Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
On the 14th March in 2022
Tein tämän videon eräänlaiseksi vitsiksi miehestä, joka keksi jotakin sinällään täysin tyhjänpäiväistä, kuten Totuustaulukot, jollaisia käytetään loogisessa päättelyssä. Kyseessä on eräänlainen kokoava sapluuna. Pitäisi kuitenkin olla tunnettua sekin, että logiikan avulla ei voi päästä jokaisessa tapauksessa oikeaan tulokseen. Varmaankin Peirce tiesi tämän, mutta ei kai tämä häntä haitannut, koska hän uskoi että parhaimmatkin totuutemme ovat pelkkiä interpretaatioita, mutta että sapluunat ovat silti hyödyllisiä.
Wittgenstein oli varsin etevä kopioimaan toisten ideoita, kuten Peircen käsityksiä maailmasta, ja sen olemuksesta.Tämän videon kertomus pohjautuu siihen, että Wittgenstein kävi mielellään katsomassa länkkäreitä, ja pyrki elokuvateatterissa väen vängällä etupenkkiin. Kerrotaan myös, että hän oli varsin kätevä käsistään, ja osasi korjata mitä tahansa. Mutta niinpä osasi suomalainen seppä Könnikin takomisen taiat, ja hänen kerrotaan rakentaneen ”kuokkamiehen” – vaikka kelloseppinähän Könnin suku tunnetaan. Tämän laulun tarinassa Wittgenstein osuu paikalle, jonne on juuri hajonnut auto, ja hän panee sen tuotapikaa kuntoon – johon autettava loihe sanomahan: Jollet sinä ole itse paholainen, niin sitten sinä olet Könni? Mutta eihän siinä mikään Könni seistä hojottanut, vaan vanha kunnon ”Ludde” – niitä ensimmäisiä piilohomoja. Ei sopinut vielä tunkea ulos kaapista koska rangaistukset olivat ankaria. ”Bertrand-sedänkin” piti pitää kiltisti sordinoa päällä, vaikka olikin olevinaan kuuluista proffa. 1800-luvun alussa homoja riippui hirressä enemmän kuin murhaajia, kunnes homostelusta sai pitkän vankeustuomion, ja sai virua mankeloitavana linnassa, ja tulla siten siellä homoakin homommaksi.
Firefox -selain VLC -plugiinilla varustettuna pystynee toistamaan OGG Vorbis (OGG), Advanced Audio Format (AAC) -tiedostoja, kuten myös Windows Media Audio (WMA) -tiedostoja. Saatan jossain vaiheessa lisätä muitakin audioformaatteja, jos nimittäin kehtaan. Ylläolevassa kuvassa näkyy kuinka helppoa AAC -tiedostojen soitto on uudella Firefox -selaimella.
Olen kirjoittanut Charles Sanders Peircestä niin monia – ah niin monia tieteellisiä tarinoita. Mutta aivan liian monia, ja täysin turhaan! On tavallaan surkuhupaisaa, että minun kaltaiseni köyhä, ja sangen tavallisista oloista kotoisin oleva nuhjake kirjoittaa mitään jostakusta toisesta, joka on asunut rapakon takana, ja on hyvästä suvusta, ja jota on jo lapsesta saakka ympäröinyt akateeminen, inspiroiva miljöö. Tuon miekkosen kirjallisesta jäämistöstä ovat tutkijat sittemmin koostaneet kootuja papereita, ja niissä on sitten riittänyt analysoitavaa. Miekkosen isä oli kuuluisa proffa, ja suvun vauraus mahdollisti pojalle oleskelun Euroopassa, jossa tämä sitten löysi filosofisen minäkuvansa. Mutta en minä ole kade kenekään – ainakaan hienosta suvusta – vaan pikemminkin hieman katkera minulta puuttuneesta lapsuuden virikkeellisestä ympäristöstä. Olihan lapsuuteni ympäristö toki erikoinen, mielisairaala, jossa muuten synnyinkin, mutta ihmiset siellä olivat tavanomaisia, ja suvaitsemattomia, sekä rahalle ja tavaralle ahneita. Monet heistä tekivät vapaa-aikanaan mielisairaista karkeaa pilaa, ja kohtelivat heitä alentuvasti – ikäänkuin neljännen luokan kansalaisina. Vaikka äitivainajani kirjoitti ahkerasti nyyhkytarinoita Nyyrikkiin, ei häntä voi sanoa oikeastaan minkään hienomman kulttuurin harrastajaksi. Äidin musiikkimakukaan ei ollut kummoinen, mikä paljastui paljon myöhemmin, kun hän ylisti Rietun taka-taka-taata, ja kehui Pasi Kaunistoa, ja niitä muita. Mistäpä se olisi musiikkia oppinut, kun ei sitä juurikaan harrastanut. Syynä musiikkikielteisyyteen saattaa tosin olla struumaleikkaus, jonka yhteydessä häneltä napsaistiin toinen äänihuuli, tai se vaurioitui nin, että puheäänikin oli vihlovaa, kimeää kähinää. Kiihtyneessä tilassa se kohosi falsettiin. Ei meillä ollut soittopelejäkään, vaan pelkästään enon tekemä, haljennut kantele, jota kukaan ei koskaan saanut edes vireeseen. Kielet oli naulattu kanteen pienillä nauloilla, mikä lienee syynä siihen, että kansi halkesi lopulta paukahtaen. Tekijä kun ei ollut mikään kanteleentekijä. Ei meillä ollut levysoitintakaan, ja radionkuuntelukin oli säännösteltyä, ja kaikkinainen jatsin rumputus oli kiellettyä. Kävi meillä useinkin kahvilla Rauhan sairaalan sähkömies, sellainen nukkavierun oloinen kaveri, josta sain sitten myöhemmin tietooni että se oli ollut viulistina paikallisessa Holger Huttusen orkesterissa, eikä mikään huono viulisti ollutkaan. Isälläni ei ollut nuottikorvaa lainkaan, ja en kuullut hänen koskaan laulavan. Missäpä sekään olisi sitä taitoa oppinut! Paimenpoikana toiminut, ja kiertokoulua käynyt mies. Kotimme kirjahyllyssä oli niitä tavanomaisia teoksia, kuten Netta Muskettin Noran kolme rakkautta, ja vintillä oli visusti piilossa punakantinen teos Rakkaus ja avioliitto, josta sain ensimmäisen sukupuoliopetukseni. Itse asiassa se riitti minulle, sillä paljon neuvoja ei tarvita kun temput osataan ... juttaruttaitutaa, kun temput osataan. Kirjahyllyymme karttui kiertelevien kirjamyyjien onnistuneiden myyntioperaatioiden myötä niin, että lopulta hyllyissä oli Kansojen historia, jonka luin eräänä talvena läpi. Sinne ilmestyi Aarno Karimon toimittama teossarja Kumpujen yöstä, ja Mannerheimin Muistelmat, ja vastaavia. Oli Korukalevala ja Gallen-Kallelan kuvittama Seitsemän veljestä, jotka päätyvät sittemmin minun haltuuni.
Oli Eläinten maailma -teossarja, jossa oli kuva kaadetusta urosgorillasta. Kun pikkusisareni näki sen, hän sanoi heti: laurilasetä! Ja olihan niissä toki samaa näköä – myönnettäköön – niin gorillassa kuin sedässäkin. Hyasinttiara on sekä korea että komea! Muistaakseni teoksessa oli myös Suomen kuvalehden nimimerkki Kittyn kirjoittama artikkeli harmaapapujaijasta, joka eleli Vaskivaaran perheessä, ja jonka kuvan näette ylläolevassa kuvassa. Sen nimi oli Maisteri Fiiju Vaskivaara. Kuvassa näkyy Fiiju ja Maanju ripustamassa pyykkiä narulle. Fiijulla oli harmaa shaketti ja punainen pyrstö Kongosta.
En löytänyt alkuperäistä lehtijuttua, mutta Kanadansuomaialsessa kaunokirjallisessa julkaisussa oli juttua siitä, että Suomessa asuvaa Fiiju Vaskivaaraa oli haastateltu radiossa, ja amerikkalaista papukaijaa arvioitiin paremmaksi. No, tämä väite perustui kanadansuomalaisten juttuihin. Tästä lehtijutusta voi päätellä että Fiijun maallinen vaellus on varmuudella päättynyt, vaikka Jakot ovatkin sangen pitäikäisiä. Sain itse lukemastani jutusta kimokkeen hankkia myöhemmin elämässäni useitakin papukaijoja, mutta Jakoa en saanut koskaan. Fiiju oli kova kärttämään aamuisin kahvia, ja jollei sitä tarjottu riittävän ripeästi, se saattoi nokkaista itse Maanjuakin, joka oli sen lemmikki. Naapurin pennuille tuli nuortenlehti Nasta, ja alapihan porukalle Nakke Nakuttaja - mutta meille vain Aku Ankka, josta oli aina kova tappelu. Minä sain lehden luettavakseni jo pahoin nuhraantuneena. Mummolassa sain lukea lännensarjoja ja korkeajännityssarjaa, sekä texwillerit ja viidakot. Kotonani ei siis ymmärretty edes populaarikulttuurin päälle – puhumattakaan hienommasta kulttuurista - vaikka toisaalta meillä ei ryypiskelty ainakaan julkisesti, eikä kiroiluakaan harrastettu. Tilanne muuttui hetkeksi kun taloon tuli uusi vävypoikakandidaatti, joka löi pöytäviinapullon reilusti keskelle ruokapöytää, mutta hänhän opiskeli lääkäriksi. Sellaisille on sallittua moni asia, mikä on taviksilta kiellettyä. Rauhan sairaalan hierarkiassa lääkärit olivat melkein jumalasta seuraavia. Meiltä ei kuitenkaan menty yönselässä alushoususillaan naapuriin turvaan, niinkuin naapurin perheestä, tai meinattu hukkua humalassa ankkalampeen. No niin. Todettakoon, että Peircekin oli myöhemmässä elämänsä vaiheessa (ainakin amerikkalaisittain) köyhä, mutta oli hänellä silloinkin talo, ja kirjojansakaan hän ei menettänyt kuin tilapäisesti, kun lainasi niitä panttaamalla rahaa veljeltään, joka pian antoi ne takaisin. Kun minä olen menettänyt elämässäni jotakin, on se mennyt sen siliän tien. Aina on löytynyt ottajia, joille ei tulisi mieleenkään palauttaa tavaroita takaisin. C.S. Peirce ei koskaan matkustellut tavarajunien katoilla, kuten Woody Guthrie, tai kerjännyt kadukulmauksessa. Jos siihen olisi sitten tullut äkeä poikajoukko, joka olisi ruvennut tönimään Charlesia, olisi hän varmaankin sanonut tiukkkaan yhteenpuristettujen huultensa välistä sanan: pieru! - Jolloin kaikki olisivat räjähtäneet raikuvaan nauruun, ja paenneet juosten paikasta, tai sitten Charles olisi viety riemusaatossa lähimmän kapakan ovesta sisään, ja Ray Bradburyn lihava poika olisi avannut oven (The door slammed. As Poe turned away, down the street, skimming over the frosty ground, the coachman playing a lively air on a bugle, came a great coach, out of which, cherry-red, laughing and singing, piled the Pickwickians, banging on the door, shouting Merry Christmas good and loud, when the door was opened by the fat boy). Charlesista tuli eräs aikamme merkittävimmistä filosofeista, vaikka hän olikin pöllinyt yliopiston kassan josakin vaiheessa, ja saanut yliopistolta matkapassin, niinkuin Väkevä-Matti, joka löi alasimen pölkkyineen maan sisään. Kun olen ajatellut omaa elämääni, niin en minä olisi halunnut joksikin filosofian ikoniksi, koska minä tiedän tuskallisen selvästi, että parhainkin tieto on harhaa. Mutta saahan sitä aina kuvitella ja haaveilla kaikenlaista. Nyt tämä kaikki on ainakin omalla kohdallani liian myöhäistä, ja hyvä niin. Elin ihan kuvallisen tavallisen hemmon elämän, ja pidin jopa joskus hauskaakin. Niin että laulakaa mukana kaikin mokomin, kun kuuntelette tätä laulua, sillä ei siinä ole juuri muuta kuin kertsi. Muutahan ei tarvitakaan jonkun idean esittelemiseen.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
(someone must just put his owns)
Mini-Mac, Windows 10, PlayOnMac, CoolEdit Pro 2.0 for windows, FAAC, and Audacity