Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Huhtiniemi on eräs lappeenrantalainen, ja ainakin hypoteettisesti, erittäin ruumiinhajuinen lähiö, jonne muuan Jortander Tupperware-Ruutunäkkileipälä väitti (kiihkein uskisäänenpainoin) haudatun suomalaisia rintamakarkureita, ja että sieltä löytyisi vallan läjäkaupalla viime sotien perääntymisvaiheessa teloitettuja sotilaita. Blues-Hessukin intoutui kirjoittamaan kirjan komentajasta, joka hänen mukaansa kunnostautui moisissa voimatöissä. Ja kuten tiedämme, veti tämä samainen Blues-Hessu Lappeenrannassa useita vuosia Lappeenrannan bluesfestivaaleja, ja myöhemmin Seinäjoen bluesmarkkinoita. No, suomalaisten viime sotien aikuisia ruumiita ei ainakaan toistaiseksi ole löydetty. Liekö ne sitten haudattu Taipalsaaren soihin. Mutta asiaan. Jos nyt puhutaan Talvi – ja Jatkosodista, eli sodista, joissa kuoli kymmeniätuhansia sotilaita venäläisten tykkitulessa ja heidän ampumiinsa luoteihin, on muutaman soltun ampuminen sittenkin varsin vähämerkityksinen juttu kokonaisuuden kannalta, jos sellaista nyt on tapahtunut ollenkaan Jortanderin kuvaamissa puitteissa. Asiassa on myös psykologinen puolensa: ei ole mitään järkeä tappaa tuhansittain sotilaita rintaman takana, joista tapahtumista ei tiedettäisi etulinjassa mitään – kuten ei tiedetä vieläkään. Teolla ei olisi pelotevaikutusta. Huhtiniemessä elää vielä nykyisinkin lähinnä köyhiä, yksinkertaisia ihmisiä, kuten tämäntapaisissa lähiöissä nyt yleensäkin. Heidät tunnistaa luiskamaisesta otasta ja korkeista kulmakaarista, sekä lievästi gorillamaisesta ulkomuodosta. Näitä Huhtiniemessä on aina elänyt. Ylläolevassa kuvassa näet melkein samantapaisen talon, jossa ainakin osa nauhoituksista on aikanaan tehty, ja jollaisessa Jortander asui. Huomaa komea rivi keltaisia Ladoja, jotka antavat leimansa koko tienoolle, ja huomaa erityisesti vinoon potkittu auton sähkötolppa. Nuoriso – tai yhä useammin turhaantunut, juopunut keski-ikäinen mies - haluaa aina jättää oman merkkinsä ainakin lähiön historiaan. Ei se aina riitä kun hankeen kusee, sillä sisäinen ahdistus voi olla sangen kovakin. On sitä suoriutumisen pakkoa – köyhälläkin. Näinä ankeina aikoina. Koska kaupunki on laiska korjaamaan yhtään mitään, pysyy tolppa vinona vuosikausien ajan, ja rakennuksetkin hapertuvat pystyyn. Ei ole käytetty kunnon betonia, vaan kaikessa on fuskattu. Tummuu se norsunluukin. Kuvan Ladat ovat keltaisia siksi, ettei muita värejä ollut saatavissa silloin kun kaikki talon ihmiset autonsa ostivat, ja onhan se väri tuokin - tuo keltainen. Itämailla se yhdistetään suureen viisauteen ja korkeaan henkiseen tasoon, mikä on tietenkin tässä yhteydessä hieman harhaanjohtavaa, ja huvittavaakin, koska väri liittyy meillä lähinnä kuseen. Nämä huhtiniemen onnettomat ihmiset eivät näet harrasta yleensä mitään, vaan makoilevat lokoisasti sohvaperunoina koko ikänsä. He eivät saa elämässään aikaan juuri muuta kuin tonneittain biojätettä, eli tuottavat tuhansista peräaukoistaan eräänlaisia ruskeita sikaareja, ja lorisuttavat päivittäin tuhansia litroja ladojenväristä nestettä, jota ei kuitenkaan kerätä mitenkään talteen. Sinne vain lasketaan Saimaaseen. Jos nämä jätösainekset kerättäisiin talteen, olisi näistä onnettomista sentään jotakin hyötyäkin. Mutta kun ne ovat sellaista tsubatsuba tsut-sut -porukkaa, joka naukkailee Kurkoa. Leimallista on sekin, että ken on kerran asunut Huhtiniemessä, pysyy aina huhtiniemeläisenä – sellaisena yksinkertaisena, itäbalttilaisena hönelönä. Huhtiniemeläisten huulilla on aina samanlainen virnistys kuin MAD -lehden mongoloidipojalla, ja puhutaankin yleisesti huhtiniemeläisestä grinnistä, jos nyt yskän ymmärrätte. Psykopaatit kuulemma tunnistaa heidän vinosta hymystään, ja siitä, että he hymyilevät kaikenlaisille epämiellyttävyyksille, ja nauravat äitinsä hautajaisissa. Tyypillinen huhtiniemeläinen psykopaatti seisoskelee päivät pääksytysten vessan peilin edessä ja hokee: puhut sie miulle, hei, puhut sie miulle! Ja sitten se osoittelee peiliä rivollipyssyllään, joka voi hyvinkin olla muovinen jäljitelmä. No niin. Kuten jo ladakuvista voimme päätellä, ovat huhtiniemeläiset olleet aina jonkinsortin laumasieluja. Kaikki pitää tehdä yhdessä ja yhtäaikaa. Allaolevassa kuvassa he ovat uittamassa hevosiaan, alasti, tietenkin - kuin mulkosilmät mateet, ja ovat innolla asiassa mukana muutoinkin. Kun huhtiniemeläinen menee ulos, se tarkoittaa konkreettisesti sitä, että hän menee seisoskelemaan pihalle, ja kun hän menee ulos syömään, hän seisoo pihalla ja jäystää voileipää. Eivät ne käy missään, paitsi uittamassa hevosiaan.
Tuontapaisissa maisemissa nämä nauhoitukset on kuitenkin tehty, ja olihan se, tavallaan, hyvin hupaisaakin. Tulevaisuus oli edessä, ja kaikki mahdollisuudet vielä avoinna. Ihmiselämä on kuitenkin semmoista, että alunperin laaditut suunnitelmat eivät sellaisinaan toteudu. Minustakin piti tulla professori, ja olisi varmaan tullutkin, jos olisin notkunut vertaalla vielä muutamia vuosia, ja muuttanut sukunimeni ruotsinvoittiseksi. Aikanaan tein havaintoja yliopistoväestä, ja hämmästyin kuinka heikoilla eväillä päästiin kasan päälle kiekumaan. Siis minusta olisi tullut professori jos pelkät kyvyt olisivat ratkaiseet. Mutta mutta. Erehdyin kirjoittelemaan juttua psykedeliasta, koska ajattelin silloin (ja ajattelen yhä) että se, mitä me sanomme todellisuudeksi, on aktiivisesti ylläpidettyä harhaa. Itse asiassa täällä ei ole mitään, mutta olemme onnistuneet vaikuttamaan eräänlaisen jatkuvan psyykkisen tilan, jossa näyttäisi tapahtuvan kakenlaista järkevää ja järjetöntä. Muistan kuinka ne toitottivat työni tarkistustilaisuudessa, että missä kohdassa työtä sanottiin että huumausaineet olivat pahasta, ja niihin liittyvät aktiviteetit rikollisia. Eihän kyse ollut moraalisesta kannanotosta, vaan siitä, että nämä aineet horjuttivat aktiivisesti ylläpidettyä harhaa todellisuudesta ja tietämisestä, ja olivat siksi mielenkiintoisia. Itse asiassa jyväskyläläinen hengenmaisema oli aika ankea, ja tieteenrarjoitus moralisoivaa. Haluttiin julkisen vallan kanonisoima käsitys todellisuudesta, vaikka todellisuus on nimenomaan sitä, että totuudet ovat tilapäisiä hypoteeseja, ja siksi todellisuudesta ei voida edes puhua. No niin. Useimmille meistä näyttää käyvän niinkuin bändin pojille Anssi Kelan laulamassa biisissä Rockunelma, eli sen viimeisenkin urhoollisen on raahauduttava takaisin lääkikseen maineen poluilta (jos nimittäin on päässyt joskus sisälle – huhtiniemeläisellehän se on lähestulkoon mahdotonta). Suurimpana ongelmana missä tahansa koetussa todellisuudessa on kuitenkin se, että ihmiset kulahtavat ikääntyessään, ja heistä ei enää vanhempana ja jäykempänä ole toteuttamaan unelmiaan, tai kapea-alaisemmin: musiikillisia nuoruudenunelmiaan, jos niitä nyt on koskaan heillä ollutkaan. Ajatellaan nyt vaikka kitaransoiton opiskelua, jossa alkuvaiheessa edetään huimaa vauhtia, mutta joka varin pian on pelkkää, ärsyttävää rämpyttelyä ja pimputtelua, jota sitten kestää vuosikausien ajan, kunnes lopulta vaihde menee pykälään - jos menee. Ihmiset jäävät yleensä mukavuudenhaluisina juuri ja juuri sille tasolle jolle ovat alkeisharjoittelussaan päässeet kipuamaan. Mutta eihän se riitä edes vitsiksi: ei ole mitään hauskaa katsella esiintyjää joka ei osaa soittaa, ja joka laulaa kammottavalla, honisevalla ukonäänellään rakkaudesta, jollaista ei ole itse kokenut enää vuosiin. Ei voi katu-uskottavasti enää laulaa Chisun tapaan olevansa jotakin huumaavaa, jota toiset eivät voi vastustaa, ja jota ilman nämä eivät voi elää. Tämäntapaiset laulut on tarkoitettu tiettyyn, kapeaan ikäkauteen, jolloin ollaan etupäässä ahdistuneita, eikä oikeastaan osata panna tuulemaan. Lauluihin liittyy myös artistin korea ulkonäkö, josta hölmömpikin voi päätellä, että laulaja voisi jonkinlaista huumaa synnyttääkin. Mutta vanhempana samainen laulaja ei voi enää huumalaulujaan esittää. Kun artisti muistuttaa juurevaa itäbalttilaisnaista, ja hikoilee runsaasti, ei hän enää huumaa ketään. Laulussa viitataan toisiin, yhtä nuoriin sankareihin, joita huumataan – ei vanhoihin, irstaisiin ukkoihin. Chisu olisi kohteliaasti voinut lisätä huumalauluunsa värssyn: olen huumaavaa jota et voi vastustaa, ja jota ilman et voi elää -paitsi jos olet vanha, kulahtanut ukko! Kenties hän myöhemmin päivittää lyriikoitaan, ja tekee sen viimeistään silloin kun saa itse ensimmäiset kuumat aaltonsa, ja käsivarsiin kasvavat heiluvat allit, ja kauniit kasvot saavat leveät, itäbalttilaiset pysyväispiirteensä. Silloin voisi tehdä lauluja vaikka vanhoille ukoille, kuten: kävin minä ennen pyörällä naisissakin, mutta sitten tuli kuolio jalkaan, ja pyörällä rilluu jäi pois, ja niin myös naisetkin. Ja mitä sitten naivismiin ja yksinkertaistamiseen populaarikulttuurin piirissä ylipäätään tulee: Laulava talonmies voi syntyä vain kerran, ja hänen toisintonsa on suoraa kidutusta. Lisäksi se, joka kuulostaa netissä hauskalta, ei ole sitä enää live-tilanteessa, koska kyse on koko ajan siitä mielikuvasta, jonka kuulijoissa ja katsojissa onnistuu herättämään. Idylli särkyy, niin sanoakseni, kun paikalle vääntyy hikoileva itäbalttilaisnainen, joka tekisi vankoilla käsivarsillaan hirmu-urakoita vaikkapa ojureina. Hänelle sopivampia lauluja olisivat: ...ja kaksi kättä vahvaa minut vintin nurkkaan vei, tai: tule, tule, ukonköllikköä, vankkojen kätteni iloksi! Ehkäpä nuo kaikki aikoinaan tapaamani muusikonalut, jotka sittemmin kulahtivat omiin maailmoihinsa, ja antoivat muutoinkin periksi, ovat sittenkin oikeassa, koska edes menestys ei takaa sitä, että voisi kuvitella onnistuneensa. Aina se jää jotenkin vajaaksi. Mutta on ainakin yrittänyt, ja on ottanut riskin.
Klikkaa tästä siirtyäksesi sivulle Maan syli - Click this link to jump to the page Maan syli
Nämä eivät kuulu enää Huhtiniemen tuotannon piiriin, vaan pikemminkin sekalaisiin nauhoitteisiin, jos sana sallitaan. Ja onhan sana sallittava, koska tämä nyt on minun kotisivustoni, jonka sisällöstä voin suvereenisti itse määrätä. Olisin voinut laittaa jokaiselle biisille vain soittolinkin tälle sivulle, mutta kun jotkut haluavat tietää asioidan taustoista, olen luonut kullekin biisille alasivun, josta biisi voidaan ladata. On suorastaan pakko luoda alasivuja jottei tämä sivu kävisi liian raskaaksi, ja selventäähän se muutoinkin systeemiä. Ylläoleva kuva ei liity mitenkään tässä esiteltävään valikoimaan, mutta siinä on Arttu pentuna, ja siinä on syytä kylliksi esillepanoon.
Klikkaa tästä siirtyäksesi sivulle Turman vaunut - Click this link to jump to the page Turman vaunut
Klikkaa tästä siirtyäksesi sivulle Vaieten - Click this link to jump to the page Vaieten
Pari sanaa kasettinauhureiden kulta-ajasta lienee tässäkin paikallaan. Vielä 1970-luvun alkupuolella C-kasettinauhurit olivat melko kalliita, ja niitä ei ollut vielä monellakaan pojalla. Ne olivat samalla erittäin yksinkertaisia laitteita, joissa oli vakiona sisäänrakennettu mikrofoni, ja niillä saattoi nauhoitella kaikenlaista, ellei sattunut heittämään niillä vesilintuja. Nauhoitusten laatu oli sellainen, että vieläkin, lähes 40-vuotta myöhemmin, äänitteistä saa hyvinkin selvää, ja jopa niillä tallennettu musiikkikin on sangen kuunneltavaa. Alkuun ne olivat mononauhureita, joten äänipäiden kohdistuskulma ei ollut niin tärkeä kuin myöhemmin stereolaitteissa. Jos nauhaa säilytetään kuivassa paikassa, se saattaa säilyä soittokelpoisena vuosikymmenien ajan. Nauhureissa oli yleensä mukana oma kondensaattorimikrofoni, ja hieman paremmissa laitteissa ihan oikea mikrofoniliitäntä. Myöhemmin sitten kauppoihin tulivat dekit, joissa alkuun oli sisäänmenot stereomikrofonille, ja alkuajan kannettavissa C-kasettilaitteissa oli niissäkin yleensä mikki. Kannettavissa C-kasettinauhureissa ei ollut enää mikrofonia, koska ilmeisestikään ihmisten ei odotettu enää tekevän itse uutta musiikkia, vaan heidän oletettiin pelkästään nauhoittelevan ja kopioivan mekaanisesti muiden tekemää musiikkia, ja kuuntelevan sitä jörönä ja passiivisena sohvissaan istuen. Koko maailma on liukumassa kohti passiivista kuluttamisen onnentilaa, jonka synonyyminä on helppokäyttöisyys ja samanlaisuus. Nykyään nauhurit ovat digitaalisia, ja ainakin musikkiliikkeissä saatavissa olevissa laitteissa on mukana korkeatasoiset mikit, ja äänenlaatu on suorastaan loistava. Aika on kuitenkin toinen. Kun nykyään puhutaan viihteestä, ajatellaan että sen täytyy ympäröidä ihmisiä koko ajan. Taiteen ja musiikin täytyy soveltua taustaan, ja tukea sitä. Mainoksissa saatetaan näyttää kuvaa nuoresta naisesta, joka näyttää mannekiinilta, ja joka kuuntelee jotakin Radio Ireneä hurmioituneen näköisenä, tai kuvataan jotakuta toista nuorta naikkosta, joka näyttäisi elävän sille musiikille, jota imuroi puhelimeensa. Elämme puhelinten hälytysäänten maailmassa, joita vaihtetaan kuin paitaa tai sukkia. Kaikki on uhrattu kulutuksen alttarille. Mainosten kuvaamassa ihannemaailmassa ei käydä lainkaan töissä, vaan näytetään mahdollisimman nuorilta, ja liikutaan tehostetun ripeästi ja tekopirteästi paikasta toiseen. Kun kuvataan urbaaneja kaupunkilaisia, he tanssivat paljon, ja näyttävät viettävän varsin lokoisaa elämää. Yksinäisiä ja syrjäytyneitä ei tällaisessa maailmassa ole, kuten ei myöskään sairautta ja kuolemaa. Jos tällaisia asioita näytetään, vaihtavat ihmiset äkkiä kanavaa, joissa onnela jatkuu ja jatkuu. On hyvä harrastaa golfia tai tennistä kun nivelet vielä toimivat, ja ikää ei ole vilä paljoa. Ei haluta nähdä itseä vanhana ja sairaana, ja kuoleman läsnäoloa ei muutoinkaan hyväksytä. Tällaiset ihmiset rupeavat rähjäämään sairaalassa, jos heidän joku läheisestä kuolee sinne, ja he ulvovat kuorossa: eihän se nyt mitenkään nyt vielä voi olla kullut, kun on varattu se ulkomaanmatkakin! Isät pitävät samanlaisia lippiksiä kuin heidän poikansakin, ja pukeutuvat samanlaisiin lökkäpöksyihin. Jos tällaisten ihmisten naapurustoon ilmaantuu leipäjonoja, tehdään asiasta oitis valitus, ja jono siirtyy muualle – pois silmistä ja pois sydämestä. Näin ihmiselle muodostuu täysin solipsistinen olemassaolon tila, johon muilla ei ole pääsyä, vaikka kaikki jakavatkin näennäisesti viihteen tarjoaman maailman, ja ovat onnellisia juodessaan kokista ja hampurilaisketjujen jäteruokaa. Itsekkyys on saavuttanut lakipisteensä. Kukaan ei näytä huomaavan, että koko ympäröivä maailma on pelkkää markkinamiesten syöttämää sumutusta, ja kusetusta, sillä eihän kukaan tarvitse jatkuvasti jotakin taustamölyä ympärilleen, tai jatkuvasti äärimmäisiä kokemuksia ollakseen joku. Todellisessa elämässä arkku liukuu nytkähdellen polttouuniin ilman musiikkia, ja joku heittää henkensä jossakin typerässä onnettomuudessa ilman sen kummempia tehosteita. Kannattaakin kiinnittää huomio siihen mistä markkinapellet eivät puhu mitään: eli siis siihen, kuinka huonoja elokuvia television taivaskanavat syöttävät, ja kuinka surkeita ovat television nykyiset hupiohjelmat, ja kuinka populaarimusiikin kehitys pysähtyi jo vuosikymmeniä sitten, ja kuinka täällä kaupataan yhä uudelleen samaa paskaa vähän eri tavalla paketoituna kuin aiemmin. Elviskin oli pelkkää kauppatavaraa, kuten ne kaikki muutkin. Nyt ihmisille uskotellaan, että jokaisen olisi ihan välttämättä saatava vähintään parin-kolmen metrin levyinen seinäteleviso, ja täyttää olohuoneensa kaiutinboxeilla, ja muulla elektronisella krääsällä.. Kyllähän ne osaavat – nämä markkinapellet.
70-luvun laitteiden puutteista huolimatta on niillä tekemiäni nauhoitteita säilynyt joitakin aina nykypäiviin saakka, ja muutamat niistä varsin hyvässäkin kunnossa, mutta osa niistä on jo varsin kohinaisia, ja nauhojen lopullinen kuolema oli jo varsin lähellä. Kuitenkin sanoisin, että mikäli nämä uudet, poltetut monikerroksiset CD:t ja DVD:t tulevat kestämään puoletkaan siitä ajasta minkä kasetit kestävät täysin käyttökuntoisina, ovat maailmankirjat jo pahasti sekaisin. Näin ei tule käymään, koska niitä ei ole tarkoitettukaan kestämään kuin varsin lyhyen ajan, ja sitten voidaan taas kaupata ihmisille uutena hieman entisestä poikkeavaa teknologiaa, ja nauhoitus – sekä tallennusrumba voi taas alkaa uudelleen, ja ihmisille voidaan myydä sama paska moneen kertaan. Voikin ennustaa, että kymmenientuhansien (ja taas kymmenietuhansien) nuorten miesten ja naisten nuoruuden tallenteet häviävät näiden uusien levyjen väripinnoilta nopeasti taivaan tuuliin, ja että mitään ei jää jäljelle. Täysin turhia olivat siis kaikki imuttelut netissä. Valokuvistakin säilyvät vain ne, jotka on tulostettu hyvälle, arkistointikelpoiselle paperille, ja säilytetty kuivassa ja viileässä paikassa. Miljoonittain digikuvia häviää nimittäin digikuvien taivaaseen, ja niitä napsineet sukupolvet jäävät vaille historian todistearvoa. Liekö moisia loisia ollut koskaan olemassakaan. Ja jos oikein huonosti käy, tulee tuhoisa sota, joka tappaa suurimman osan ihmiskuntaa, tai sitten heidät vie jokin tauti. Mahdolliset hengissäsäilyneet saattavat vain ihmetellä, muutamien satojen vuosien kuluttua tuhosta, että mitäköhän ne ovat näillä litteillä läpysköillä oikein tehneet, kun sattuvat niitä löytämään ainaisilla ruuanhakumatkoillaan entisen kulttuurinsa raunioilla. Toinen kysymys onkin, pystyisivätkö nämä uusavuttomat nykyjannut mitään itse tuottamaankaan, paitsi tonneittain paskaa, kun kaikki tuntuu olevan sellaista mekaanista imuttamista. Kun pää on tyhjä, on vaikeaa luoda mitään, vaikka koulussa ja kotona opetettaisiinkin, että kaikki töhertäminen on luovuutta, ja vaikka kotona palkittaisiin mistä tekemisistä tahansa, ja kasvatettaisiin nerona. Tästä syystä meillä näytetään Idols -kilpailuja, joissa osanottajat eivät edes osaa laulaa, vaikka kuvittelevatkin itse olevansa varsinaisia virtuooseja lajissa kuin lajissa. Ihmisiltä puuttuu kyky ymmärtää referenssejä, ja kyky tajuta että todella hyviä missä tahansa lajissa on vähän, ja ei välttämättä ihan jokaisen lähinaapurissa. Tämä johtuu siitäkin, että nuorille esitetään jokin bändin synnystä vain valittua totuutta, eli esimerkiksi jostakin TikTak -yhtyeestä se, että nämä olivat tavallisia lähiönuoria – vaikka totuus olikin se, että he hankkivat musiikin alaan liittyvää koulutusta, ja olivat iästään huolimatta rutinoituneita jo ennen kun pääsivät parrasvaloihin. Sama pätee johonkin Anssi Kelaan, jolla oli pitkä historia keikkamuusikkona ennekuin hän teki Nummela -levynsä. Ei nykyajan kaupalliseen musiikibisnekseen tulla enää pystymetsästä, tai kokonaan ilman erilaisten musiikki – ja pop-opistojen laadukasta opetusta. Vapaa musiikki onkin sitten oma lukunsa, sillä siihen ei ole pääsytutkintoa, mutta jollei siinäkään pysty tarjoamaan jotakin omaleimaista, jää yksin lehdellä soittelemaan. Ruotsissa huomattiin vastikään, että kieltä opiskelemaan pyrkivien nuorten kielentaidot olivat erittäin puutteelliset, ja vaikka he osasivatkin puhua esimerkiksi englantia, ja he itse arvostivat oman kielenhallintansa korkealle. He eivät kuitenkaan kyenneet tuottamaan ymmärrettävää tekstiä, ja lisäksi heidän yleistietonsa olivat sangen puutteelliset. Kulttuurimme on rapistumassa sisältäpäin, ja kukaan ei näytä sitä edes huomaavan. Meistä on tulossa seniileitä vahuksia, jotka kuvittelevat olevansa jonkun suurvallan presidenttejä. Ei siis ihme, että jostakin tulee joku sahuri Hakkarainen, joka valitaan eduskuntaan, joka näkee suomalaisen yhteiskunnan suurimpana uhkana sen, että pian neekeriukot huutelevat joka kadunkulmassa minareeteista rukouskutsujaan. Toisaalta: eiväthän ihmiset voi mitenkään todentaa omaa tietämätömyyttään, kun television tietokilpailutkin ovat lähinnä idiooteille suunniteltuja, niin että jokainen voi kokea tietävänsä ainakin jotakin. Eikä kukaan enää oikaise toisten kielivirheitä netin keskustelupalstoilla, ja jos oikaiseekin, alavat vitut ja muut lennellä, sillä nehän useimmat sentään tuntevat. Ja lopulta me kaikki olemme lopulta samanlaisia, lihavia Saroyaneja, ja yhtä tavanomaisia kuin lika, eikö totta, Bill? Emme tiedä todellakaan enään yhtään mitään, mutta eihän sillä nyt ole niin väliäkään, valmiissa maailmassa, jossa Elisan pojat piileksivät vaatekaapissa laajakaistayhteytensä kanssa, tai joku perheenemäntä tapaa ulkomaalaisen näköisen miehen avatessaan jääkaapin oven, tai jossa joku Ingman tulee makuuhuoneeseen kenenkään sitä sen kummemmin ihmettelemättä, ja jossa perheenisä istuu apaattisena pentujen hajoittessa asuntoa – hän vain kirjaa vahingot pieneen, siniruudulliseen vihkoonsa! Tämä tämänlaatuinen maailman lälleröinti tulee ymmärrettäväksi siinä, ettei kapitalisti kaipaa hankalia kysymyksiä, vaan lisää tehoa ja antaumuksellisuutta, sekä vimmaa ostaa sinällään täysin tarpeettomia tavaroita. Sama meillä Suomessakin on edessä viimeistään parinkymmenen vuoden kuluessa. Eivätkä kaikki voi olla huippuja, ja huipulle ei mahdu montaa yhdellä ja samalla kertaa. Suurin osa näistä kasvattamistamme kotitekoisista neroista jää pelkiksi miinantallaajiksi. Mutta asiaan: kyllä se ennen oli elämä kolkkoa, melkein kuin kotona Neuvostoliitossa. Hyvänä puolena oli se, että töihin pääsi mihin tahansa kun vain meni johonkin itseään tarjoamaan. Opiskelukin tuntui mielekkäältä kun tiedossa tuntui olevan työteliäs tulevaisuus. Toisin kuitenkin kävi, joten turhaan menivät kaikki oppivuodet myöhemmin ylipistossa. Mutta mitäs noista. Toisaalta: enpä ole niille perkeleille mitään velkaakaan yhtään mistään. Mutta asiaan. Muistan vieläkin, kuinka useinkin katselin nauhoituslaitteita kauppojen ikkunoista, mutta iltalukiota käyvänä köyhänä, nuorehkona miehenä rahat eivät oikein tällaisiin kapineisiin riittäneet. Levysoitin tosin oli, mutta sekin oli aivan loppuun käytetty. Levysoittimen vahvistimen nimi oli Philips Junior, jossa tehot olivat mahtavat kaksi wattia. Luit aivan oikein, kaksi wattia. Mutta toisaalta: eipä ollut paljon levyjäkään, koska nekin olivat kalliita, ja ei ollut nettiä, josta imutella. Radiosta tuli nauhoiteltua sitä mitä sieltä nyt sattui tulemaan. Esimerkkinä otettakoon eräskin kasetti, jonne olin nauhoitellut radiosta kaikenlaista, ja nimennyt biisit sen mukaan miltä ne sattuivat kuulostamaan, kuten:
Mies ja
naissolisti
espanjalaista
kitarasooloja
Gabrielle
Yesterday
Nellyn
palmikko
naissolisti
miessolisti
espanjalaista
Katupoikien
laulu
makealla äänellä laulettu
romanssi
Metro-tytöt
Pauli Räsänen laulaa
humppaa
Rautavaara laulaa
Dynamiittimies
Rakastan
elämää
Oisinpa perhonen
Laps olen köyhän
Karjalan
Silmät tummat
Kaiken saan
Eino
Grön
Poing-poing
Rasittava: sinä vain
Viuliulein
kupletti
No, olkoon menneeksi
Elvis: Surrender
Nainen ja
mies laulaa
Ota sitten tuostakin selvää kolmenkymmenen vuoden kuluttua, mutta kun ei yksinkertaisesti tiennyt biisien nimiä, ja radiossakaan ei niitä aina edes sanottu, soitettiin vain. Saa nauraakin täysin vapaasti, mutta paljon hullumpaa on äänittää ja kuunnella angloamerikkalaista listamusiikkia, jossa kaikki biisit ovat samanlaisia, ja samalla muotilla tehtyjä, vaikka biisien nimet ovatkin erilaisia. Niiden tarkka tunteminen on itse asiassa täysin samantekevää. Kaikki artistitkin ovat samanlaisia, laihoja, ja kiemurtelevia kuikeloita, vaikka esimerkiksi amerikkalainen nuoriso on todellisuudessa ylipainoista, pallinaamaista, ja myös varsin tietämätöntä porukkaa, päinvastoin kuin sutjakat idolit. Keisarilla ei todellakaan ole vaatteita. Nyt noin jälkikäteen saatan itse ihmetellä, että mitäköhän humppaa se Pauli Räsänen mahtoi tuossa laulaa, tai mistä veisaa Rautavaara? Puutteistaan huolimatta radio olikin tuohon aikaan melkoinen mielipidevaikuttaja, ainakin musiikin suhteen, ja ne pyrkivät jopa valistamaan kuulijoita. Onneksi toimittajat osasivat aika usein asiansa, ja polulaarimusiikin tietämystä esitivät erityisesti Jake Nyman, ja Heikki Harma, tai Stig Framåt omissa ohjelmissaan. Noihin aikoihin kaupoista sai ostettua erilaisia vahvistinrakennussarjoja, ja kasasin itsekin köpelöillä nakkisormillani vahvistimen, jossa oli antotehoa peräti 20 wattia. Se oli aikaa jolloin piti osata värkätä asioita itse. Laitoin vahvarin pieneen, muoviseen boxiin, joka kuitenkin kuumeni liikaa. Jos olisin jatkanut, olisin varmaankin oppinut rakentamaan vahvareita niin, etteivät ne olisi kuumenneet, ja antaneet helposti 2x200 wattia antotehoa.