Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A
41
70700 Kuopio
Finland
Updated on the 13th March in 2012
Nämä MP3 -tiedostot on tarkoitettu nopeille laajakaistayhteyksille, ja niille, jotka harrastavat ämppäreitä. Ämppärit ovat ihan käteviä, sillä kun ne poltetaan sellaisinaan CD tai DVD -levylle datana, osaavat DVD ja BlueRay -soittimet soittaa niitä. Myös USB -muisteihin tallennettuina ne toimivat uusissa autoradioissa, ja BlueRay -soitinten USB -liitännän kautta. Mokkulayhteyksille nämä raskaan sarjan ämppärit saattavat olla liian kova pala, ja niiden lataus kestää ikuisuuden, mutta nämä nyt ovat parasta mikä ämppäreissä on teknisesti mahdollista. Jos halutaan parempaa, pitäisi siirtyä muihin formaatteihin, joita esimerkiksi hifistit käyttävät. Nuo kaikkein huvittavimmat kreatuurit joita maailmassa löytyy. Lihavat, mutta äveriäät miehet kuunteluhuoneissaan, vakavina ja sennäköisinä että ymmärtäisivätkin jotakin. Täytyy tietenkin pitää järki kädessä, sillä jotkut ovat avoimeasti sitä mieltä, että nämä minun tulkintani eivät ole musiikkia lainkaan, vaan silkkaa paskaa – eivätkä ainakaan yllä jatsin kunniakkaille kukkuloille. Noin yleensä ottaen: koko jatsi on lähtöisin ulosta, ja sille se myös haisee (sekä vanhalle viinalle, tietty).
Vaikka äppärit ovatkin monipuolisia ja käyttökelpoisia, niin mokkulatyyppisille yhteyksille 320 kbps MP3 saattaa olla liian hidas. Heille sopiikin paremmin 100 kbps AAC -formaatti, joka on tarkoitettu multimediapuhelimiin, ja joka siirtyy muutoinkin liukkaammin. Mäkin käyttäjien kannattaa asentaa systeemiinsä VLC -ohjelma, ja säätää selaimensa käyttämään sitä soittamaan näitä tiedostoja, ja tämä ohjelma soveltuu myös windowsiin, ellei siihen ole asennettu erillistä koodekkipakkausta, joka hoitaa homman. Linuxissa GNOME -työpöytäsysteemiin kuuluva Totem riittää mainiosti, kun sitä on täydennetty laajennetuilla gstreamer -paketeilla.
Kuvassa poseeraa The Diamonds niminen yhtye, joka vaikutti viime vuosisadan puolivälin tienoilla, ja mielestäni vielä sen jälkeenkin. Minulla on aikanaan ollut hallussani heidän esittämänsä pieni single-levykin, jossa oli Little Darling -niminen kappale, ja minusta se oli perin mukavaa kuunneltavaa – ihan niinkuin ne olisivat laulaneet taustalla oh-flamenco-co-co-co-co oh-flamenco-co-co-co. Valitettavasti olen menettänyt tämän levyn aikanaan maailman myllerryksissä – vaikkakin se lienee vieläkin jossakin nurkassa olemassa, ja siellä pölyttymässä. The Diamonds - yhtye oli kotoisin Ontariosta, Kanadasta, ja sen jäseniä olivat mm. Ted Kowalski, Phil Leavitt, Stan Fisher ja Bill Reed, jotka näet myös allaolevassa kuvassa. Suomessa heitä muistuttavat kenties mainio, ja loistava Kipparikvartetti ja myöhempi Four Cats.
He opiskelivat aluksi Toronton yliopistossa, ja tutustuivat siellä – meidän onneksemme. Laulun on säveltänyt Maurice Williams. Kun katselee laulun sanoja, tulee ainakin minun mieleeni ensinnä se, ettei tuosta voi syntyä yhtään mitään, mutta tämä näköharha johtuu siitä, että kaikki sellaisenaan populaarimusiikissa esitetyt lyriikat vaikuttavat lähinnä typeriltä, koska vasta rytmi saa sanat elämään, ja staattisina ne ovat vain joukko kummallisia sanoja. Monien rokkikappaleiden sanat vaikuttavat samoin sellaisinaan luettuina aivan yhtä älyttömiltä, mutta järjellisyys ei olekaan koskaan ollut rokkenrollin hyve, vaan siitä laikitaan, kuten Jaggerin poikakin on osuvasti todennut. Sanojen selvään lausuminen laulettaessa on myös selvä virhe, ja selkeästi parempi onkin ääntää aina esimerkiksi englantia kuin ulkomaalainen. Näihän minäkin olen tehnyt tämän laulun kohdalla. Viime vuosisadan puolenvälin tienoilla erityisesti amerikkalaiset tekivät paljon nimenomaan laulettavaa musiikkia – toisin kuin nykyään – ja niillä oli kirkkaimpana tähtenään Elvis Presley. Valitettavasti The Diamonds -yhtyeen taustalla vaikuttanut, bassoa laulava jäsen, kuoli syöpään vain joitakin vuosia sitten, mikä kertoo siitä, että yhtye toimi pitkään myös sen jälkeen kun sen kuuluisuuden vuodet olivat menneet. Elämä jatkuu aina, vaikka miehet vanhenevatkin, ja rusinoituvat iän mukana. Muistan, kun luin tässä päivänä muutamana jostakin aikakauslehdestä miten Cyndi Lauper osallistui kotikulmiensa kulttuuririentoihin ihan tavallisena kansalaisena, ja hän oli sentään ollut jonkinsortin megatähti, eli tunnettu muuallakin kuin nevernyrkissä. Kun ihminen poistuu julkisuudesta, tai ämteeveen listoilta, ei hän katoa mihinkään olemattomuuteen, ja jokainen poistuminen ei merkitse rappiota ja kuolemaa, tai virumista jossakin haisevassa loukossa vain vapauttavaa kuolemaa odotellen. Tosi taiteilija tietää toki tekevänsä hyvää työtä, ja ei tarvitse sen todistamiseen ihmisjoukkojen mölinää, tai festivaalikansan punakaartilaisäänestyksiä. Itse asiassa artistin ei tarvitse tehdä elämänsä aikana kuin yksi hyvä biisi, ja saavuttaa jo sillä kuolemattomuuden, tai keksiä jokin uusi konsti rikastamaan rokkenrollin jotakuta genreä, tai luoda itse ihan omanlainen genrensä. Jokainen voi ilmentää oman elämänsä genreä, ja olla sen ainutlaatuinen, ainoa, ja korvaamaton edustaja. The Diamonds -yhtyeen levyjä saa vieläkin nettikaupoista, joten sinne vaan kaikki, jotka ovat alkuperäisen perään – ja onhan näiden herrojen esitys toki jotakin muuta kuin minun kyhäelmäni, vaikka minäkin olen yleensä aina harrastanut kertasoittoja, eli kerralla purkkiin – menetelmää. Olen aina ihmetellyt sitä, miten korkeatasoisia äänityksiä ne osasivat ennen tehdä, vaikka käytettiin hiilimikrofoneja, ja moniraitaäänityksestä ei oltu kuultukaan. Nykyään melkein jokapojalla on tietokoneessaan nippu vatastettuja ohjelmia, joilla voi tehdä melkein mitä tahansa. Mutta useimmiten jokapojilta ei kuitenkaan synny mitään erityisen merkittävää, koska ideoita ei ole. Jos heitä vertaa esimerkiksi Kraftwerk -yhtyeeseen, ovat he useimmiten pelkkiä pimputtelijoita – ajatelkaapa vaikkapa loistavaa Radioaktivität – biisiä. Nykysuomalaisten bändeillä on vain kummallisia, englanninkielisiä nimiä, ja biisejä, joissa fackitellaan oikein niin man perusteellisesti – mutta kun se sanottava puuttuu. Olen laittanut tähän tarjolle live-version, eli itse asiassa kolmasti kirkastetun versio, jossa apuna oli ZOOM G1XNext -niminen laite, jolla sain sähkökitaraani korinan. Mikrofonina oli FatBoy, ja äänikorttina M-Audio Fast Track. Aiemmin tarjolla oli versio, jossa taustalla soi MIDI, mutta se nyt ei ole yhtään samalla tavalla autoa kuin että itse nau'uttaa kitaraa, ja yrittää hoilata mukana. Kaikkine puutteineenkin se on aidompaa, ja samalla jotakin, joka voi mennä ankarasti pieleen, jos on mennäkseen.
When you look at the picture just above you can see an original The Diamonds -band who was fully operative in the middle of 1900's, but they continued their splendid work several decennies after it. As far as I can remember, I owned their single, where was their famous Little Darlin', and I can remember how listened to it almos repeatedly. Unfortunately I have lost that record for years ago. The band was from Ontario, Canada, and the members of it (Ted Kowalski, Phil Leavitt, Stan Fisher ja Bill Reed) meet each other in Toronto University. The song was composed by Maurice Williams. The lyrics of the song are almost uncomprehensible, and one could think that there is no sense at all in them, but the lyrics begin to live when you start to sing the song. In those distant (and lost) days especially Americans made music which one can sing along, and remember the melody for a long time. And the most famous of those kind of melodic artists was Elvis Presley. And now it is my turn to try to sing that song, and try to catch the very same feeling that The Diamonds had in their record.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
(someone just puts his owns)
HP a6548.sc, Windows 7 Pro, CoolEdit Pro 2.0, Audacity, and Faac