Jousseno

Joutseno on se entinen kaupunki, joka liitettiin Lappeenrantaan, ja jota ei siis ainakaan teknisessä mielessä ole enää olemassa. Tietenkin sitä voidaan edelleen ollaan niin joutsenolaisia, niin joutsenolaisia, mutta mänt mikä mänt! Olisivat ymmärtäneet millaiset valttikortit niillä oli aikanaan käsissä, ja vieläpä varsin teollistunut kunta kaiken lisäksi. Voit tutustua laatimaani, Joutsenoa ja Joutsenon opistoa koskevaan, Google Street View -humoristiseen selvitykseen klikkaamalla tästä.

Joutsenossa oli ennen kapinaa hyvin kaunis puukirkko; se paloi kansalaissodan aikana kun kirkonmäellä käytiin taisteluja. Siilasvuokin oli siellä kahakan jälkeen kaatunutta asetoveriaan hautaamassa. Nykyään kirkon paikalla sijaitsee uusi, kivinen kirkko, joka on rakenteeltaan erittäin pelkistetty, mutta silti tavallaan hyvin kaunis. Vaikka enhän minä nyt mikään erityisen kirkollinen ihminen ole, että ei sen puoleen. Monet uskovina itseään pitävät ovat kuitenkin koettaneet vuosien varrella kammeta minua uskovaisten veneeseen, mutta se on kuitenkin jäänyt sikseen. Uskovaisissa minua inhottaa ennenkaikkea niiden loputon ahdasmielisyys, ja tietty todellisuuspakoisuus. Suljetaan mielellään silmät omalta kehnoudelta, ja jos sitä huomataan olevan, riittää kun pyytää taivaan isältä anteeksi, ja niin matka voi jatkua taas ilman tuskaa. On vaikeaa edes uskoa sitä, että jos nyt joku sanoo uskovansa, hän pelastuisi, ja että jos jos joku epäilee, menee kadotukseen. On se vähän liian simppeliä. Mutta kirkkojen kauneus se on joka vetää puoleensa, ja hartasti uskova ihminenkin on, hänkin, tavallaan kaunis, vaikka uskolla ei olisikaan mitään todellista kohdetta.

Erikoisuutena muistan, kuinka kirkon edessä sijaitsi suurimmaksi osaksi jo lahonnut puu, joka oli mm. naisten piiskaamiseen käytetty raipparangaistuspetäjä. Muistan, kuinka tuo nimitys tuntui aikanaan hassulta, kun ajattelin, että siinä sitä sitten annettiin remelillä pitkin persuusii, ja kova kävi mäellä ölinä. Kuka lie sitten selkäsaunoja antoi, en tiedä, ja mitä pahaa naiset olivat tehneet, en tiedä sitäkään. Nyttemmin petäjän jäänteet on jo korjattu sisätiloihin, ja siinä sitä sitten saavat hopeoita ja kihloja ostavat sitä ihailla, ja muistella muinaisia selkäsaunoja. Siitä vaan kaikki raipparangaistuspetäjää Joutsenoon ihmettelemään, ja samalla voisi ostaa vaikka kihlatkin ...

Joutsenranta

Joutsenossa sijaitsi Rauhan – ja Tiurunniemen sairaaloiden lisäksi myös Joutsenrannan B-mielisairaala, jossa olin eräänä kesänä hommissakin. Juuri sinä kesänä riehui yksi niistä suurista myrskyistä, jotka aina kaatoivat paljon puita, ja sen tapauksen muistoksi Joutsenoon pystytettiin Myrskypatsas - muistomerkki. Joutsenolaiset olivat ennen myrskyä päättäneet säilyttää jälkipolville kauniin mäntykankaan kirkonkylän keskustan läheisyydessä, mutta tuo mainittu myrsky kaatoi sieltä kaikki puut. Nykyisin sille paikalle on rakennettu paljon kerrostaloja sun muita. Eivät jaksaneet odottaa uuden metsän kasvamista entisen tilalle. Olin sairaalan parvekkeella kun näin myrskyn tulevan. Huusin eräälle penkillä makaavalle potilaalle, että tulisi pois. Ei ehtinyt lähteä kun penkki jo pyöri pitkin pöpelikköä, kuten myös potilas. Äkkiä ilma oli täynä sakeaa pölyä, ja puiden oksia lensi ilmassa, ja päivä muuttui yöksi. Sairaalan edessä möräjävä Saimaa kiehui valkoisena ja veneitä pyöri siellä sun täällä, ja isokokoinen lauttakin meni siellä kuin kaarnalaiva koskessa. Ulkoa kuului mahtava humina. Taivaan urut. Silloin koko Joutsenranta oli hetken vahvassa uskossa. Sähköt katkesivat, ja puhelimella ei päässyt mihinkään. Potilaat olivat ihmeen rauhallisia, vaikka olisivat voineet aivan hyvin kaapata vallan, ja syrjäyttää minut sellipotilaaksi. Mitään ihmeempää penkillämakaajalle ei sattunut – hullun tuuria, kenties. Jäin sairaalaan yöksi ja kävin erään hemmon kanssa saunassakin. Muistan vielä kuinka kävin seuraavana päivänä isäni kanssa ottamassa kaitafilmille otoksia tuhosta, ja se filmi on minulla tallella vieläkin. Joutsenranta on kykyisellään hotelli, johon tarkoitukseensa se varmaankin sopii, koska se oli B-mielisairaala, ja siksi siellä ei ollut esimerkiksi verkkoparvekkeita sun muita.

Tiuru

Ylläolevassa kuvassa näet Rauhan naapurissa sijainneen Tiurun sairaalan sinisessä valossa. Jos ihmettelet penkilläistujien tummaa ihonväriä, niin mitäpä tuota ihmettelemään. Samalla kun valo muuttui siniseksi, niin ihmistä tuli ruskeita tai mustia. Kehitys kehittyy, ja tulivathan lopulta sitten kännykätkin jokaiseen takataskuun, ja puhelinkioskit hävisivät maisemista, jotka olivat aikanaan hyviä kusiputkia hädän yllättäessä. Luulisin, että kännykät eivät ole tuoneet mitään onnea nykyihmisille. Kun itse hankin viimein itsekin sellaisen, soittelin ennen tuntemilleni ihmisille ympäri Suomea, ja toivoin, että näin elpyisivät nekin ihmissuhteet, jotka olivat päässeet pahoin rämettymään ajan saatossa. Eikös mitä! Varsin pian ne vaivaantuivat, ja äkkiä joku olikin jo tulossa niille kylään ulko-ovesta. Vähitellen totesin, että eivät ne ihmiset minua kaivanneet, ja että he olivat jämähtäneet niihin asemiinsa, joihin olivat jääneet kun heitä viimeksi näin. Monet olivat kuolleet, tai pahoin alkoholisoituneet, ja eräs oli tappanut isänsä, ja niin päin pois. Kerran M.A. Nummiselta kysyttiin, miksi monet hänen tuttavistaan olivat nuoria ihmisiä. Siihen Mauri vastasi, että eivät hänen ikäisensä piittaa yhteydenotoista, ja ainoat jotka pitävät yhteyksiä, ovat nuoria. Niinpä me itseltämme kadonneet soittelemme näin varttuneempina vain niille, jotka vielä jotenkuten sietävät yhteydenottojamme, ja latailemme nöyrinä puhelimiemme akkuja, ja seisomme jonoissa valittamatta, ja ostamme kaikenmaailman digiboxeja, jotta voisimme katsoa alati kurjistuvia televisio-ohjelmia, joista valtaosa on uusintoja. Siedämme vain vaivoin television ohjelmia, koska melkein kaikilla naispuolisilla juontajilla on ärsyttävä ässävika, eli ässäkoulu lienee jäänyt väliin. Näiden lienee vaikeaa oppia senkaltaisia kieliä kuten venäjää, jossa ässiä piisaa ainakin ensi hätään riittävästi. Jotkut katsovat jotakin Mariaa, vaikka sen juontaja ei ole enää tästä maailmasta, tai seuraa sarjaa jossa kulahtanut sisaruspari bilettää ystävineen. Aikamme on ontto kuin Onttosen Paten pääkallo. Emme valita enää vaikka aikakauslehdissä on nykyään pelkästään suuria kuvia, ja niihin liittyvä teksti on mekityksetöntä mössöä. Eivät osaa näet enää kirjoittaa. Ja joka tapauksessa: nykyteleviso on yhtä homojen esiinmarssia, tai sitten iänikuisia ruoka- ja sisustusohjelmia. Ellei apuna olisi YouTuben loppumattomia pätkiä menneisyyden todellisista hupiohjelmista, ei sitä kai enää jaksaisi. Näitä voi aina imutella omalle koneelleen, ja laittaa puhelimeensa, ja katsella aina kun ahdistus yllättää.