Kesämökkielämää kauan sitten

Suomalaiset, ja erityisesti juuri metsäsuomalaiset, ovat mökkikansaa. Jokainen haluaa nostattaa oman mökin niemeen, notkoon, ja saarelmaan. Alkuun riittää röttelö kuin röttelö, ja voimakas nuoruuden sukuvietti, mutta alkukiihkon laannuttua vaatimukset kasvavat, ja sitä alkaa kaivata mukavuuksia. Mökille vedetään sähköt, ja rakennetaan kompostikäymälä, ja tietenkin sinne rahdataan kaikki vanhat rätit ja lumput, sekä kalusteet. Monasti mökillä on myös televisio, sekä se välttämätön matkaradio, joka huutaa verannalla – tiedottaen muillekin järven asukkaille, että kotona ollaan. Mökillä ei ole useinkaan mitään järkevää tekemistä. Puunpilkkomista ja marjankeruuta riittää, eli työtä. Mökki onkin eräänlainen työleiri – varsinkin nuoremmalle väelle. Saimaan kaltaisella suurella järvellä jäät rikkovat laiturit, ja kivien kärräämistä riittää. Kaikki yritykset luoda rauhaisa hiekkaranta päätyvät jään muodostamiin sepelivalleihin. Jos jollakulla ei vielä ole omaa mökkiä, hän saa sen, kunhan odottaa muutaman vuoden, että ihmisten mökki-innostus vähän laskee, ja he alkavat myydä niitä. Halvalla menee. Ihmiset kaupungistuvat, laiskistuvat, ja alkavat erkaantua maaseutumaisesta elämästä, ja mökistä tulee pelkää tuottamatonta, taloudellista painolastia. Tavallisesti mikä tahansa mökki menettää arvonsa, kun mökkiä ympäröivät maanomistajat hakkauttavat metsiään aukioksi, jonka laidassa mökki sitten seisoo hylättynä ja orpona. Ja jollei tämä riitä, niin metsäojat myrkyttävät järven, ja se alkaa haista, ja kalat katoavat. Merenranna idyllin katkaisee vuotava öljytankkeri tai haisevat sinilevälautat. Minä arvostan maalaiselämää, mutten mökkielämää. Tämä tarkoittaa sitä, että minulle ainut oikea maalaisympäristö on vanha maalaistalo, jossa on hieman peltoa, ja ympärillä riittävästi metsää – ettei vallan jää hakkuaukion piirittämäksi. Pienikin metsä takaa sen, että marjoja ja touhua riittää, ja taitava mies oppii käyttelemään moottorisahaa sun muita. Maalaiselämää viettävän ei tarvitse kutsua ketään kyläilemään jollei niin tahdo – ellei satu tarvitsemaan halpaa, raakaa työvoimaa. Ja niin noista jokapaikan kitisevistä, kuolaavista ja mölyävistä pennuista pääsee näin kätevästi eroon. Nämä isä jumalan aadeehoodeet. Jos taas haluaa rauhaa, kannattaa pysytellä kaupungissa, koska kesäisin suomalaisissa kaupungeissa on hiljaista ja rauhallista, kun taas maalla pärisevät erilaiset työkoneet ja kyläteitä pölisyttävät sora-autot ja tukkirekat (ahneusautot), ja tietenkin, aina nuo iäikuiset ruohonleikkurit. Jos ne eivät pärise, niin sitten moottoripyörät ja iänikuiset mopot. Mölinän määrän täytyy näet pysyä vakiona. Kesäisin maaseutu voi olla todella sietämättömän meluisa paikka – vaikka toisaalta: vain siellä voi nähdä, kuinka pömppämahaiset (ja usein myös lippahattupäiset) kesänviettäjät vaappuvat pitkin tietä naurettavissa shortseissaan, ja yläkroppa paljaana, tai nähdä, kuinka tanakkarakenteiset, vankkakäsivartiset naiset työntävät emmaljungejaan, maha heilläkin hauskasti pömpöttäen. Mieleen tulee laulun sanat ”Kun kaksi kättä vahvaa minut vintin nurkkaan vei”. No niin, tuollaisista karavaaneista tulee ihan hakematta mieleen impressio vaappuvasta, ja iloisesti ammuvasta lehmälaumasta, mutta koska oikeita lehmiä ei enää juurikaan nykymaaseudulla näe, lievittävät nämä vaappuvat, riipputissiset uuhet edes hieman nostalgista ikävää kadotetusta menneisyydestä. Eivät nämä kesäturistit sentään ihan pihaan tule, mutta töllistelevät hauskasti, ja raapivat mahaansa. Että kyllä maallaolo aina mökkiolot voittaa.

Te ette näissä tämän jutun kuvissa esiintyviä ihmisiä tunne, sillä heillä ei ole maailmanhistoriallista merkitystä, ja kusipäitähän he ovat kuitenkin, vaikka miten heitä kääntelisit ja vääntelisit. Nykysin he ovat toisaalta aivan erinäköisiä, joten ette heitä enää tuntisi, vaikka he kävelisivät jo huomenissa vastaanne kadulla. Heidän intimiteettisuojansa on taattu, ja kuten sanottua: eiväthän he mitään kuuluisuuksia ole, vaan aivan tavallisia talleroita, joista ei jää jäljelle muuta kuin vieno pierunhaju, kun heidän maallinen matkansa vihdoin päättyy. He ovat tavallisia suomalaisia, ja jokamiehen vuosisadan ihmisiä, jolloin jokainen on aivan yhtä jokapäiväinen kuin lika. Eikö totta? Bill.

Vieraisilla

Kala-kala, eli hyvin kauan sitten ihmiset elivät kesämökkielämää, ja ottivat sieltä myös valokuvia. Minäkin otin niitä muutamia, ja unohdin sitten värinegatiivini vuosikausiksi kansioon, kun ne taas löysin eräänä päivänä. Valokuvia läheteltiin tutuille, joilla ei ollut kesämökkiä, siinä toivossa, että nämä kiemurtelisivat kateudesta, ja alkaisivat säästää omaa mökkiään varten. Ihmiset kutsuivat vieraita mökeilleen myös ikävää karkoittamaan, ja näiden tuoman ilmaisen viinan toivossa. Suuta alkoi näet jo aika pian kuivata, ja omat viinakset loppuivat jo alkuunsa. Nuoremmat ottivat mökkielämän paljon rennommin, kuten allaolevassa kuvassa. Taka-alalla seisoo Aili Hoskonen, ja korituolissa istuu itse Ruben Vessanperä. Oikealla puolen taas istuvat Ulla Vähä-Mäkilä ja nuori Rasty Rastasparta. Se, mistä tilanteesta kuvassa on kyse, ei käy ilmi kuvasta sinällään, enkä sitä muista, ja siten tarvittava informaatio puuttuu, koska en muista mikä mökki tuossa oli kyseessä. Kuva on myös selvästi vinossa, ja seinät täynnä mauttomia tauluja, eli kitsiä koko juttu. Tunnelma lienee silti lämmin ja rento.

Omassa porukassa

Yleensä mökille keräännyttiin autoilla, ja aloitettiin ensi kahvin kittaamisella, jonka jälkeen avattiin kuvassa näkyvän terassin alla sijaitsevan kellarin luukku, kaivettiin esiin iänikuiset oluet, ja alettiin juopotella suomalaiskansalliseen tapaan. Taju pois vaikka tärpätillä, ja sitten vaan nuorempia sukulaisnaisia ahdistelemaan, kuten kuvassa istuskeleva Jammu Pukkila teki aina humalaan tultuaan. Törkeä ja varsin sivistymätön mies. Oikea paalujuntta. Tässä suvussa oli Saksassa, tai ulkomailla asuskelevia ihmisiä, ja nämä toivat nämä yleensä Suomeen tulleessaan valtavan lastin viinaksia, joita sitten juopoteltiin niin kauan kun varasto kesti. Allaolevassa kuvassa näettekin ihmisiä pöydän ääressä hieman ennen juopottelua ja irstailua, ja takana istuu tanakasti mainittu Jammu Pukkila, jonka sukunimi ilmaiseekin miehen mieltymysten kohteet - humalaan asti päästyä. Laiha nainen kuvassa on Reetta Pälkäneva, malli. Tunnettu radiohahmo Aili Hoskonen taas seisoo oikealla hänen takanaan, ja pöydän vasemmalla puolella oleva parrakas mies on itse Osama Laatinperä, typerä ja väkivaltainen sakemanni, vieressään Lyyli Lystinperä, joka on hänen vaimonsa, ja tässä kuvassa huntunsa unohtaneena.

Saunamajuri

Tärkeintä kesämökillä on sauna, ja yleensä jo siitä näkee, että ollaan vapaalla – eli kaikenlaista krääsää roikkuu siellä sun täällä, ja kukaan ei korjaa mitään pois. On pyyhkeitä, sukkia, ja kaikenlaista muuta sälää. Sauna muistuttaakin enemmän kaatopaikkaa, kuten Pohjois-Amerikan preerioiden intiaanileiri. Kesämökillä on tavallaan jatkuva pyykkipäivä, ja ikuinen kaaos. Kuvassa näet varsin vankkarakenteisen Lyyli Lystinperän, joka vartioi saunaa silmä kovana kuin Kovalan Pentillä. Varsinkin vanheimmiten suomalaiset naiset ovat juuri tuollaisia – lähinnä riuskaa ojuria muistuttavia amatsooneja.

Laiturilla

Jokaisella kesämökillä on vähintään yksi laituri, vaikkei olisi venettäkään. Laiturilla istuksitaan, kuten kuvassa Aili Hoskonen, ja ystävänsä Rape Herneitvaho. Tässäkin kuvassa näette runsaasti roskia, jotka tavataan heittää minne ne nyt sattuvat kädestä lentämään. Ihmeellisiä virityksiä siellä sun täällä. Talvella jäät veivät laiturin mennessään, ja kesän työleirillä kärrättiin paareilla kiviä laituriin. Seuraavana vuonna jäät taas veivät laiturin kivineen mennessään, tai levittivät kivet taas ympäri rantaa. Näin siis ainakin Saimaalla, sillä siellä rannalle tunkevien jäämassojen vaikutus voi olla suuri. Harva laituri siellä kestää muutamaa vuotta pidempään.