Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa tästä palataksesi Timon Serverimaailma kotisivun etusivulle - Click this link to return back to the main page of Timos' Serverimaailma homepage

Klikkaa tästä siirtyäksesi Timon muiden projektien sivulle (Serverimaailma palvelimella) - Click this link to jump to the page of Timos' other projects (Serverimaailma sever)

Kuvia jotka voi ottaa vain kerran - Some photos you can snap only once

Pari sanaa Rautavaarasta

Savossa sijaitsee lakkautuslistalla oleva kunta, jonka nykyinen nimi on Rautavaara, mutta jonka intiaaninimi oli Paskonvaara. Ongelmana on vain se, ettei se tunnu lakkaavan olemasta olemassa mitenkään, vaikka sen olisi pitänyt lakata jo kauan sitten. Vaivaiset alle 2000 ihmistä, joiden ympärillä pyörii kokonainen kuntakoneisto niin sanottuine palveluineen. Vaan kaikki on perustunut koko ajan huijaukseen, ja tulee perustumaankin, vaikka alue liitettäisiin mihin tahansa suurempaan yksikköön. Ylläolevassa kuvassa näet kunnan entisellä lentokentällä sijainneen terminaalin, ja tuon kuvan vajan seinästä kunnan entinen mainoslause on edelleenkin luettavissa. Mutta eipä ole enää lentokenttää, sillä nykyään se on raivattu luomupelloksi, ja vain kapea kiitotie on jätetty – ties mitä tarkoitusta varten. Tuskinpa tuota kojua on enää olemassa. Nykyinen viljelijä on sitä tuskin edes museoinut, koska kukapa tällaista tulisi vasiten katsomaan. Et voi siis enää ottaa enää tätä nimenomaista kuvaa, ja kuvassa meitä puhutteleekin menneisyys. Muistan kuinka kuntaan piti jopa rakennettaman 1500 asiakkaan lomahotelli, ja kaikkea muuta kivaa, mutta kun ei niin ei. Paskonvaaran kunta on ollut pari kertaa valtion holhouksessakin, eli kaikki sen laskut ovat kiertäneet valtion kautta, mutta mikään ei ole auttanut. Valtio on kuitenkin aina avustanut, ja pitänyt kuntaa eräänlaisena maskottinaan – samalla kun metsähallitus on parturoinut huolellisesti sen metsät. Kunnassa on varmaankin nykyäänkin velkaa per capita että heikkopäistä hirvittää. Mitä metsien kohtaloon tulee, on kuvaavaa, että ainuttakaan riinpiisin miestä ei ole näkynyt paikalla banderolleineen kun ikiaikaiset tukit jymisivät nurin. No, olihan paikalla eräs näitä henkisesti lähellä ollut miekkonen, joka kuitenkin vaiennettiin valitsemalla hänet jäseneksi taannoisen kunnanjohtajan avantouintikerhoon. Tuo onneton Mauri Myyrä. No, tokihan Savon metsiä on hakattu surutta jo vuosikymmenten ajan, ja ketään se ei ole kiinnostanut - silloinkaan, kun menetetään jotakin ainutlaatuista. Eihän metsiensuojelu nyt tosissaan savolaisia kiinnosta, koska he eivät näe metsässä muuta kuin pinokuutiometrejä, ja mersuja pihassa. Jollei metsiä ole hakattu, tai metsää on haluttu säästä jälkipolvillekin, niin on tullut myrsky, ja antanut samalla jollekin pienelle kunnalle kuoliniskun, vaikka kunta olisikin jäänyt huojumaan edelleenkin pystyyn. Tai sitten jostakusta kunnasta on on palanut siellä sijainnut saha, joka oli kunnan tärkein, ja ainoa työnantaja maalviljelyksen lisäksi. Rautavaaralla ei ole mitään, paitsi ruostuvia teollisuushalleja. Maanviljelyskin on tavallaan onnenkauppaa, sillä alueen keskilämpötila on vähintään kaksi astetta matalampi kuin muualla, jolla taas on yhteytensä lyhyempään kasvukauteen. Kaikkein omituisinta tuossa jumalanhylkäämässä paikassa on sen nimessä esiintyvä sana vaara, joka antaisi ymmärtää kunnan olevan jotensakin kumpuilevaa maastoa, mutta itse asiassa alue on varsin laakeaa. Varsinaiset vaarat sijaitsevat idempänä, ja toisaalta pohjoisempana, jossa sijaitsee Suomenselän alue.

Aikanaan Rautavaaraa markkinoitiin vapaa-ajan kuntana, ja kuvassa sijaitseva perskelkkamäkikin lienee jo pusikoitunut, vaikka siellä paloivat takavuosina valot yötä päivää, vaikkei ollut laskettelijoitakaan. Kisoihin osallistujat tulivat entisistä itäblokin maista, ja kunta maksoi niiden matkat sekä ylöspidon. Etsin tässä taannoin netistä logoa, jota Rautavaara käytti vuosikausia, jossa oli kunnan vaakunaan ympättynä kömpelö perskelkkalaskijan kuva. Koska tätä mainosvaakunaa ei siis ollut enää mistään saatavissa, tein sellaisen itse erilaisia kuvamanipulaation menetelmiä käyttäen, ja näet tuloksen ylläolevassa pikkukuvassa. Homman ideana oli se, että varat perskelkkakilpailuihin nyysittin kunnan varoista, ja jäjet peiteltiin kierrättämällä saatuja valtion avustuksia vippaskonstein, ja ohjattiin lopulta mäkeen liittyviin projekteihin. Tavallista oli, että ulkomaalaisten kilpailijoiden matkat maksettiin, sillä tuskinpa nämä olisivat muutoin Suomeen edes tulleetkaan. Ohjaskelkkaipun suosion itäblokin maissa selittää se, että periaatteessa kuka tahansa käsistään taitava voi kelkan rakentaa. Kelkan jalakset tehdään vaikkapa vanhoista justeerinteristä, ja muu varustus riippuu sitten siitä, millaista puutavaraa kukin onnistuu käsiinsä saamaan. Mutta kalliiksi tämä kelkkaprojekti tuli kunnalle, ja siihen mätetyt rahat meivät kankkulan kaivoon. Jo pelkästään valojen poltto perskelkkamäessa talvisin maksoi kuulemma satatuhatta mummonmarkkaa vuodessa. Satunnaiset ohikulkijat niitä sitten ihailivat, jos nimittäin sattuivat katsomaan mäen suuntaan, ja kenties kuvittelivat edes pienen hetken, että kyseessä oli vilkaskin paikka, joka oli täynnä perskelkalla laskettelevia turisteja. Perskelkkailu lienee kuitenkin laji joka tuskin koskaan nousee Suomessa kovinkaan suureen suosioon. Lajia ei voi edes verrata esimerkiksi mäkihyppyyn, jossa tosin jo hyppytornien rakentaminen maksaa paljon rahaa. Speden ideoima linko ei ole saanut juuri missään kannatusta, vaikka sillä olisi helpointa kehittää hyppyihin tavittava vauhti. Kyse onkin enemmänkin mielikuvasta. Kiipeäminen huikean korkeaan torniin ja sieltä laskeminen on paljon kutkuttavampaa ja jännittävämpää kuin roikkua narussa lingon pärisevän moottorin vetämänä. Ohjaskelkkailussa taas laskijan omituinen lasketteluasento, ja kelkan jymäkkä kolahtelu laskettelurännin seiniin vaikuttaa lähinnä holtittoman huvittavalta – ei ollenkaan samanlaiselta kuin esimerkiksi pujottelijan lennokas asento, tai mäkikotkan tyylikäs ilmalento. Ylläolevan kuvan logo on kuitenkin tavallaan monumentti, ja samalla ikuisen suuruudenhulluden muistomerkki, jonka omituisen äkillinen katoaminen julkisuudesta vain vahvistaa myyttiä, joka alunalkaenkin oli valheellinen. Jokaisessa kunnassa on jokin vastaava hullutus, kuten eukonkanto, tai saappaanheitto, joissa järjestetään jopa maailmanmestaruuskisoja. No, mikä ettei. Paskonvaaralaisten pyrintöjä luonnehtii se, ettei mitään keinoja kaihdettu, ja esimerkiksi kansansivistykselle tarkoitettuja varoja on ohjattu surutta tekaistuihin kursseihin, joita ei koskaan pidetty. Minne rahat sitten lopulta menivät, vain harvat tietävät, ja he kaikki nauroivat koko matkan pankkiin. Voisi kuvitella, että perskelkkaporukka nostaisi kunnianloukkausjutun hienon logon uuskäytöstä, tai jopa matkimisesta - mutta tuskinpa ne sitä tekevät, kun niitä hävettää koko touhu, ja kun koko projektikin meni perseelleen. On siinä sekin, että koko vapaa-ajankuntaa ei ole enää olemassa, ei edes paperilla, tai suunnitelmissa. Vaan se on kuitenkin sanottava paskonvaaralaisten eduksi, että nämä eivät sentään ottaneet aivan mitä tahansa huuhaahankkeita rahoittaakseen, kuten vaikkapa erään veijarin markkinoimaa Satumaa -hanketta, jossa kallioon olisi louhittu satumaaluolasto, jonka tietenkin kunta olisi kustantanut, ja rakentanut hotellit sun muut. Noihin aikoihin Savon kunnissa kierteli mitä kummallisimpia projektimaakareita, mutta useimmat heistä olivat tyhjätaskuja. Mutta tietenkin on aivan totta, että mikäli kunnassa olisi ollut todella asiansa osaavia, ja kimpassa hyvin toimivia asiantuntijoita, olisi sinne kenties voinut kehitellä jotakin matkailuun liittyvää. Ongelmana olisi kuitenkin aina se sama: Rautavaaralla ei ole mitään nähtävää!

Oman lentokentän ohella kunnassa oli Metsäkartano – niminen koululais – ja turistimajoituspaikka, jonne, kenties, oikealla mainonnalla ja brändäyksellä olisi voitu löytää jokin menestyksekäs tuote turisteille myytäväksi. Alunpitäen tuollaisia paikkoja tehtiin sota-aikaa varten, ja joukkojen majoitukseen. Ylläolevasta ilmakuvasta näemme helposti sen, että luontomatkailu on lähinnä vitsi, sillä Metsäkartanoa ympäröivät metsät on tarkkaan parturoitu.

Paskonvaarasta on hävitetty kohtalaisen tarkkaan kaikki historiaan viittaava, mikä ilmenee esimerkiksi vanhan puupappilan purkamisena ja puukirkon polttamisena. Mutta nyt on sen pakollisen vitsin paikka! Onnenpäivien Richie oli aikoinaan varsin ehtiväistä sorttia, ja ehti hänkin, kaikilta Onnenpäivien kiireiltään myös pistäytymään Paskonvaaralla (siis tämä-tämä-tämä nykyinen Rautavaara), ja tutustui siellä myös paikalliseen suojeluskuntataloon. Kuvassa hän on juuri selaamassa tietoja talosta matkaoppaastaan, ja vaikuttaa sangen kiinnostuneelta. Matkaoppaasta selviää, että Paskonvaarassa oli jo vuonna 1651 peräti 15 verotettavaa taloa. Se oli jo varsin mittava komplekti, sillä jokaisessa talossa lienee asunut useita henkilöitä. Vertailun vuoksi todettakoon, että Nurmeskylässä taloja oli samana aikana 33 (eli nykyisen Nurmeksen edeltäjä). Saattaa olla, että tämä talomäärä ilmaisee tarkalleen sen ihmismäärän, jonka tietyssä paikassa raivattu viljelysmaa tosiasiassa kykenee elättämään. Kun ottaa huomioon, että kylät olivat etupäässä kaskikyliä, eli niillä oli taipumusta siirtyillä kaskienpolton myötä, ja jopa hävitäkin katovuosien aikana, on mainittu talojen lukumäärä huomattavan suuri. Tämä kertoo myös sen, että kaskiviljelys oli itse asiassa huomattavan tehokas viljelymuoto, kun ottaa huomioon sen, ettei tarvittu lannoitteita, ja viljelystä ympäröivä, korkea aitakin saatiin kaskialueelta ja sen lähiltöltä löytyvistä tarveaineista. Hyvin tehdyllä aidalla kyettiin pitämään karhut ja hirvet poissa, ja kaadetussa ja poltetussa kaskessa ei ollut tautejakaan, joita olisi pitänyt torjua. Mainitsen tämän siksi, että Paskonvaara on asutettu varsin myöhään kun sitä vertaa rintamaiden asuinpaikkoihin. Paskonvaaran maisemissa harjoitettiin myös järvimalmin nostoa, joka oli erittäin raskasta ja kuluttavaa työtä. Talvisin järvistä nostettua malmia ajettiin reellä ja hevosella jalostettavaksi edelleen raudaksi ja teräkseksi. Malminnosto ei kuitenkaan kyennyt ajanoloon kilpailemaan Outokummun tapaisten kaivosyhteisöjen kanssa, koska peruskalliosta saatiin louhimalla myös muita metalleja – raudan lisäksi. Paskonvaara tuli tunnetuksi erityisesti viime sotien aikana siitä, että sen metsissä piileksi ennätysmäärä ns. käpykaartilaisia. Lisäksi siellä on aina harrastettu salametsästystä, ja hirvenmetsästyksessä usein käytetty ase oli pelkkä kirves, kun hirvi oli ensin ajettu suohon. Paskonvaarassa on myös aina vallinnut erämaan laki, tai paikallinen, oma laintulkinta. Niinpä on usein tapettu ihan kostoksi konstaapelin koiria, ja eräät osat kunnasta ovat vieläkin sellaisia, että kuvittelisi tulleensa Villiin Länteen (tai mielumminkin Villiin Itään). Eli sinne vain kaikki, jotka haluavat kokea senlajin ekstreemeä. Oma tunnelmansa on siinäkin, että siellä tietää koko ajan, että poliisi on aina vähintään parin tunnin matkan päässä, koska omaa konstaapelia ei ole - ja jos joku haluaisi jostakin syystä tulla ovesta sisään kirvestä käyttäen, ja järjestää pikateloituksen, hän ehtisi mainiosti tehdä tekosensa, ja aikaa jäisi luikkia varsin kauas paikalta ennenkuin poliisi ehtisi tulla paikalle ihmettelemään. Siellä ei siis kannata ärsyttää tietoisesti ketään, ja paikallisia hulluja kannattaa silittää siellä aina myötäkarvaan. Aikanaan seudulla lienee asunut ihan oikeita runonlaulajiakin, eli ortodoksiuskoisia karjalaisia, mutta sittemmin luterilaiset savolaiset työnsivät heidät idemmäksi, tai oikeastaan he yksinkertaisesti vain tunkeutuivat karjalaisten tyhjäksi jättämille asuinsijoille. Oli kenties taas kerran käyty eräs turhista sodista idän ja lännen välillä, joissa etupiirit määriteltiin uusiksi. No, Richie ei näistä tiennyt mitään, vaan kuvitteli kaikkia kuntalaisia oikeistolaisiksi, ja jenkkien ystäviksi, koska he nyt olivat rakentaneet suojeluskuntatalonkin. Mikä väärinkäsitys, mutta toisaalta: eihän se nyt mitään merkitse mitä joku jenkki Paskonvaarasta ajattelee. Tämä kuva on ihan oikeasti historiallinen siinä mielessä, että siinä on todellakin nyttemmin jo poltettu suojeluskuntatalo, mutta polttihan siellä muuan miekkonen kerran kirkonkin, koska piti saada makkarat paistetuksi. Ajattelin tuon viimeksimainitun kuultuani, että siinähän on esikuva biisille Rokkibändi Wounded Knee, mutta tuskinpa vain. On totta, että Heikki Salo kävi ainakin kerran opettamassa paikkakunnalla biisintekoa, joten hän on ainakin kuullut tapauksesta, mutta biisin tarina on peräisin Salon omalta kotiseudulta. Itse Richie tuskin on sentään kuunaan päivänä Paskonvaaralla käynyt - ja eipä voisi enää käydäkään. Näemme, että illuusion luominen todellisuudesta on helpompaa kuin itse todellisuuden rekonstruointi, ja hyvä juttu on aina parempi kuin faktaakin faktemmat faktat.

Valamon kissa

Heinävedellä, Valamon luostarissa on hirsinen aittarakennus, joka sijaitsee vanhan majoitusrakennuksen ja Trapesan välissä, ja jossa ainakin joskus on sijainnut pieni matkamuistomyymälä, tai joku sentapainen. Saatta tosin olla, ettei tätäkään rakennusta enää ole, mutta sitä pahempi tosiasioille. Tässä nimenomaisessa kuvassa näet erään myymäläpöydistä, jolle asetetun patalapun päälle on aivan itsekseen asettunut makoilemaan elävä, keltainen kissa. Se sopii hyvin tähän asetelmaan, ja munkeiltahan ei ole kielletty kissojen pitoa. Tämä perinne alkoi jo Konevitsan luostarin aikoihin, jossa eräällä munkilla oli niitä useitakin. Jos kissa olisi ollut väriltään violetti, eivät munkit voisi enempää toivoa, sillä sehän olisi pyhän, ikuisen paaston väri, Mutta toisaalta: onhan keltainenkin mielletty meditatiiviseksi värisävyksi, ainakin aasian uskonnoissa. Joka tapauksessa: tällaista kuvaa et voi enää mitenkään ottaa, koska kuvan kissakin on jo todennäköisesti kuollut. Voisi tietenkin yrittää lavastaa kuvaa, mutta eihän se nyt mitenkään olisi enää sama asia, koska minä olen tämänkin kuvan ottanut, ja lavastetun kuvan ottaisit sinä, tai joku teistä lukemattomista sinistä.

Onslow ja Vernon Tainionkosken koulun pihalla

Pokka Pitää sarjan Onslow ja Sydämen asialla sarjan Vernon kävivät muuten kerran Suomessakin, ja tarkemmin sanoen: he kävivät aivan asiakseen katsomassa minun entistä, pahalle haisevaa opinahjoani Imatralla, Tainionkosken yhteiskoulua. Koska erityisesti Onslow oli sarjoissa sangen työväentaustainen hemmo, hän halusi nähdä toisen, aidon työväestön yhteisön, jollainen Tainionkoski oli. Täynnänsä hielle ja paskalle haisevia työläisiä, ja heidän alati ohikulkijoille irvisteleviä kakaroitaan, jotka kaikki kasvoivat sellunketon tyrmäävässä lemussa, tai rautatehtaan pistävien aromien kyllästämänä. Tosin nämä mainiot englantilaismiehet olivat toiviomatkaansa tavattoman pettyneitä, kuten jo kuvastakin voi nähdä. Kuvan näppäsi muuan juoppo Ylä-Vuoksen toimittaja venäläisvalmisteisella kamerallaan. Kuinkas muuten. Yrmeät ilmeet aiheutti ennenmuuta kolkko koulun piha, jossa oli pahanhajuisia roskakasoja joka nurkassa, ja kaiken kruunasi löyhkäävä vessa, jonne vain kaikkein urheimmat saattoivat uskaltautua. Kustakin lattialla kaksikymmentä senttiä, kuten entisen Leningradin eläintarhan yleisessä kusiputkassa. Nämä herrat pidättivät rakkoaan aina Imatran keskustaan saakka, jossa kävivät vääräntalon huussissa. Sinne heidät vaan vietiin, vaikka he huusivat kuorossa: Koskenpartaalle, koskenpartaalle! (ihan niinkuin Juuli Taivainen Simpauttajassa: Jamankankaalle, Jaamankankaalle!) No, tietenkin itsekukin voi käyttää mielikuvitustaan, ja kuvitella pihan täyteen edestakaisin juoksentelevia, möliseviä koululaisia, jotka leikkivät pihalla läjää, ja jyskäpäätä, ja muita lapsuuden riemullisia leikkejä. Tai sitten sinne voi kuvitella minut ja mustosenollin tappelemassa, ties mistä syystä. Tätä nimenomaista kuvaa ei oikeastaan voi ottaa uudelleen, koska herrat tuskin enää tulevat Suomeen toista kertaa. Mutta hyvä näinkin, hyvä näinkin.

Lontoolaisessa hotellissa

Lontoon kaupungissa, aika lähellä Portobello Roadia, sijaitsee ehkä vieläkin muuan hotelli, josta osa toimi aikanaan teatterina. Jostakin syystä teatterin eroottissävyiset seinämaalaukset oli jätetty paikoilleen, mutta niihinkin tottui jollakin tapaa, ettei niihin juurikaan kiinnittänyt huomiotaan. Muu osa hotellista oli uudempaa rakennuskulttuuria, ja tähän verrattuna aika tylsää, sekä köyhää ynnä nukkavierua. Huoneen radiokaan ei toiminut, ja televisiosta näkyi joukko kehnoja ohjelmia tuputtavia kanavia, joilla ei ollut mitään tekemistä niiden mainioiden englantilaissarjojen kanssa, joihin oli Suomessa tottunut. Lontoo vaikutti muutoinkin ylen nuhruiselta, ja kuluneelta. Kaduilla ei näkynyt englantilaisia gentlemanneja salkkuineen, vaan laumoittain muualta tulleita, tummapintaisia asukkaita. Englantilaiset ravintolat olivat siis kiven takana, tai jos niitä oli, olivat ne suhteellisen kalliita, ja tarkoitettu rikkaammille ihmisille, sillä kyllä Lontoossa oli ero karvahattukansan ja rahalla aateloitujen välillä. Sensijaan tarjolla oli saksalaisia ravintoloita, joissa ruoka oli, saksalaiseen tapaan, varsin mautonta, kuten sikäläinen Vorsmack. Tai sitten ravintolat olivat italialaisia, joissa tarjoiltii pizzoja, tai kiinalaisia, joissa syötiin puikoilla kanaa, tai turkkilaisia, jossa sai hyviä salaatteja - ja mikä nyt tarjosi mitäkin. Jos sitten löysit jonkun perienglantilaisen herrojen pubin, johon karvahattukansakin pääsi, ei siellä tarjoiltukaan olutta, koska kello oli vasta sitä tai tätä, tai oli jokin muu typerä ruokasääntö. Todellisuudessa ne eivät halunneet sinne lainkaan turisteja. Jos asutaan kaupungissa, jossa liikkuu koko ajan miljoonia ihmisiä, ei tarvitse mielistellä likaisia, ja yleensä rahattomia turisteja. Tai sitten pubit olivat meluisia kansanpubeja, joissa tummat miehet rynkyttivät nurkassa jotakin pajatson tapaista, ja lepppoisasta jutustelusta ei ollut tietoakaan. Niiissä oli mahdotonta tilata vaikkapa alkoholittomia juomia, koska albanialainen baarimikko ei ymmärtänyt englantia. Englantilaisten ystävällisyyttä ei juurikaan päässyt arvioimaan koska heitä ei näkynyt missään. Verkkopaitainen Pokka Pitää - Onslow pysytteli tiukasti poissa kadulta, ja Mennään Bussilla -kuljettajatkin näyttivät aika itämaalaisilta. Lontoo oli siis ainakin tältä kannalta kansainvälinen kaupunki, ja varsinainen rasistin painajainen. Ei sinne kannata perussuomalaisen matkustaa. Tämän kuvan tekee ainutlaatuiseksi se, että kyseinen hotelli on hyvinkin saattanut jo lakata olemasta, tai jos se seisoisi vieläkin paikallaan niin minä tuskin menen enää jäljelläolevana elinaikanani koko hiton Lontooseen. Ei siksi, että inhoaisin heitä, tai Lontoon kansainvälisyyttä, vaan siksi, ettei siellä ole minulle mitään mielenkiintoista nähtävää, kuten ei missään muuallakaan. No, olihan museioissa massoittain englantilaisten siirtomaista ryöstämiä kalleuksia ja orientteja esineitä, ja täytettyjä lehmiä sekä koiria, mutta kun se Onslow näytti kuitenkin puuttuvan tyyten katukuvasta. Ja se, mikä nyt oli varmaa, oli se, että englantilaisten ovet pysyivät vierailta visusti suljettuina.

Ripatti matolla ratsain

Lappeenrannan kaupungissa vaikutti kapinan aikoihin muuan suutari Ripatti, joka johti paikallista punakaartia, ja tässä kuvassa näet hänet ratsailla, mutta nyt matolle laitettuna – ei kuitenkaan aivan maton alle lakaistuna. Ripatin valtakausi loppui kun valkoiset mursivat Joutsenosta etelään suuntautuneen rintamalinjan, ja valloittivat Lappeenrannan, ja aloittivat siellä teloitukset sun muut. Kuvassa näkyy myös Lappeenrannan linnoituksen suunnasta marssiva senaikuinen punaisten hautajaissaattue, lähestymässä entistä Rautakaupan kulmaa, ja Kirkkopuistoa. Kolmannessa kuvassa näet työväentalon edessä, torilla pidetyn joukkohautauksen, eli on sitä meilläkin osattu yhtä sun toista. Juuri tämä viimeksimanittu kuva on päätynyt julkiseen Etelä-Karjalaiseen kuvapankkiinkin, mutta kukaan ei ole sinne, ainakaan vielä, Ripatin kuvaa lähettänyt. Kyseinen kirja on tosin tehty valkoisten näkökulmasta, ja punikkien kuvia on selvästi manipuloitu, ja taistelukuviksi väitetyt kuvat ovat kuvia, jotka on otettu todennäköisesti heti teloitusten jälkeen, sillä erittäin harvoin taistelussa miehiä ammutaan riviin aitan taa niin, että heiltä on riisuttu esimerkiksi kengät, tai miehet olisivat jäneet makaamaan enemmän tai vähemmän pinoon. En minä nyt sen ihmeemmin tätä kyseistä Ripattia tunne, mutta ainakin Joutsenon opiston muinainen, vasemmistolainen rehtori teki miekkosesta tutkielman – ollen siis itsekin vankasti puna-aatteen miehiä. Tämän rehtorismiehen minä kylläkin tunsin, koska olin tuossa oppilaitoksessa vuoden oppilaanakin, ennen kun sitten menin iltalukioon. Hän esitelmöi opistossa psykologiaa, joka kylläkin nojautui väkevästi todennäköisesti Sheldonin typologian -tapaiseen oppiin, eli oppiin, jonka mukaan ihmisen psyyken rakenne määräytyy syntymässä, ja siitä, mikä alkeislehdyköistä kehittyy muita juurevammaksi. Sen mukaan sitten ihmisestä tulee kerebrotoonikko, viskerotoonikko, tai somatotoonikko. Mikäköhän tuo Ripatti mahtoi olla tyypiltään? Vaikuttaa ihan pyknikolta! Ei sitä noihin aikoihin kyennyt kritisoimaan kenekään opettajan oppeja, koska ei ollut juuri muista, vaihtoehtoisista psykologian koulukunnista kuullutkaan, mutta sillä tiedolla oli tultava toimeen, kuten sillä Joutsenon opiston yhteiskuntaopin väkäleukaisen opettajan antamalla tiedolla, että historian todellisia käännekohtia olivat jonkin kirjapainon moukarointi, tai se tapaus, jossa joiltakuilta miehiltä riisuttiin punaiset paidat, tai että kun perustettiin suurella kohinalla se kommunistinen internationaali. Fiksumpi lukija jo kenties huomaa, mihin suuntaan tuossa opinahjossa oltiin vahvasti kallellaan, vaikka kyseessä olikin tuolloin nimellisesti raittiusopisto. Meitä oppilaita siis indoktrinoitiin. Mutta nyt Ripatti on joutunut kuitenkin räsymatolle, jossa on piipertänyt kenties montakin jalkaa, ja sille ei voi kukaan mitään, sillä se nyt on Ripatin kohtalo. Ei olisi kannattanyt ruveta pyssysille.

Teuvon kalamaja

Tässä kuvassa näet Teuvon kalamajan Nilakkajärven hiekkarannalla, Masussa. Majaa ei ole enää olemassakaan, ja siinäkin mielessä tämä on ainutlatuinen kiva – semminkin, kun kuvassa rantatörmälle hyppäämässä oleva Vili -koirakin on jo kuollut. Taustalla näkyvä metsä on tuskin sekään enää juuri tuonnäköinen, sillä ahneuksissaan ihmiset ovat hakkauttaneet metsänsä tuollakin alueella. Sitten moni heistä on varmaankin mennyt vaikkapa autokauppaan, ja ostanut uuden menopelin, jonka hinnasta putoaa tietenkin reilu kolmanes kun sen ajaa liikkeestä ulos. Siinä on monikin orava jounut kerralla jalkamieheksi, mutta se nyt on kuitenkin se valkoisen miehen tapa toimia tässä maailmassa. Teuvoa ei enää ole, ja pian ihmiset unohtavat, että senniminen ihminen on edes elänytkään, jos jo unohtaneetkin. Teuvo oli ennenkaikkea kalastaja, ja tavallaan elikin tällä ammatillaan, ainakin osaksi. Hän oli myös erittäin mukava mies, jota ei voi sanoa läheskään kaikista. Ajatelkaa nyt ihan ite, voiko teitä itseänne sanoa mukavaksi mieheksi. Tuskinpa vain. Korkeintaan silmittömäksi paskiaiseksi.