Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa tästä palataksesi Timon Serverimaailma kotisivun etusivulle - Click this link to return back to the main page of Timos' Serverimaailma homepage

Klikkaa tästä siirtyäksesi suomenkieliselle Timon Google Street View retket sivulle (Serverimaailma palvelimella) - Click this link to jump to the Finnish page of Timo's Google Street View journeys (Serverimaailma sever)

Rasalan trasselimiehet

Pari sanaa aluksi siitä miksi olen värkännyt tällaisen jutun. No. Ei siinä ole oikestaan mitään muuta syytä kuin se, että ellen minä tee tätä, jää se kokonaan tekemättä. Nyt sen tekoon on sekin syy, että melkein kaikki ihmiset, joita tämä juttu voisi koskea, ovat jo kuolleet, tai ovat muuten aika heikolla hapella. On varmaankin totta, että heidän elämänsä ei kiinnosta juuri ketään, mutta on varmaan myös aivan yhtä totta, että jokainen karpaasi, joka on joskus elänyt ja mesonnut, on vähintäänkin laulun arvoinen, ja jokainen seurojentalo ansaitsee oman tarinansa. Mikään painijajuttu tai urheilujuttu tämä ei ole, koska en ole koskaan pitänyt urheilusta, enkä myöskään minkäänlaisesta metsästyksestä. Kaikki metsästäjät ovat perseestä, ja kaikista urheilua harrastaneista tulee kuitenkin lopulta juoppoja. Jutun Rasala on muuan vähäläntäinen pikkukylä, joka oli ennen liki, mutta nykyään jo kiinteä osa Lappeenrantaa, ja itse asiassa se on sen maantieteellinen keskipiste. Ei siellä ole mitään erikoista, ja ei siellä ole koskaan tapahtunut mitään mainittavaa, mutta isävainajani sattui sinne aikanaan maatalousharjoittelijaksi, ja teki vaikutuksen erääsen rasalalaiseen talontyttäreen. Ei hän kuitenkaan Rasalasta omaa taloa saanut, sillä käyvän tavan mukaan kaikki talon sisaret jäivät nuolemaan näppejään kun talon ainoa poika sai koko hyyskän haltuunsa. No, vanhempani joutuivat ensin Konnunsuolle, ja sieltä sitten Rauhan sairaalaan. Näin minusta tuli pehtoorin poika – eli melkein pehtoori siis itsekin, ja minä pehtoroisin korkeammalle kuin muut, vielä isäänikin paremmin. Niin uskoin! Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan minusta tuli melkein tohtori, ja onhan se toki paljon parempaa kuin pehtoori, vaikka olisi kuinka diplomipehtoori hyvänsä. Todettakoon tässä nyt kuitenkin se, että vaikka olinkin sairaalan pehtoorin poika, en saanut Rauhassa varsinaisesti kosketusta maanviljelyyn, vaikka olinkin pari kertaa kesätöissä sairaalan maatilalla. Edes polttopuita minun ei tarvinnut pieniä, sillä puut tuotiin siististi niputettuina omaan liiteriin sairaalan toimesta. Maito haettiin naveltalta, jossa se mitattiin maitohinkkiin, ja jokaisella oli oma maitotili. Pehtoorin poikana minun ei tavinnut hoitaa hevosia, ja herätä aamutalliin, ja en tehnyt aikanaan ainuttakaan tallituuria, joita maatilan työmiehet joutuivat junailemaan. Muistan kuinka naapurin poika keroi kuinka hänen isällään oli eilen tallituuri, ja minä heti sanomaan, että meidän isälläkin oli sellainen toissapäivänä, johon naapurinpoika virkkoi haudanvakavana: ei teidän isällä ole koskaan tallituuria! Ei oltu läheskään tasa-arvoisia, tai sitten meillä oltiin tasa-arvoisempia kuin muut maatilan asukkaat. Rauhan sairaala oli pitkään paljon kaupunkimaisempi miljöö kuin esimerkiksi Imatra, jossa kivitaloja oli harvassa, ja puuhökkelit antoivat Imatran kauppalalle oman leimansa. Rauhassa oli useitakin monikerroksisia sairaalarakennuksia, ja Tiuruniemessä oli kaikkein korkein rakennus koko lähitienoolla. No niin. Kuvaan tässä jutussani aikaa, jolloin meillä (eikä juuri kellään) ollut omaa autoa, ja siksi matkoja tehtiin jalkapatikassa, tai sitten linkkarilla ja junalla. En ole vuosiin käynyt Rasalassa, ja mitään vakinaista asiaa minulla ei sinne olekaan, joten tätä juttua koostaessani jouduin käyttämään hyväkseni Google Street View -kuvausauton kuvastoa. Kyllä homma osasi silti olla hankalaa, sillä senverran suuresti maisemat ovat muuttuneet, ja muistiinkaan ei voi ihan täysin enää luottaa. Aikani rempoiltuani huomasin, että kaikki oli kuin olikin entisillä paikoillaan, mutta silti on vain ajan kysymys, että kaikki tunnistettava häviää, ja maisema lakkaa merkitsemästä mitään kenellekään siellä joskus heiluneelle. Ja kaikille muillekin. On paljon mahdollista, että Rasalasta tulee jossakin vaiheessa Lappeenrannan huvilakaupunginosa, tai sitten joku keksii raivata pellot golfkentäksi, tai jotakin muuta aivan yhtä älytöntä tapahtuu.

Lauritsalan juna-asema

Vanhempani tekivät usein jalkapatikassa matkoja mummolaan, eli äitini lapsuudenkotiin, ja usein heidän kerallaan sinne vietiin myös lapset. Lihapatojen ääreen, niinkuin sitä sanottiin. Olihan siellä varsin usein liharuokaa. Ensin käveltiin parin kilometrin matka Rauhan maatilalta asemantietä pitkin Rauhan asemalle, ja matkustettiin siitä junalla Lauritsalan asemalle, ja siitä jatkettiin sitten jalan mummolaan. Lauritsalasta mummolaan oli vielä muutama kilometri, että kyllä siinä käveltävää riitti pienelle ihmiselle. Nuorena tyttönä äitini oli kävellyt matkan talvipakkasessa nailonsukissaan, ja niin vain olivat jalat jäätyneet että paukahti. Kuvassa näkyvää Lauritsalan asemarakennusta ei enää ole, ja eivät ne henkilöjunatkaan enää Lauritsalassa pysähdy. Ennenvanhaan juna-asemat muistuttivat suuresti toisiaan, ja kuvan asema voisi hyvinkin esittää Rauhan asemaa. Kuvassa näkyvä dieselveturi kuului jo uuteen aikaan, sillä höyryvetureitahan ne tuohon aikaan enimmältään vielä olivat.

Nykyisellä asemalla junat enää tuskin edes hidastavat vauhtiaan. Kuvassa näkyvä, pieni, ja sangen tihruikkunainen lätiskö toimittaa nykyisin kai aseman virkaa. Paikka pääsi julkisuuteen erään vangin karattua Konnunsuolta kaupunkimatkan aikana, ja piileskeltyä kuvan asemarakennusten alla, josta hänet sitten otettiin kiinni, ja töytyytettiin takaisin vankilaan, jonne hän kuuluikin. Itse asiassa kaikkien vankien pitäisi olla lusimassa, sillä tavallaan se aika, jonka he karatessaan ovat vapaalla, on poissa toisen vankien kakusta, koska he joutuvat tavallaan lusimaan pitempään

Pajarilantie, voimalinja

Lauritsalan asemalta lähti maantie, joka kulki myös Rasalan kylän kautta. Kuvassa näkyy voimalinja, joka näyttää nykyäänkin samanlaiselta kuin ennenvanhaan. Muistan kun kerran kuljin vanhempieni kanssa tuosta eräänä syysiltana, ja lauma variksia lensi linjojen yli. Yksi variksista törmäsi johtoon, ja putosi räpistellen maahan. Isäni etsi käsiinsä kepin, ja kävi lopettamassa pahoin vaurioituneen linnun. Vaikka se muuten olikin kovaa miestä, niin se ei sentään kestänyt nähdä eläinten kärsimyksiä. Kun se tilanhoitajana hankki Rauhan sairaalaan uusia rotulehmiä, se kävi hakemassa ne itse, ja matkusti niiden kanssa eläinvaunussa. Muistan kuinka kuvan korkeajännitelinjat humisivat aina, vaikkei tuullutkaan. Kun isäukko tuli Rasalan kylään maatalousharjoittelijaksi, ja nappasi kylän tavoitellumman tytön, kylän pojat vetivät tästä herneet nenäänsä, ja jäivät kerran kyttämään tämä tien varteen, ja odottelemaan isäni tuloa, ja sitten ne hakkaisivat sen, koska niitä oli senverran suuri joukko, että se olisi ollut sankarinkin kauhistus. Kun katselin mainittua miesjoukko kerran Rasalassa jossakin juhlassa, ajattelin, että moni noistakin äijänkäppyröistä on vedellyt isää kepillä pitkin persuksia, ja nyrkillä naamaan että rutisee. Isän olisi pitänyt ponnahtaa pystyyn ja vedellä niitä päin lärviä huutaen: siitä saatte, ja siitä!

Pajarilantie, takkiesteet1

Etsin varsin pitkään tankkiesteitä Rasalaan vievän Pajarilantien varrelta Google Street View -kuvausauton kuvista, koska muistin nähneeni niitä lapsena. Ei sattunut mitenkään silmään, mutta lopulta sentään löysin kuvassa näkyvät esteet. Tässä auttoi suuresti eräs netistä löytämäni lehtijuttu, jossa puhuttiin kuinka karhu oli hätistellyt hirveä Heimosillassa sijaitsevan talon lähellä, ja mukana oli talonväen ottama valokuva pellon laidassa kahdella jalalla tähystelevästä kontiosta. Kuvassa oli muutakin: tankkiesteitä! Tästä sain tarvitsemani lisäinformaation paikasta, josta minun tuli tankkiesteitä hakea. Nämä tällaiset tankkiesteet olivat osa Salpalinjan linnoitusketjua, ja vaikka Lappeennannan kaupunki ei näistä Pajarilantien kiviesteistä ole tietoa antanut, niin tuossa ne nyt kuitenkin ovat. Nykyäänhän ne on valtaosaltaa purettu kaikkialta, ja jokunen kivipalteri on kuljetettu Rauhaankin, uusien rikkaiden rantahuviloiden koristukseksi. Tällaisten jäljellejääneiden tankkiesteiden löytämistä vaikeuttaa suuresti se, että tien varteen on ilmaantunut suuri joukko uusia taloja, ja kaikenkarvasisia romuttamoja, ja metsääkin on kaadettu surutta, ja kiviä viety jonnekin pois.

Pajarilantie, tankkiesteet2

Kun löysin edellä esittelemäni tankkiesteiden sijaintipaikan, oli jo helpompi löytää ylläolevassa kuvassa näkyvä maisema, jossa kiviesteitä näkyi ennenvanhaan pitkänä rivinä pellon laidassa. Vaikka kiviesteitä ei enää kuvassa näykään kovinkaan selvästi, niin se johtuu siitä, että metsä on kasvanut. Tosin kuvan kuusimetsä oli ennen koko pellon pituinen. Nyt vanhaa metsää on enää jäljellä tuollainen pienempi lämpäre. Salpalinjaan kuluvia, paljon tätä mahtavampia linnoituslaitteita, löytyy lännempänä, ja siellä niitä on pyritty myös säilyttämään paremmin. Tietenkin tuollaiset kiviesteet eivät olisi muodostaneet aivan läpipääsemätöntä estettä tankeille ainakaan viime sotien loppuvaiheessa, ja esimerkiksi tykistöllä siihen olisi voitu raivata helposti kulku-ura, mutta esteiden tekoaikaan se olisi varmaankin senaikuiset tankit pysäyttänyt – ainakin joksikin aikaa. Tai sitten ne olisivat kylmän rauhallisesti kiertäneet esteet. Kuvassa näkyy, että Pajarilantie on nykyään asfaltoitu. Ennenvanhaan se oli tiukasti sorapintainen, kuten suurin osa senaikuisista maanteistä, jotka olivat lisäksi mutkaisia ja kuoppaisia, joten automatka ei olisi ollut varsinaisesti mikään nautinto.

Pajarilantie, vanhainkoti

Seuraavasta kuvasta en ole täysin varma, mutta noilla kohtaa oli ennen vanhainkoti. Jos siellä on nykyään jotakin muuta, se ei ainakaan ole minun vikani. Tässäkin kohtaa maisema on lähes ennallaan. Näitä peltoja on viljelty jo vuosikymmenten ajan, ja tästähän se alkaa koko Etelä-Suomen läpi kulkeva alue, jota ennen sanottiin Suomen vilja-aitaksi. Pellot ovat jääkauden rutistuksissa syntynyttä hienojakoista ja hedelmällistä savea. Ennenvanhaan jo edesmennyt, mutta sangen juoppo sekkuni ajoi ifallaan usein humalassa Pajarilantietä, ja kun hän oli palanut ratista kyllin monta kertaa, otettiin kortti kokonaan pois. Senjälkeen serkku kertoi mielellään, ettei pidä autolla ajamisesta. Pakkohan se oli autoilua vihata, kun ei enää saanut ajaa. Rauha hänenkin haperoille luilleen.

Rasala, postimaitokoppi

Monessa suomalaisessa kylässä maitokopin yhteydessä oli kylän postilaatikko, ja niin oli ennen Rasalassakin. Postilla käynti oli eräänlainen pävän tapahtuma – melkein samanlainen kuin sunnuntainen pyhäkoulu. Nykyään maitokoppia ei enää ole, mutta jossakin näillä main se aikanaan sijaitsi. Tuolloin kylässä oli melkein joka talossa lehmiä, ja maito muodosti merkittävän osan tulonlähteistä. Nykyisin isommat ovat syöneet pienemmät, ja osa on ripustanut muutoin vaan rukkaset naulaan. Ovat uskoneet sananlaskua: kortti tuoja kortti vie, mutta maanviljelys on onnenkauppaa!

Rasala, Kiiskin Lienan mökki

Nyt olemme jo Rasalassa, ja kuvassa näkyvän pusikon paikalla sijaitsi ennenvanhaan Kiiskin Lienan mökki. Liena oli eräänlainen Pohjantähden Leppäsen Aunen vastine, ja koska oli myös hyvä työihminen, sai hän helposti töitä esimerkiksi perunannostoaikaan, ja heinänteossa. Jos nyt joku joskus tekisi tutkimuksen Rasalan kylän salatusta sukupuolielämästä, törmäisi hän mitä todennäköisimmin Kiiskin Lienaan. Ennenvanhaan tällaisissa kylissä oli muutoinkin ihan omanlaisensa avustajakaartinsa, joista mainittakoon Mykän Antti, joka teki mittavan päivätyön kuuromykkien asiainhoitajana, ja oli myös kysytty ja kova työmies. Voi sanoa, että ainakin minun mummolani käytti häikäilemättä hyväkseen Anttia, ja kaikkea saatavissa olevaa, ilmaista työvoimaa. Erityisesti tätivoima oli haluttua, ja kaikenkarvaiset muut, hullut työmiehet. Myös lapset oli valjastettu työntekoon, ja kuri oli erittäin ankara. Remmi lauloi usein, ja hartaasti. Kuvassa oikealla näkyy Revon mäki, ja vasemmalla Pierulaan johtavan tien kuusiaita. Taustalla häämöttääkin sitten mummola.

Rasala, Revontalo

En osaa sanoa kuka asuskelee nykyään Revon talossa, mutta tuossa se nyt kuitenkin oli. En minä sieltä ketään tuntenut, mutta revonpaten nyt sentään. Vaikka entisaikojen maalaistalojen pojat olivat sellaisia vantteria julleja, niin revonpate oli heistä poikkeus. Sellainen peterpan. Muita kylänpoikia en sitten tuntenutkaan, paitsi korkeintaan nimeltä. Muistaakseni kyläläiset eivät olleet keskenään koinkaan usein tekemisissä, paitsi tietenkin erilaisten yhdistysten ja muiden kuppikuntien kautta. Eivät ne käyneet juurikaan toisissaan kylässä, paitsi mitä nyt muksut joksus toisinaan. Mitään yhteistä muisteltavaa ei kuitenkaan ole, sillä vaikka voisinkin sanoa: muistatkos, Pate, kun hypittiin heinissä, ja kaiveltiin siihen tunneleita! - niin entä sitten?

Rasala, lehmät

En osaa sanoa kenelle kuvassa näkyvät lehmät kuuluvat, mutta tuossa niitä on. Mahdollisesti pellon ovat jollakulla vuokralla. Muistan kuinka mummolan lehmiä ajettiin ennenvanhaan pentuina risu kädessä kuvassa näkyvää tietä myöten laitumelta iltalypsylle. En muista juurikaan yksityiskohtia lehmien ajosta, mutta se oli joka tapauksessa lasten hommaa. Lapsityövoiman käytössä ei muutoinkaan juurikaan kursailtu. Tuolloin autoliikenne oli harvanlaista, joten autoja ei tarvinnut ottaa huomioon lehmiä paikasta toiseen siirrettäessä, ja jos autoja liikkuikin, niiden kuskit osasivat varoa lehmiä. Lapsista nyt puhumattakaan. Nykyään ne vain ajavat päälle, ja pakenevat paikalta. Muistan kun kerran yhtenä kesänä jäin mummolaan, ja kuinka oltiin sopivinaan, että sain jäädä, ja kuinka tulisin saamaan palkakseni mahalaukullisen verran ruokaa. Rahasta ei puhuttu, koska eihän pennuille tarvinnut mistään maksaa. Vittu että oli tyhmä juttu tuokin!

Rasala, Pierula

Kuvassa näkyy Pierulan kartano (tai ei se nyt mikään kartano ollut). Moni aikoi ja aikoi kartanon, ja niin päin pois. Tämä tila syntyi kun alkuperäinen mummola jaettiin kahden veljeksen kesken, ja Pierulan Armas sai sitten kuvassa näkyvän puoliskon. Siis se sama hemmo, joka aikanaan näki uhvon Karhusjärven päällä. Hupaisana yksityiskohtana kerrottakoon tapaus, jossa Armas ajoi autollaan (mahdollisesti) kuvassa näkyvälle pellolle, koska häntä kerran aivastutti, eli kansankielellä ilmaistuna: tirskutti. Hänelle kävi tässä melkein samoin kuin eräälle rekkakuskille, joka ajoi ajoneuvonsa pöpelikköön kun hän koetti hoitaa tirskuttamistaan nenäliinalla, jota koetti kaivaa laukustaan – ja sitten vietiin koko ajoneuvoyhdistelmää pitkin lepikkoa. Tämä tapahtui jossakin Etelä-Hämeen Lopella. Armas ei siis ollut lopultakaan tirskutuksensa kanssa yksin. No niin. Asiaan. Muistan kun Pierulassa kasvoi ennenvanhaan hyviä omanapuita. Nykyistä kartanon tilannetta, tai sen asukkaita en tunne. Itse asiassa en tunne entisiä -saatikka sitten nykyisiäkään kyläläisiä, ja koko kylän historiakin on minulle melko tuntematonta. Mutta kyllä minä aina yhden Pierulan tiedän! Ja olenhan nostanut Pierulan Armaksen tavallaan maailmanmaineeseen, ja hän lienee tunnetumpi kuin kukaan muista Rasalan kylän hemmoista.

Rasala, mummola

Kuvassa näkyy lihapatojen talo, joskaan ei enää siinä muodossa kun se ennevanhaan oli. Kuvan tiilitalon paikalla sijaitsi ennen vanha kunnon, puurakenteinen maalaistalo, jossa oli kaksi peräkammaria ja niiden välissä kyökki. Tupa oli sitten erikseen. Muistan yhden uudenvuodenaaton, jolloin olin mummolassa. Lappeenrannanssa järjestettiin tuolloin aattona ilotulitus, ja vaikka minä kuinka tillistin ikkunasta, en nähnyt mitään. Sain vain pääni kipeäksi ikkunan myrkkykittiä haisteltuani. Kukaan kyläläisistä ei myöskään paukutellut. Ei se ollut tapana. Mihin tahansa katsoitkin, näkyi vain pimeää. Pimeys oli pelottavaa. Kaikki Konnunsuolta karanneet vangit hiiviskelivät siellä väijymässä. Muistan kun minun oli kerran pakko päästä keskellä yötä huusiin, ja kun huomasin, että pihavalo ei yltänyt lähellekään huussin ovea, päkistin paskat siihen keskelle valokehää. Joku olisi voinut hyvinkin väijyä huussin oven takana. Valo merkitsi tavallisuutta ja turvaa. Kuvassa näkyy myös navetta, johon tehtiin aikanaan lisäke, jossa hevonen asui, ja jossa oli sauna. Vanha sauna sijaitsi tuossa pihaan vievän tien varrella, pellon laidassa, mutta sitä ei enää ole. Navetan päädyssä olevassa matalassa rakennuksessa oli puuvaja, ja lantala, jonne oli sijoitettu paskahuussi. Muistan kuinka käppäilin kerran lantalassa ja katsellessani ylös huussin reikiin niihin ilmaatui muutama tytönperse, joista yksi kuului neitokaiselle, johon olin hieman ihastunut. Romatiikka katosi kuitenkin kun tyttö pieraista päräytti, ja nauroi vielä perään miehekkän römäkästi. Voimme nähdä että talon takana kasvaa vieläkin komea lehtikuusten rivi josta talon pojat ampuivat varpusia, kun ne kuulemma söivät kaiken viljan. Isä oli kuulemma oikein käskenyt, ja oikein ostanut pojille tussarit. Varmaankin varpuset olisivat ajaneet Karssillan perikatoon. Nykyään koko mummolaa ei enää ole olemassakaan. Talon entisiä peltoja viljelevät vieraat, ja navetta on ollut jo vuosikausia lehmistä tyhjillään. Tilan metsät on nekin huolellisesti parturoitu. Eikä tuonne ole enää meikäläisellä mitään vakituista asiaakaan, koska ne ihmiset, joita sieltä ennen tunsin, ovat jo kuolleet – ja näiden nykyisten kanssa taas ei ole ollut mitään kanssakäymistä.

Rasala, maitokoppi

Kuvassa näkyvä tie vie Karhusjärvelle. Näemme, että entisaikojen sankat kuusimetsät on hakattu pois, ja tilalla ovat laajat hakkuuaukeat. Noissa metsissä oli ennen idyllisiä lähteitä, mutta ne saivat kyytiä päätehakkuun myötä, ja sitä seuraavine ojituksineen. Ei ollut taaskaan riinpiisin miehiä asialla! Muistan kuinka eno harrasti aikoinaan hyvin valikoivaa metsänhoitoa, ja hän ei ikinä olisi antanut hakata metsiään kuvassa näkyvällä tavalla. Varmaankin se itki jokaista kaatamaansa runkoa, vaikka olikin jotensakin tylyluontoinen, vapaaehtoisena sodankäynyt mies. Mutta kun nämä perikunnat haluavat muuttaa kaiken rahaksi, niinkuin kaikki maamme perikunnat ovat aina tehneet. Nythän kaikki jaettava on jaettu, joten eräs luku maamme talonpoikahistoriassa on saanut päätöksensä. Ja kuinka turhaa se kaikki olikaan! Muistan kuin nuorena koulupoikana käppäilimme kerran serkkuni kanssa kuvan maitokopille. Päässä mustat aurikolasit, ja kaikki. Paikalla oli pari tyttöä, ja revonpate. Hävettää vieläkin kun koviksena revin paten kopista, vaikka hän ei varmaankaan koskaan tehnyt kenellekään pahaa. Mutta kun se nuoruuden uho on sellaista. Se minkä tein, sen tein, ja se siitä. Nykyisin ajattelen, että tämä nykyinen elämäni riittää minulle vallan mainiosti, ja uusintaa en toivo. On se ihmisen elämä muutoinkin niin kovin turhanaikaista. Varsinkin se nuoruus, ja siihen liittyvä joutava brassailu, ynnä elvistely. Kuvassa näkyvän hakkuuaukean takana sijaitsee matala Karhusjärvi, jossa kävimme poikina ongella. Kerran muistan kuinka jo edesmennyt serkkuni kusi minun onkimieni kalojen päälle, ja kuinka minä kantelin hänen äitivainajalleen. Tämä vain totesi: että oikein pissi, olipa tuhma! - Ja siihen se sitten jäikin. Opiskeluaikoinani ajattelin verestää vanhoja ongintamuistoja, ja sainkin suostuteltua mummolan nuorimman pojan messiin. Hieman tosin epäilytti kun tämä otti haulikon ja panoksia mukaan veneeseen, ja syykin tähän selvisi pian. Aina uteliaat, nuoret lokit tulivat pahaa-aavistamatta kiertelemään venettä, jolloin nuorin poika ampui niistä pari, ja ne jäivät kellumaan veneen lähistölle. Tosi vastenmielistä porukkaa kaikki tyynni! Tämä jäikin viimeiseksi ongintaretkekseni Karhusjärvelle. Eipä ollut nuorimmastakaan pojasta paljoa polvi parantunut.

Karhusjärvi

Klikkaa tästä ladataksesi ja kuunnellaksesi Pierulan Armaksen näyn kunniaksi hoilaamani biisin Pierulan Armas ja UFO WMA -formaatissa

Kuvassa näkyy Karhusjärvi katsottuna Martinpellontien suunnasta. Tätä parempaa näkymää Google ei järvelle tarjoa. Maaston yleisestä muodosta voi päätellä, että järvi on saattanut olla aikanaan hieman nykyistä laajempi. Järven kalakanta on kooltaan pientä, ja hauetkin sellaisia hauenpulikoita - niinkuin aina matalissa järvissä. Toisaalta kalaa oli runsaasti, ja huonompikin onkimies saattoi saada kelpo saaliin, jos sitä tavoitteli. Rasalan pelloilla olevissa ojissa sitävastoin saattoi uiskennella suuriakin haukia, mistä lie niihin osanneet uida. Joissakin kohdin ojiin oli tehty laajennuksia, eli putakoita, joissa noita suuria haukia usein makoili. Mutta mitä tuohon Pierulan Armaksen näky -biisiin tulee, tein tämän tässä tarjolla olevan sovituksen juuri tätä nimenomaista sivua varten. Biisin sanoilla on yhteys Vanhan Testamentin kertomukseen profeetta Hesekielistä ja hänen näystään Kebar-joen varrella. Profeetta pystyi kutomaan kokemuksensa ympärille kokonaisen kertomuksen, ja profeetallisen sanoman, mutta Pierulan Armas vain näki, eikä sitten mitään muuta. Hän ei pohdiskellut sitä mitä kokemus merkitsi, tai mitä se tarkoitti, ja mistä oli kysymys. Eihän Armasta edes kaapattu alukseen, ja pakotettu häntä intiimiin kanssakäymiseen avaruusnaisen kanssa, joka olisi haukkunut kuin koira. Näinhän tapahtui brasilialaiselle traktorimiehelle, jonka avaruusväki sieppasi suoraan pellolta alukseensa. Armas välttyi aika monelta selittämiseltä, ja kun hän ei kokemuksestaan juuri kenellekään puhunut, eivät muut siitä mitään tienneetkään.

Karhusjärvi, Karhulinna

Karhulinna oli Karhusjärven seurojentalo, jonka kyläyhdistys myi eräälle yrittäjälle. Minulla ei ole käytettävissä valokuvaa Karhulinnasta sellaisena kuin mitä se oli kymmeniä vuosia sitten, mutta uudempi valokuvaa ajaa täysin saman asian. Talossa järjestettiin tansseja, ja tanssisali sijaitsi rakennuksen etualalla, sen vasemmalla puolella. Rakennuksen keskelle jäi sisäänkäynti, ja talon oikealle puolelle jäi sitten muita tiloja. Aikanaan rakennuksen ympärillä oli jykevä kuusikko, mutta se on nähtävästi raivattu pois, ja tilalle on tullut tylsä nurmikko, sekä sellaisia puita ja pensaita, jotka eivät ole kotoperäisiä. Niin se maailma muuttuu!

Karhulinnaa emme pääse näkemään Google Street View -kuvausauton kyydissä, mutta Goole Earth tarjoaa mahdollisuuden hahmottaa se, missä koden tämä mainio huvipaikka on sijainnut. Sehän on vanhan Pelkolantien varressa, joka kulkee Karhulinnan kohdalla melkein Nuijamaantien sivussa. Näemme kuvasta, että Rasalasta on Karhulinnaan jonkinverran matkaa, joka kuljettiin talvella potkukelkalla. Jos joku on sattumoisin käynyt seurojentalolla, oli tämä täsmälleen samanlainen, aina hajuja myöten. Tästä kuvasta voimme nähdä sen, että metsät on huolellisesti parturoitu. Vanhaa ikimetsää on lähes turhanaikaista edes haeskella ainakaan täältä.

Klikkaa tästä ladataksesi ja kuunnellaksesi Karhulinnan kunniaksi hoilaamani traditsionaalisen biisin Emma WMA -formaatissa

Karhulinnassa esiintyi aikanaan lähinnä Rasalan kylän pojista koottu rautalankayhtye Moving Birds, joka ei koskaan saavuttanut edes kansallista kuuluisuutta. Olipa vain eräs Suomessa tuolloin kitaroitaan paukuttaneista kyläbändeistä. Bändin pojat rakensivat kitaransa pääsääntöisesti ihan itse, ja muut tarvittavat vermeet, kuten kitarakaikulaitteen. Rautakitaralankamusiikki oli poikaa, ja sangen usein ne lauloivat sitä Oi Emmaa, oi Emmaa, sää puujalkatammaa -laulua antaumuksella, niin että Karhulinna kaikui. Senjälkeen bändin pojat menivät jonkun kämpälle, ja ryypiskelivät siellä itsensä uneen.

Olin pari kertaa mukana tuollaisissa mittelöissä Ifa-auton kyydissä, jonka näet ylläolevassa kuvassa. Vaihteisto siinä oli ratinakselin suuntainen tanko, jota työnneltiin edestakaisin aina tapeen mukaan. Etuovien saranat olivat takana, ja kerran satuin avamaan etuoven vauhdissa, jolloin se retkahti melkein irti. Serkkuvainaja ajoi usein mainittua Ifaa perin liikutetussa tilassa, ja kun päästiin perille johonkin mökkiin, ei siinä tapahtunut juuri muuta kuin että soittajapojat joivat vaiteliaina pullot ensin ripeästi tyhjäksi, ja yrittivät sitten äheltää tyttöystäviensä kanssa sössöttäen jotakin romanttista, mutta sössimiseksihän se tietenkin meni. Oltiin olevinaan oikein kuuluisammanpuoleisia muusikoita ja koetettiin elää muusikkoelämää, johon tietenkin kuului juopottelu. Luulen, että ainut jonka bändin pojat tuosta aikakaudesta saivat itsellään pitää, oli ryyppyputki, josta ei enää päässytkään eroon, ja joka sitten kai vei monet aina hamaan hautaan saakka.