Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Huhtiniemi on eräs lappeenrantalainen, ja ainakin hypoteettisesti ruumiinhajuinen lähiö, jonne muuan Jortander Tupperware väitti haudatun suomalaisia, ja että sieltä löytyisi läjäkaupalla viime sotien perääntymisvaiheessa teloitettuja sotilaita. Heitä ei ainakaan toistaiseksi ole löydetty. Liekö sitten haudattu Taipalsaaren soihin. Jos nyt puhutaan Talvi – ja Jatkosodista, eli sodista, joissa kuoli kymmeniätuhansia sotilaita venäläisten tykkitulessa ja heuidän ampumiinsa luoteihin, on muutaman soltun ampuminen sittenkin varsin vähämerkityksinen juttu kokonaisuuden kannalta, jos sellaista nyt on tapahtunut ollenkaan Jortanderin kuvaamissa puitteissa. No, asiaan, asiaan, vaikka kuinka kömpelön aasinsillan kautta sittenkin. Huhtiniemessä elää lähinnä köyhiä, yksinkertaisia ihmisiä, kuten tämäntapaisissa lähiöissä nyt yleensäkin. Oheisessa, kuvassa näet melkein samantapaisen talon, jossa ainakin osa nauhoituksista on aikanaan tehty. Huomaa komea rivi keltaisia Ladoja, jotka antavat leimansa koko tienoolle, ja huomaa erityisesti vinoon potkittu auton sähkötolppa. Nuoriso – tai yhä useammin turhaantunut, juopunut keski-ikäinen mies - haluaa aina jättää oman merkkinsä historiaan. Koska kaupunki on laiska korjaamaan yhtään mitään, pysyy tolppa vinona vuosikausien ajan. Kuvan Ladat ovat keltaisia siksi, ettei muita värejä ollut saatavissa silloin kun kaikki talon ihmiset autonsa ostivat, ja onhan se väri tuokin - tuo keltainen. Itämailla se yhdistetään suureen viisauteen ja korkeaan henkiseen tasoon, mikä on tietenkin tässä yhteydessä hieman harhaanjohtavaa. Nämä ihmiset eivät näet harrasta yleensä mitään, vaan makoilevat lokoisasti sohvaperunoina koko ikänsä. He eivät saa elämässään aikaan juuri muuta kuin tonneittain biojätettä, eli tuottavat eräänlaisia sikaareja, ja tuhansia litroja Ladojenväristä nestettä, jota ei kuitenkaan kerätä mitenkään talteen. Jos kerättäisiin, olisi näistä onnettomista sentään jotakin hyötyäkin. Sellaista tsubatsuba tsut-sut -porukkaa siis. Siellä on nämä nauhoitukset kuitenkin tehty, ja olihan se, tavallaan, hyvin hupaisaakin.
Klikkaa tästä siirtyäksesi sivulle Maan syli - Click this link to jump to the page Maan syli
Nämä eivät kuulu enää Huhtiniemen tuotannon piiriin, vaan pikemminkin sekalaisiin nauhoitteisiin, jos sana sallitaan. Ja onhan sana sallittava, koska tämä nyt on minun kotisivustoni, jonka sisällöstä voin suvereenisti itse määrätä. Olisin voinut laittaa jokaiselle biisille vain soittolinkin tälle sivulle, mutta kun jotkut haluavat tietää asioidan taustoista, olen luonut kullekin biisille alasivun, josta biisi voidaan ladata. On suorastaan pakko luoda alasivuja jottei tämä sivu kävisi liian raskaaksi, ja selventäähän se muutoinkin systeemiä. Ylläoleva kuva ei liity mitenkään tässä esiteltävään valikoimaan, mutta siinä on Arttu pentuna, ja siinä on syytä kylliksi esillepanoon.
Klikkaa tästä siirtyäksesi sivulle Turman vaunut - Click this link to jump to the page Turman vaunut
Klikkaa tästä siirtyäksesi sivulle Vaieten - Click this link to jump to the page Vaieten
Pari sanaa kasettinauhureiden kulta-ajasta lienee tässäkin paikallaan. Vielä 1970-luvun alkupuolella C-kasettinauhurit olivat melko kalliita, ja niitä ei ollut vielä monellakaan pojalla. Ne olivat samalla erittäin yksinkertaisia laitteita, joissa oli vakiona sisäänrakennettu mikrofoni, ja niillä saattoi nauhoitella kaikenlaista, ellei sattunut heittämään niillä vesilintuja. Nauhoitusten laatu oli sellainen, että vieläkin, lähes 40-vuotta myöhemmin, niistä saa hyvinkin selvää, ja jopa musiikkikin on sangen kuunneltavaa. Nykyisissä nauhureissa ei ole enää mikrofonia, koska ilmeisestikään ihmisten ei odoteta enään tekevän itse uutta musiikkia, vaan heidän oletetaan pelkästään nauhoittelevan ja kopioivan mekaanisesti muiden tekemää musiikkia, ja kuuntelevan sitä jörönä ja passiivisena sohvissaan istuen. Koko maailma on liukumassa kohti passiivista kuluttamisen onnentilaa, jonka synonyyminä on helppokäyttöisyys ja samanlaisuus. Nyt puhutaan viihteestä, ja kuinka sen täytyy ympäröidä ihmisiä koko ajan. Näytetään kuvaa nuoresta naisesta, joka näyttää mannekiinilta, ja joka kuuntelee Radio Ireneä hurmioituneen näköisenä, tai jotakuta muuta nuorta naikkosta, joka näyttäisi elävän sille musiikille, jota imuroi puhelimeensa. Mainosten maailmassa ei enää nimittäin käydä töissä, vaan näytetään mahdollisimman nuorilta, ja liikutaan tehostetun ripeästi ja tekopirteästi paikasta toiseen. Näin ihmiselle muodostuu täysin solipsistinen olemassaolon tila, johon muilla ei ole pääsyä, vaikka kaikki jakavatkin näennäisesti viihteen tarjoaman maailman, ja ovat onnellisia juodessaan kokista ja hampurilaisketjujen jäteruokaa. Itsekkyys on saavuttanut lakipisteensä. Kukaan ei näytä huomaavan, että koko homma on pelkkää markkinamiesten syöttämää sumutusta, ja kusetusta, sillä eihän kukaan tarvitse jatkuvasti jotakin taustamölyä ympärilleen, tai jatkuvasti äärimmäisiä kokemuksia ollakseen joku. Kannattaakin kiinnittää huomio siihen mistä markkinapellet eivät puhu mitään: eli siis siihen, kuinka huonoja elokuvia television taivaskanavat syöttävät, ja kuinka surkeita ovat television nykyiset hupiohjelmat, ja kuinka populaarimusiikin kehitys pysähtyi jo vuosikymmeniä sitten, ja samaa paskaa kaupataan vähän eri tavalla paketoituna kuin aiemmin. Elviskin oli pelkkää kauppatavaraa, kuten ne kaikki muutkin. Nyt ihmisille uskotellaan, että jokaisen olisi ihan välttämättä saatava vähintään parin-kolmen metrin levyinen seinäteleviso, ja täyttää olohuoneensa kaiutinboxeilla, ja muulla elektronisella krääsällä.. Kyllähän ne osaavat – nämä markkinapellet.
70-luvun laitteiden puutteista huolimatta on niillä tekemiäni nauhoitteita säilynyt joitakin aina nykypäiviin saakka, ja muutamat niistä varsin hyvässäkin kunnossa, mutta osa niistä on jo varsin kohinaisia, ja niiden kuolema on lähellä. Kuitenkin sanoisin, että mikäli nämä uudet, poltetut monikerroksiset CD:t ja DVD:t tulevat kestämään puoletkaan siitä ajasta minkä kasetit kestävät täysin käyttökuntoisina, ovat maailmankirjat jo pahasti sekaisin. Näin ei tule käymään, koska niitä ei ole tarkoitettukaan kestämään kuin varsin lyhyen ajan, ja sitten voidaan taas kaupata ihmisille uutena hieman entisestä poikkeavaa teknologiaa, ja nauhoitus – sekä tallennusrumba voi taas alkaa uudelleen, ja ihmisille voidaan myydä sama paska moneen kertaan. Voikin ennustaa, että kymmenientuhansien (ja taas kymmenietuhansien) nuorten miesten ja naisten nuoruuden tallenteet häviävät näiden uusien levyjen väripinnoilta nopeasti taivaan tuuliin, ja että mitään ei jää jäljelle. Täysin turhia olivat siis kaikki imuttelut netissä. Valokuvistakin säilyvät vain ne, jotka on tulostettu hyvälle, arkistointikelpoiselle paperille, ja säilytetty kuivassa ja viileässä paikassa. Miljoonittain digikuvia häviää nimittäin digikuvien taivaaseen, ja niitä napsineet sukupolvet jäävät vaille historian todistearvoa. Liekö moisia loisia ollut koskaan olemassakaan. Ja jos oikein huonosti käy, tulee tuhoisa sota, joka tappaa suurimman osan ihmiskuntaa, tai sitten heidät vie jokin tauti. Mahdolliset hengissäsäilyneet saattavat vain ihmetellä, muutamien satojen vuosien kuluttua tuhosta, että mitäköhän ne ovat näillä litteillä läpysköillä oikein tehneet, kun sattuvat niitä löytämään ainaisilla ruuanhakumatkoillaan entisen kulttuurinsa raunioilla. Toinen kysymys onkin, pystyisivätkö nämä uusavuttomat nykyjannut mitään itse tuottamaankaan, paitsi tonneittain paskaa, kun kaikki tuntuu olevan sellaista mekaanista imuttamista. Kun pää on tyhjä, on vaikeaa luoda mitään, vaikka koulussa ja kotona opetettaisiinkin, että kaikki töhertäminen on luovuutta, ja vaikka kotona palkittaisiin mistä tekemisistä tahansa, ja kasvatettaisiin nerona. Tästä syystä meillä näytetään Idols -kilpailuja, joissa osanottajat eivät edes osaa laulaa, vaikka kuvittelevatkin itse olevansa varsinaisia virtuooseja lajissa kuin lajissa. Ruotsissa huomattiin vastikään, että kieltä opiskelemaan pyrkivien nuorten kielentaidot olivat erittäin puutteelliset, ja vaikka he osasivatkin puhua esimerkiksi englantia, ja arvstosivat oman kielenhallintansa korkealle. He eivät kuitenkaan kyenneet tuottamaan ymmärrettävää tekstiä, ja lisäksi heidän yleistietonsa olivat sangen puutteelliset. Kulttuurimme on rapistumassa sisältäpäin, ja kukaan ei näytä sitä edes huomaavan. Meistä on tulossa seniileitä vahuksia, jotka kuvittelevat olevansa jonkun suurvallan presidenttejä. Toisaalta: eiväthän ihmiset voi mitenkään todentaa omaa tietämätömyyttään, kun television tietokilpailutkin ovat lähinnä idiooteille suunniteltuja, niin että jokainen voi kokea tietävänsä ainakin jotakin. Eikä kukaan enää oikaise toisten kielivirheitä netin keskustelupalstoilla, ja jos oikaiseekin, alavat vitut ja muut lennellä, sillä nehän useimmat sentään tuntevat. Ja lopulta me kaikki olemme lopulta samanlaisia, lihavia Saroyaneja, ja yhtä tavanomaisia kuin lika, eikö totta, Bill? Emme tiedä todellakaan enään yhtään mitään, mutta eihän sillä nyt ole niin väliäkään, valmiissa maailmassa, jossa Elisan pojat piileksivät vaatekaapissa laajakaistayhteytensä kanssa, tai jossa Ingman tulee makuuhuoneeseen kenekään ihmettelemättä, ja jossa perheenisä istuu apaattisena pentujen hajoittessa asuntoa – hän vain kirjaa vahingot pieneen, siniruudulliseen vihkoonsa! Tämä tämänlaatuinen maailman lälleröinti tulee ymmärrettäväksi siinä, ettei kapitalisti kaipaa hankalia kysymyksiä, vaan lisää tehoa ja antaumuksellisuutta, sekä vimmaa ostaa sinällään täysin tarpeettomia tavaroita. Sama meillä Suomessakin on edessä viimeistään parinkymmenen vuoden kuluessa. Eivätkä kaikki voi olla huippuja, ja huipulle ei mahdu montaa yhdellä ja samalla kertaa. Suurin osa näistä kasvattamistamme kotitekoisista neroista jää pelkiksi miinantallaajiksi. Mutta asiaan: kyllä se ennen oli elämä kolkkoa, melkein kuin kotona Neuvostoliitossa. Hyvänä puolena oli se, että töihin pääsi mihin tahansa kun vain meni johonkin itseään tarjoamaan. Opiskelukin tuntui mielekkäältä kun tiedossa tuntui olevan työteliäs tulevaisuus. Toisin kuitenkin kävi, joten turhaan menivät kaikki oppivuodet myöhemmin ylipistossa. Mutta mitäs noista. Toisaalta: enpä ole niille perkeleille mitään velkaakaan yhtään mistään. Mutta asiaan. Muistan vieläkin, kuinka useinkin katselin nauhoituslaitteita kauppojen ikkunoista, mutta iltalukiota käyvänä köyhänä, nuorehkona miehenä rahat eivät oikein tällaisiin kapineisiin riittäneet. Levysoitin tosin oli, mutta sekin oli aivan loppuun käytetty. Levysoittimen vahvistimen nimi oli Philips Junior, jossa tehot olivat mahtavat kaksi wattia. Luit aivan oikein, kaksi wattia. Mutta toisaalta: eipä ollut paljon levyjäkään, koska nekin olivat kalliita, ja ei ollut nettiä, josta imutella. Radiosta tuli nauhoiteltua sitä mitä sieltä nyt sattui tulemaan. Esimerkkinä otettakoon eräskin kasetti, jonne olin nauhoitellut radiosta kaikenlaista, ja nimennyt biisit sen mukaan miltä ne sattuivat kuulostamaan, kuten:
Mies ja
naissolisti
espanjalaista
kitarasooloja
Gabrielle
Yesterday
Nellyn
palmikko
naissolisti
miessolisti
espanjalaista
Katupoikien
laulu
makealla äänellä laulettu
romanssi
Metro-tytöt
Pauli Räsänen laulaa
humppaa
Rautavaara laulaa
Dynamiittimies
Rakastan
elämää
Oisinpa perhonen
Laps olen köyhän
Karjalan
Silmät tummat
Kaiken saan
Eino
Grön
Poing-poing
Rasittava: sinä vain
Viuliulein
kupletti
No, olkoon menneeksi
Elvis: Surrender
Nainen ja
mies laulaa
Ota sitten tuostakin selvää kolmenkymmenen vuoden kuluttua, mutta kun ei yksinkertaisesti tiennyt biisien nimiä, ja radiossakaan ei niitä aina edes sanottu, soitettiin vain. Saa nauraakin täysin vapaasti, mutta paljon hullumpaa on äänittää ja kuunnella angloamerikkalaista listamusiikkia, jossa kaikki biisit ovat samanlaisia, ja samalla muotilla tehtyjä, vaikka biisien nimet ovatkin erilaisia. Niiden tarkka tunteminen on itse asiassa täysin samantekevää. Kaikki artistitkin ovat samanlaisia, laihoja, ja kiemurtelevia kuikeloita, vaikka esimerkiksi amerikkalainen nuoriso on todellisuudessa ylipainoista, pallinaamaista, ja myös varsin tietämätöntä porukkaa, päinvastoin kuin sutjakat idolit. Keisarilla ei todellakaan ole vaatteita. Nyt noin jälkikäteen saatan itse ihmetellä, että mitäköhän humppaa se Pauli Räsänen mahtoi tuossa laulaa, tai mistä veisaa Rautavaara? Puutteistaan huolimatta radio olikin tuohon aikaan melkoinen mielipidevaikuttaja, ainakin musiikin suhteen, ja ne pyrkivät jopa valistamaan kuulijoita. Onneksi toimittajat osasivat aika usein asiansa, ja polulaarimusiikin tietämystä esitivät erityisesti Jake Nyman, ja Heikki Harma, tai Stig Framåt omissa ohjelmissaan. Noihin aikoihin kaupoista sai ostettua erilaisia vahvistinrakennussarjoja, ja kasasin itsekin köpelöillä nakkisormillani vahvistimen, jossa oli antotehoa peräti 20 wattia, mutta eipä sitä tullut paljoa käytettyä. Laitoin sen pieneen, muoviseen boxiin, joka kuitenkin kuumeni liikaa. Olen totetuttanut näiden nauhoiteiden käsittelyn puhtaasti ja pelkästään linuxia ja sen ohjelmistoja käyttäen.