Timo Kinnunen One Man Band - Tietoa ja suuria tunteita

Naru Wally

Tietoa ja suuria tunteita

Ylläolevassa kuvassa näet erään aikamme suurista – Naruvallun, joka käytti suuren osan elämäänsä keräämällä narunpätkiä, joita löysi tiluksiltaan. No, tosiasiassa miekkonen oli hieman hei-hei, ja tämä kuva on peräisin teoksesta Essentials Of Abnormal Psychology, jonka kerran ostin ihan silkaksi huvikseni jyväskyläläisestä kirjakaupasta. Luin Jyväskylän yliopistossa psykologiaa ihan cum lauden edestä. Olihan minulla siihen erihakemuksesta myönnetty laudaturoikeuskin, ja ilman sitä opistoja ei olisi saanut jatkaa – ainakaan psykologiassa. Olisin laudaturin suoritettuani voinut valmistua ihan lailliseksi kallonkutistajaksi, mutta ehkä on vain hyvä etten realisoinut tätä opinto-oikeutta ihan loppuun saakka. Ajatelkaapa nyt vaikka Veltto Virtasta, ja Armo Hormiaa! No niin, ja sitten asiaan. Esittelen tässä aluksi pari juttua, joita olen työstänyt jo vuosia. Ei niillä mitään erityistä maailmanhistoriallista merkitystä ole, mutta tehty mikä tehty, ja tapahtunut mikä tapahtunut. Voisin kirjoittaa tarinat yhä uudelleen ja uudelleen, koska ne kaikki kuvaavat tapahtumia vain oman pääni sisällä, ja päänsisäinen todellisuus on sangen suhteellista. Kuvaamani tapahtumat eivät, tietenkään, voi tapahtua sellaisinaan enää uudelleen, koska fyysiset edellytykset puuttuvat. Luonto on toisenlainen, ja jatkuvassa muutoksen tilassa. Panta Rhei – niinkuin sitä sanotaan. Ajan kelloa ei voi kääntää enää taaksepäin niin, että palautettaisiin jotakin täysin autenttisena. Olisi mahdotonta nähdä ja kokea kaikki samanlaisena, koska tiedämme tällä hetkellä enemmän kuin silloin. Itse asiassa on siltikin olemassa vain yhdenlajinen, ja yhdenlaatuinen totuus, joka kuvaa täysin tarkasti sitä miten homma oikeastaan on kulkenut. Me emme vain tunne tätä psykohistoriaa, tai asioita, jotka ovat omassa olemisessaan niinkuin ne ovat. Ja jotta homma kävisi vaikeammaksi, muut ihmiset voivat, tietenkin, laajentaa omaa päänsisäistä todellisuuttaan - keksimällä yhä uusia tarinoita, jotka ovat juuri heidän mielestään tosia. Tässä on jotakin perin samaa kuin nykyvenäläisten alituisissa, uusissa historiantulkinnoissa, mutta ehkä he kuvittelevat että heillä on siihen varaa. Mutta nämä muiden ihmisten kokemat asiat ovat tapahtumina palautumattomia, ja niihinkään ei voi palata. Esimerkiksi Kurkijoen maamiesopistoa ei ole ollut olemassa vuosikymmeniin, ja nekin, jotka siitä ovat jotakin muistaneet. ovat jo kuolleet. Erilaiset, asian ympärille rakentunet seurat ja yhdistykset, ovat tavallaan eräänlaisia vainajanpalvojia, jotka lausuivat menneisyyden mantraansa, ja toivovat sen palaavan. Mutta ei menneisyyteen kannata katsella, ja etsiä sieltä merkityksiä omalle elämälleen. On tietenkin totta, että jos syntyy johonkin Daltonin perheeseen, tulee useimmista samanlaisia daltoneita kuin vanhempansa, mutta ei kaikista. Koska historia – ja eritoten psykohistoria on katkennut, ovat kaikki Kurkijoesta nykyisin kirjoitetut jutut pelkkää kuvitelmaa, ja aikanaan tallennetuista vanhoista jutuista taas puuttuu terve kritiikki ja laajempi tulevaisuusnäköala. Ei sitä huomaa ihan kaikkea, vaikka kaikki onkin koko ajan ihan tuossa silmiemme edessä. Me emme ihmettele sitä, miten esimerkiksi melkein kaikilla elokuvissa esiintyvillä näyttelöijöillä on niin hyvät hampaat, vaikka on todennäköistä, että entisajan ihmisten hammasrivissä oli aukkoja, ja keskiajan ihmisen hampaat olivat kuluneet kivensiruista, joita jauhoihin aina ilmaantui myllynkivistä. Todellinen entisajan ihminen oli harvahammas, ja iho oli sierrettynyt jatkuvasta ulkoilmaelämästä. Monilla juopoilla ja rikollisilla ei ole ehyttä hammarivia, jos vaikka olisikin uudet legot suussa. Savupirttien aikaan ihmisillä oli erilaisia, ainaisesta katkusta johtuvia silmäsairauksia, ja niiden oli suorastaan pakko siirtyä ulkosalle odottelemaan avun siintymistä, mikä ei ollut varmaankaan mukavaa keskitalven pakkasissa. Elämä oli ennen joteknin paljon säälimättömämpää kuin nykyisin: useimmat peto ja riistaeläimet metsästettiin järjestelmällisesti sukupuuttoon, ja hulluja sekä poikkeavia pidettiin kytkettynä seinään, ja köyhille ei oltu kovinkaan armeliaita. Esimerkkinä vaikkapa se tapaus, kun Kurkijoella olevaan saareen tuli lauma metsäpeuroja. Asukkaat tappoivat ne kaikki, joten metsäpeurojen invaasio muualle Suomeen ei onnistunut ainakaan Kurkijoen suunnasta. Vasta paljon myöhemmin Elimyssaloon tulivat ensimmäiset metsäpeurat, ja sehän sijaitsee paljon pohjoisempana. Kurkijoella oli vain tuota iänikuista salametsästystä, ja laitonta ansapyyntiä, joka johti salaperäiseen riistan vähenemiseen, ja biodiversiteetin kapenemiseen. Mahdolliset lehdot olikin jo tuhottu ottamalla niiden alueet reippaasti järkiperäiseen peltoviljelyyn. Voi siis ainakin olettaa, että tuokin ajanjakso, jolloin Kurkijoen maamiesopisto vaikutti paikkakunnalla, ei ollut mitenkään mukavaa aikaa – ainakaan köyhille, ja kaikkein vähiten metsän väelle. Myös Rauhan sairaala on nykyisin lakkautettu, ja osa siellä sijainneista rakennuksista on purettu, ja vähitellen koko paikka rakennetaan uudelleen, uusia käyttäjiä varten. Rikkaat ryssät palaavat nautiskelemaan rahoistaan, ja ympyrä on kiertynyt umpeen. Tietääkseni siellä asuneet ovat järjestäneet parina viime vuona yhteistapaamisia, jossa ihmiset ovat herätelleet henkiin kuvitelmansa Rauhasta, ja unohtaneet samalla autuaallisesti millaisia paskiaisia ovat itse olleet, ja kuinka paljon pahaa mieltä ovat toisille aiheuttaneet. Tietääkseni rauhalaisia on asunut jo vuosikymmienen ajan siinä ihan lähiseuduilla, sairaalan lakkauttamisen jälkeenkin, ja he ovat siellä eläneet tapahtumaköyhää ja älyllisesti niukkaa elämäänsä, päivästä toiseen, ja he eivät ole viettäneet tietääkseni yhtään kokoontumisjuhlaa. Kun sitten vasta nyt, kun kaikki ovat jo senverran seniilejä etteivät muista mitään oikein. He herättävät varmaankin keskinäisissä muisteluissaan henkiin eräänlaisen kuvitelmiensa legolandian, tai muumimaailman, jossa mikään ei ole enää totta. Sellaisiahan ne ovat luokkakokouksetkin, joista jäävät pois varmuudella ne, jotka eivät ole onnistuneet kiipimään ja pätemään. Olin kerran eräässä tuollaisessa tilaisuudessa Mikkelin puolessa, jossa odoteltiin tilausuuteen tulevaksi erästä kuuluisaa oopperalaulajaa, entistä luokan oppilasta, joka sitten tulikin paikalle. Siitä se riemu repesikin, ja alkoi suloisten, äitelien muistelujen tulva, ja kaikki kynnelle kykenevät piirittivät oopperalaulajaa mikä vain suinkin taisivat, joka vei siten koko shown. Oltiin sentään oltu kuuluisuuden kanssa samassa luokassa! Minä oli tilaisuudessa pelkkä sivustakatsoja, ja en ollut koskaan ollutkaan kyseisessä luokassa, ja minusta tuo hännystelty oopperalaulajakin oli vain tukeva, keski-ikäinen, siansilmäinen ja hikoileva miekkonen. Ei se tainnut edes laulaa. Jos ajattelen tässä omaa kouluani, ei olisi edes koskaan tullut mieleeni, että sen tiimoilta olisi koskaan järjestetty luokkakokouksia – siitä isä jumalan perslävestä! Ja mitä siellä sitten olisi muisteltu. Olisin saattanut sanoa naureskellen eräälle Villaselle: Muistatkos, Villanen, kun kerran sanoin sinulle: painetaan vain asia villasella! Ho-hoo, että meitä olisi raurattanut, jos kaikki asianosaiset olisvat olleet älykkäitä! Tosiasiassahan tämä mainittu Villanen oli suhteellisen kiltti ja hyväntahtoinen lättähatunalku,joka ei se mitenkään voinut luopua kovan kundin maineestaan, ja siksi asia piti ratkaista lähettämällä sen luo ensin tunnustelija, joka pohjusti mahdollisia, lopullisia neuvotteluja. Lopulta sovinto tehtiin, ja lupasin juhlallisesti, etten koskaan enää palaa kiellettyyn villasella painamisen asiaan. Enkä palannutkaan – paitsi nyt. Kullekin on nimittäin aikansa, ja villasella painamisen aika on juuri nyt. Näin menetellen Villanen säilytti tylyt lättähatunkasvonsa, ja saattoi vapautuneesti örveltää muiden lättähattujen kanssa. Oli siellä myös pahoja, isokokoisia, ja mahdollisimman oikeita, 50-luvun lättähattuja, joista yksi otti kerran huvikseen meikäläisen kynsiisä, ja näytti muille kavereilleen miten tehdään polvi-nicki: Se tyrkkäsi äkkiä polvellaan minua reiteen, ja minä, poloinen, painuin ulisten polvilleni. Se oli niistä niin hauskaa, että ne käskivät minut seisomaan senää vasten, ja sitten tämä mainittu polvinicki-mies heitteli minua stiletillään niinkuin suuri sirkustaitelija ikään. Puuttui vain se, että seinä olisi pyörinyt hitaasti ympäri. Lopulta ne laittoivat minut joukolla pihalla olevaan matonpudistelutelineen pylvääseen paskarautoihin, josta Lafitte merorosvo minut päästi pois juuri ennen tunnin alkua. Oli pakko taipua, sillä me alaluokkalaiset olimme lyhyitä, kimeä-äänisiä pojankosseja, ja nuo lättähatut taas parikymmentä senttiä pidempiä hujoppeja, joiden kanssa ei voinut tasaveroisesti neuvotella. Niillä oli senverran enemmän ruista ranteessa, että se varmasti riitti meikäläisille. Jos Tainionkoskella olisi joskus järjestetty luokkakokous, olisin varmaankin siellä sanonut eräälle Liudulle: Muistatkos, Liutu, kun olit mukana siinä poikajonossa, joka raiskasi erään sievän koulutytön, joka sitten joutui eroamaan koulusta! Ho-ho-hoo! Tapasin tämän kyseisen Liudun yhden ainoan kerran ollessani kesätöissä Joutsenrannan sairaalassa, ja suuri oli ihmetykseni, kun poissa oli aikanaan tuntemani korean pojan tukan laine, ja soreat nuorukaisenkasvot. James Dean oli mennyt menojaan, ja jäljelle oli jäänyt pelkkä Jeppe, joka aina joi. Miesparka oli menettänyt melkein kaikki hampaansa, ja saanut kehiteltyä itselleen vakuuttavanoloisen juoponnaaman. Juovuksissa se oli nytkin, toisen samanlaisen veijarin kanssa. Se kyseli mitä puuhailin, ja kun kerroin sille opiskelevani iltakoulussa ylioppilaaksi, se örisi: Höö, et sää missään iltakoulussa ole, töissä sää käyt jossakin tehtaassa niinkuin muutkin! En väittänyt vastaan, mutta kyllä minua sisäisesti nauratti miehen harvenneet hampaat, ja erityisesti sen tympeä juoponnaama, ja kadonnut tukan laine. Kerran taas tapasin linja-autossa erään toisen, hieman harmittomamman, mutta silti yhä vain kirotun tainionkoskelaisen hemmon, joka kertoi olevansa kohta kuuluisa kirjailija, ja kehittelevänsä uutta romaania. Tiesin noihin aikoihin melkein kaikki uusimmat kotimaiset kirjailijat, koska luin paljon, ja ei tämä kaveri ollut tietämieni kotimaisten kirjailijakykyjen joukossa. Enpä väittänyt silti tällekään vastaan, ja kuuluisana kirjalijana se meni kotiinsa, kenties aloittelemaan uutta romaaniaan. Tainionkosken yhteiskoulussa, ja sen liepeillä sattui kaikkea tällaista mukavaa. Mutta mitä luokkakokouksiin noin yleensä tulee, eivät rapajuopot niissä liiemmin tungeksi, ja monimurhaajat pysyttelevät niistä visusti poissa. Toiset, ne fiksummat, saattaisivat vaivautua kun monimurhaaja muistelisi: Niin lähti nirri että heilahti! Ja kuuluu tuo entinen kouluni rehtorikin istuskelevan muiden veljien kanssa samassa puistossa jossa tuollaiset veljet ovat aina istuneet. Mänt mikä mänt, kuten Karjalassa oli ennenvanhaan tapana sanoa. Ennen ne olivat sielläkin vieraanvaraisia, ja jo tervetulokylteissä ne saattoivat sanoa: kyl' on lyst ko tulitta! - mutta tarkoittivat tietenkin sanoa: Viel' on lystimp ko mänittä - pois siitä haisemasta! Se siitä karjalaisesta vieraanvaraisuudesta, joka on aina ollutkin mitä suurinta harhaluuloa. Suomenpuoleista Karjalaahan ei seutukuntana enää ole varsinaisesti olemassa, vaan se on nykyään muuttumassa kovaa vauhtia yhdeksi Pietaria ympäröivistä maalaiskunnista, koska iivanat ostavat lähes kaiken. Siten Suomenpuoleinekin Karjala sijaitseekin, itse asiassa, kuuluisalla Leningradin alueella, ja on vähitellen tulemassa osaksi Neuvostoliittoa. Se lienee aivan oikein, sillä neuvostohistorian mukaanhan Viipuri on ikivanha venäläinen kauppakaupunki, ja nykyhistorian mukaan sekä Talvi – että Jatkosota olivat vain pieniä rajakahakoita, vaikka niissä kuoli pitkälti toista miljoonaa neukkua, ja vaikka pelkästään Tali-Ihantalan taistelu vastasi laajuudeltaan ja kuolonuhrien määrältään hyvinkin Iwo Jiman taistelua, josta on pidetty paljon suurempaa porua maailmalla. Pieniä rajakahakoitahan ne sellaiset ovat, ainakin neuvostonäkökulmasta nähtyinä. Karjalan murretta ei tosin enää ole ollut olemassa pitkään aikaan ainakaan puhtaana: mie sie hää, myö työ mää! Lappeenrannan seudullakin siitä muistuttaa enää sillointällöin puheen sekaan eksyvä mie -sana, mutta useimmiten se on pelkkä vahinko – ikäänkuin häissä tai hautajaisissa salaa ilmoille päässyt pieru.