörivät kymmenissä ja sadoissatuhansissa. 60 ja 70-luvuilla Suomessa oli ahdasmielisä seutuja, joissa ei suvaittu lainkaan kevytmielistä menoa. Länsi-Suomen körttialueilla monessakin uskiskodissa saattoi olla esimerkiksi radio, mutta se oli piilotettuna keittiön ikkunalle verhon taa, ja sitä kuunneltiin yleensä säästeliäästi, mutta tietenkin oli ihmisiä, jotka asettivat radionsa ikkunalaudalle, ja antoivat palaa, kuten jossakin Pispalanharjulla. Tällaisia möykkäilyyn taipuvaisia melusaasteihmisiä on ollut aina. Kun televisio tuli haja-asutusalueiden koteihin, ja syrjäseuduille, ei se vielä hallinnut olohuonetta, kuten nykyään, jossa jättiläismäinen seinätelevisio vangitsee katseen, ja kodin huvikeskus vie muutoinkin suuren osan olohuoneiden tilasta. Harva taitaa ajatella mistä tässä kaikessa on lopultakin kyse: ihmisistä on tehty idiootteja, joiden melkein ainoana elämäntehtävänä on kuluttaa sinällään merkityksetöntä tajunnan apetta. Ihmisten kyky erottaa hienompia nyansseja häviää, ja tilalle tunkee monotoninen jumputus, jota sanotaan musiikiksi, ja joka kaikaa niin tavarataloissa kuin marketeissakin. Netissä tarjotaan pilvin pimein kurjatasoisia live-elokuvanpätkiä erilaisista konserteista. Musikista on tullut metritavaraa! Musiikin tekninen taso ei ole enää se ykkösasia, kunhan hänessä eärviivat erottaa. Netissä kuunnellaan lähinnä heikkotasoisia kopion kopioita, ja musiikki on muuttunut osaksi sitä taustaa, jossa koetaan oltavan hengissä ja elettävän. Se ei ole enää se juttu. Ei ihme, että ihmiset ovat nykyään meluisampia kuin ennen, sillä taustamelun vuoksi on huudettava siinä missä ennen riitti kuiskaus. Tulee kysyneeksi, miten ihmiset antoivat tämän kaiken tapahtua? No niin, asiaan. Huhtiniemessä siis sijaitsi kerran jonkinsortin pikarakennettu lähiö, ja siellä asui pääsääntöisesti köyhiä, ja samalla sangen yksinkertaisia ihmisiä, jotka päivät pääksytysten vertailivat talojen autokatoksissa keskenään mossejaan, volkkareitaan ja datsuneitaan, joiden karvanopat heilahtelivat iloisesti kun joku rytkytti jotakuta datsunia kokeillakseen sen ruostuneita ja kuoleutuneita jousia, muka ostomielessä. Eihän niillä olisi ollut rahaa edes hiivaan, maltaisiin sekä sokeriin. Siis niihin kaikkein välttämättömimpiin einesaineksiin ja kiljun tarveaineksiin. Toisaalta he olivat toisaalta varsin huolettomia, ja alati naureskelevan hyväntuulisia ihmisiä, vaikka eivät olleetkaan kaikki ylioppilaita, mutta huoletonhan voi olla vaikka olisi sivistymätön ja köyhäkin. Tyypillinen kansanmies on aina syntymähauska hahmo, vaikkei sanoisi mitään. Että joo! Kun heitä ajattelee näin jälkikäteen, tulee hakematta mieleen Mad -lehden kannessa hymyilevä mongoloidipoika. Tämänkin laulun tietty kuivakiskoisuus, ja samalla pelkistetty nuivuus johtuu tuonajan puutteellisesta ravinnosta, joka koostui lähinnä kuivahtaneista leivänkopuroista ja vesivellistä, sekä sunnuntaisin ruutunäkkileivänpalasesta. Joskus, mutta äärimmäisen harvoin, sai syödäkseen tattaripuuroa tai jopa halvaa. Köyhyys tappaa luovuuden ennenkuin sitä on edes syntynytkään. Mutta tämä kaikki tapahtui kaunan sitten. Tarina kertoo isästä joka ei halua olla isä, vaikka yhteisö häntä tähän rooliin painostaa ja pakottaa. En minä tätä sillä sano, etteikö lasten kanssa puuhastelu olisi joskus hauskaakin, mutta nuorella mielellä on muutakin tekemistä kuin vaihtaa vaippoja. Minun varhaisaikuisuuteni meni tavallaan hukkaan, ja nuoruuteni oli jo mennyt piloille tehdassaleissa ja houruinhoitoloissa, joissa jouduin työskentelemään, kun ikätoverini kävivät lukiota ja tekivät vallankumousta. Pääsin iltalukioon suunilleen samoihin aikoihin kun aloittelin koti-isänä, ja niimpä päiväni kuluivat lukiessa ja vaihatessa vaippoja, sekä tunkiessani Pilttiä pennun aina ammollaan olevaan suuhun. Nykyään tätä isäfobiaa ei haluta ymmärtää – ainakaan niissä piireissä joissa kovalla, märisevällä äänellä itkevä lapsi on onnen korkein aste, jota kaikkien pitää haluta ja ihailla. Ennenvanhaan vain aniharvoin miehet lirkuttelivat lastenvaunujen yllä: tui-tui-tui -huisäisäi-huisäisäi – eli kyllä ne ovat yleensä naisia, ja usein lapsettomia vanhoja tätejä. Tänä päivänä mikään ei ole niin muka niin ihanaa kuin nähdä auvoisa nainen, jonka tissit pullottavat maidontuotannon runsaudesta avonaisesta jumpperin kaula-aukosta, tai voiko olla mitään ihanampaa kuin nähdä pullea nainen työntämässä vaappuen vaunuja, hiljaa kuin pikkuelefanttien marssissa, ja jota seuraa karavaanina pari -kolme äänekkäästi kiukuttelevaa pari -kolmevuotiasta. Ah sitä perheonnea! Jos tosimies ei tätä kaikkea halua, pidetään häntä omituisena, mutta vielä omituisempana häntä pidetään, jos hän alvariinsa hyppyyttää muiden mukuloita polvellaan, tai kähmii heitä setämäisen ovelasti hymyillen. Jälkimmäisestä joutuu linnaan. Tasapainotilaa näiden kahden suhtautumisvaihtoehdon välillä on vaikeaa hakea. Parempi on siis nähdä pikkulapset sellaisina kuin ne ovat. Nähdä kuinka niillä on alvariinsa paskat housussa, ja kuinka ne pukertavat loputonta, ääliömäistä itkua. Aina kun joku naisenkollo esittelee maireasti hymyillen kuolaavaa lastaan, kuuluisi tosimiehen sanoa: on niin man saatanan ruma, ihan kuin äitinsä! Tosimiehen kuuluu myös aina sanoa nuorelle aviomiehelle: siinäs sitten olet naimisissa pentulaumasi kanssa elinkautisesti, tai ainakin seuraavat kolmekymmentä vuotta! Eipä ihme, että useimmat avioliitot päättyvät eroon kun yhteiselon tyly totuus paljastuu vähitellen nuorelle aviomiehelle: tätäkö se, saatana, sitten onkin! Eipä pääse enää vapaasti viettämään baari-iltoja, ja käymään naisissa, tai ryyppäämään perseitä olalle. Tai tietenkin sitä pääsee, mutta useimmiten se lisääntyvää marmatusta ja lopulta avioeroa, tai pysyvää erillään asumista. Sitten sitä on ihan pakko käydä naisissa, ja kuvitella että tämä uusi olisi jotenkin erilainen – vaikka sitä sitten joutuukin väistämättä uuden ikeen alle, ja uuden pentulauman kahlitsemaksi. Kenties tämä kaikki on taustana Turmiolan Tommin syntymiselle, eli mies ratkaisee asian ryhtymällä ryyppäämään ankarasti, ja alkoholisoituu siinä sitten joko pian, tai hitaammin - ja kusee lopulta aivonsa viemäriin. Toiset taas käpertyvät nurkkaan, ja ulisevat niinkuin Punaiseksi palanut: uijuijui - koskee korvien väliin! Nurmion sanoin mies voi raataa niinkuin juhta joka kiertää kaivoa, tai uhrautua muilla tavoilla. Kirkkaimman kruunun saat. Pitäisi käsittää, että auvoisa perhe-elämä ei ole tosiasiassa kuin joidenkin hönelöiden naisten haaveena, ja se ei sovi kaikille. Jos se nimittäin sopisi, ei olisi avioeroja, ja kaikki liitot pysyisivät voimassa maailman tappiin saakka.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
(someone must just put his owns)
Ma-Mini, GARAGEBAND, and Audacity