Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
On the 5th November in 20016
Ylläolevassa kuvassa näet Pierulan kartan, jossa Pierulan kartano sijaitsee Rasalassa Pasan ja Karssin välimaastossa. Karssissa asui se, jota Heikki Kinnunen kysyi, että onks sitä näkyny. Naapurissa eleli taas Pierulan Armas elämäänsä, kunnes sitten kuoli, niinkuin vanhoilla on tapana. Tavallaan molempien elämä oli turhaa, sillä ei ole ketään jatkamassa heidän työtään, mut ta sellaistahan se on – elämme jatkuvassa muutostilassa, jossa kenestäkään meistä ei jää juuri muuta kuin vieno pierunhaju, joka sekin laimeee pian täysin haistamattomiin. Pelastin tämän jutun Image World -sivustosta, ajatellen sitä, että kun se pelastaminen on vielä mahdollista. On minulta ennenkin viety rokkalautanen suoraan nenän edestä, ja sitten sitä on saanut syödä rokkua lusikattah. Mutta asiaan, eli tarinaan joka jää kun kaikki materiaalinen tapahtuminen on toteutunut, ja korvautunut samanlaisilla tapahtumisilla. Tällaisessa atomaarisessa maailmassa me nyt vaan elämme, jossa pienimillä yksityiskohdilla ei ole mitään merkitystä, mutta atomien joukkioilla sitä saattaa olla, eli kun niistä muodostetaan tarina, joka on ikuinen. Täytyy vaan lähteä siitä maailmasta, jota pidämme totena ja ainutkertaisena, sillä olemmehan itse olleet sen osana, tai aktiivisena agenttina. Aloitetaan siis. Kaikkihan muistavat, toki, Pierulan Armaksen, mutta jollette muistaisikaan, niin ei se mitään, kuten Eemeli niin monasti sanoi. Ei siis haittaa vaikka ette olisi koskaan Armaksesta kuullutkaan, tai kylästä nimeltä Rasala, sillä tärkeintä on aina hyvä tarina, niinkuin aina hyvä ratkaisu on Kaleva-puku. Tärkeää ei ole koskaan edes totuus, tai hyväkään tarinan juoni sinällään, tai jokin matalaotsainen oikeakielisyys. Tärkeintä on Armas, joka kenties on täysin kokonaan minun kuvittelemani henkilö, ja siis todenäköisesti paljon yksituumaisempi ja simppelimpi kuin millaisena hänet esitän. Ihan tavallinen maalaismies, joka ajoittain pyyhki kämmenellään hikeä otsaltaan, ja nykäisi lippahattunsa niskaan rivakalla otteella. Saattoi hän pieraistakin, mutta ennekaikkea hän oli mies joka näki ufon Karhusjärven päällä. Mutta jos hän olisikin joskus elänyt jossakin maailman kolkassa, kuten Rasalassa, ja vaikka olisin joskus tuntenutkin tällaisen hemmon, ei hänellä fyysisenä henkilönä ole tämän tarinan totuudellisuuden kanssa mitään tekemistä. Oikea Pierulan Armas oli nimittäin aika tylsä ukkeli. Kun hän meni kerran saunaan muiden kylänmiesten kanssa, hän peitti munansa kämmenellään. Kämmen ei ollut iso, mutta eivät olleet munatkaan suurensuuret. Hän nauroi aina leveää, joskin sangen hihittelevää naurua, mutta puhui vain vähän. Ainut välähdys jostakin suuruudesta tässä todellisessa Armaksessa oli se, kun tämä kerran ajoi autollaan pellolle, ja kun tältä kysyttiin, miksi oli näin tehnyt, saatiin vastaus: kun niin tirskutti! Ufohavainnosta kertovan lauluni keskushenkilö on myös tämä samainen, kenties hyvinkin todellinen Armas, joka kerran, ihan oikeasti, uskoutui minulle ja kertoi nähneensä oudon valoilmiön pienen Karhusjärven yläpuolella. Sen jutustelun jälkeen en koskaan enää tavannut koko miestä, ja tuskin tuo on enää elossakaan, joten Rauhan sairaala vain hänen muistolleen, kuten koko Pierulan kartanolle, joka sijaitsee Lappeenrannan lähellä sijaitsevassa kylässä, nimeltään Rasala. Nimihän viittaa sanskritiin, tai ainakin Intiaan, josta löytyy tämännimisiä paikkoja. Tietenkään tässä Suomen Rasalassa ei ole koskaan ollut Pierulan kartanoa, mutta kartanon tapainen siellä on toki sijainnut, ja siitä on lohkottu myös Pierula. Tämä ei ole tapahtunut kuitenkaan kapinan jälkeen, vaan paljon aikaisemmin. Rasalan kylä on nykyisellään kuuluisa erityisen tarkkaan parturoiduista metsistään, sillä onhan raha ollut sen asukkaille, ja sen ahneille perikunnille rakas, vaikkei rahaa perittyään kukaan niin rikas olisikaan. Eräässä psykiatrian oppikirjassa puhutaan paikoista, jotka tuovat mieleen itsetuhoisia ajatuksia, kun niitä katsellaan, tai niistä kuullaan jotakin, tai niistä luetaan esimerkiksi internetistä - ja siksi kai Rasalassa sanotaakin: nähdä Rasala, ja kuolla. - mikä kuvastaa paikkaan liittyviä, syvästi pessimistisiä elämäntuntoja. Kylän lähellä sijaitseva Karhusjärvi taas on erittäin matala, ja muistan joskus onkineenikin siellä, ja jopa uineeni, mutta pienenä poikana matalakin on syvää. Voi se tietenkin olla jokin mukin järvi, mutta ihan yhtä hyvin tämä mainittu Karhusjärvi. Ei järven mataluus juurikaan minua tuolloin haitannut, enkä jäänyt mahastani kiinni sen pohjaan. Arvon insinöörit ovatkin aikeissa nostaa järven pintaa kolmisenkymmentä senttiä, elleivät jo nostaneetkin. Varmaankin ovat. Järven rannalla asuskelee muuan paikallinen hemmo, joka kuulemma käy poistamassa insinöörien virittelemät padot. Omituista väkeä sielläpäin. Toivottavasti tällä, ja muillakaan seikoilla ei ole haitallisia vaikutuksia tulevaisuuden ufohavaintoihin järven ympäristössä, sillä jos järvestä tulisi pelto, ei sinne kukaan enää tohtisi mennä ongelle istuskelemaan, ja taivaalle tiirailemaan ufohavaintojen toivossa. Toisaaltahan ufohavaintoja voi meistä itsekukin tehdä, vaikkei olisi ufojakaan, ja tiirailla taivaalle, vaikkei noita esineitä olisi edes olemassa. Samoin joku voi olla ufotutkija, vaikka yhtään ainutta todistetta ufoista ei olisi saatu, sillä kyse on ihmisen päänsisäisistä tapahtumista, joille ei voi mitään isä jumalakaan. Kenenkään ajatukset eivät ole sinällään valheellisia, ja useimmat toduudehan osoittautuvat aikojen saatossa valheiksi kuitenkin, joten totuus on suhteellinen käsite. Sama pätee myös kummitushavaintoihin, ja tähän ilmiöön perustuvat eräät hulluden lajitkin, että siis joku näkee sellaista mitä muut eivät näe.
Karhusjärvi
Vaikka siis tämä mainittu Armas minulle kertoikin omissa ylioppilasjuhlissani nähneensä uhvon, ei hän kertonut näystään muille - ei edes omalle väelleen. Mies ei koskaan halunnut olla maanviljelijä – saatikka sitten äveriäs kartanonomistaja, vaan hän olisi kaikkein mieluimmin taiteillut ja piirustellut – ja olla oman elämänsä kiropraktikko, tai kärripoika. Tällainen itsensä etsiminen, ja pitkään kestävät, levottomat vaellusvuodet, eivät ole mahdollisia tavalliselle pulliaiselle. Heidän on iskettävä mahdollisimman nopeasti leipään kiinni, ja aloitettava iloton elämänsä varhain. Sodan jälkeen monien piti siirtyä varsin vastentahtoisesti harjoittamaan maanviljelijän ammattia, kun suunniteltu ammatin jatkaja kuoli sodassa, ja joku piti saada tilalle. Näin ei kuitenkaan käynyt Pierulan tapauksessa, mutta monasti näin pääsi käymään. Piti ruveta piilottamaan jyviä, vaikkei olisi niin haluttanutkaan. Kun tässä päivänä muutamana mietin, miksi hän minulle ufohavainnostaan kertoi, ajattelen sen johtuvat siitä, että olin maalannut asunnon seinätapetit täyteen mystisiä kuvioita lateksimaalilla, ja että juuri ne olisivat kirvoittaneet tässä taiteellisessa sielussa purkauksen, joka kiteytyi ufohavainnoksi. Piti meikäläistä eräänlaisena sielun veljenä. Ajattelen myös usein millaista sellaisen ihmisen elämä on, joka on nähnyt jotakin selittämätöntä, ja ei silti voi kertoa siitä kenellekään, kasvojensa menettämisen pelosta. Tilanne liene saman kuin Kolistimen ukolla Seitsemässä veljeksessä, joka vasta kuolinvuoteellaan ajatteli kysäistä vastausta erääseen kysymykseen, joka oli jäänyt häntä askarruttamaan eräretkillään, eli se puujalkojen jättämien linnunjälkien ongelma - mutta sitten tuli halvaus, ja ukko ei saanut siten suutaan auki edes kuolinvuoteellaan, ja jäi siihen aukomaan suutaan kuin lautapää härkä, kunnes kuoli. Eläessä, eläessä ne ankaratkin kysymykset on kysyttävä, jos mielii ehtiä.
Käyskennellessään kerran Pierulan kartanon pellolla haalareissaan Armas havaitsi siellä peltoon pudonneen ufon (eli uhvon, kuten hän itse asian olisi ilmaissut). Hän tillisteli sitä siinä aikansa, ja kierteli levottomana, muttei päässyt selkeään kokonaiskuvaan siitä, mikä siinä pellossa oikein pötkötti (niinkuin isosika siinä laulussa, jossa tanssitaan Paksulan pirtissä, ja kissakin pyörtyi jo pankolla). Sitten ufo kohosi ilmaan, ja kuului pärähtävä, ummehtunut pierunkaltainen ääni, ja ufo katosi taivaanrannan taa. Armas ei kertonut kyläläisille näkemästään, ja kun hän sitten näki Karhusjärvellä soudellessaan uhvon, hän äkkiä oivalsi, että sehän oli ihan samanlainen kuin se, jonka hän pellossa näki, ja ilahtui suuresti (niinkuin masentunut palopäällikkö ilahtui Hilman päivissä, kun näki uuden ruutan, jollaista oli käytetty palopäällikkökurssillakin). Mutta Armas piti suunsa kiinni, sillä hän tiesi, mitä siitä seuraisi kylällä, jossa hän joutuisi tuotapikaa naurunalaiseksi, jos kertoisi.
Grenada - salainen kokous
Suunsa pitävät soukalla myös ylläolevat Grenadan kokouksen vaiteliaat osanottajat, syväkurkut, jotka kuvassa neuvottelevat erään paikalle kutsutun alieenin, ja Etelä-Amerikkalaisen ufotutkijan kanssa, joka oli löytänyt erikoisia kalloja. Mukana on myös amerikkalaisen soturipresidentti, joka mm. teki epäonnisen retken Irakiin – siis se sama hemmo, joka ei tunne muunmaalaisia poliitikkoja edes nimeltä. Hänetkin oli kutsuttu mukaan, kuten myös pohjoisten alkuperäiskansojen poromiesvaltuuskunnan puheenjohtaja, jonka kanssa keskusteltiin kenties elintilasta -tai sitten siitä, kenelle ne UFOT oikeastaan kuuluvat, ja milloin ne UFOT pieniä ovat. Saattavat katsoa asian piankin vaikkapa kortilla. Kenties leukukin vilahtaa jossakin vaiheessa.
Ufokuski
Mutta harvempi meistä on kuitenkaan nähnyt itse ufon kuljettajaa. Aivan kuin sattumoisin, meillä on kuin onkin todisteena ulkomaalaisen siepatun laatima piirros, josta näemme aivan selvästi että kuljettaja edustaa kotosuomalaista viuluviikarikansaa, kenties niitä kyykyssä soittavia nuoria naisia, tai sitten seisten sompailevia, yksinäisten valionbaarien vankkaleukaisia miehiä. Hänellä on aivan asianmukainen univormukin päällään - nahkatakki, autonkuljettajan koppalakki, ja kaikki. On todennäköistä, että hänellä on myös jatsarit, vaikkeivät ne näykään tässä piirroksessa. Toisaalta: kuka tahansa voi nähdä mitä tahansa, kuten itsekin eräällä Lapin vaelluksillani, väsyneenä ja nälkäisenä näin joitakin kertoja esimerkiksi taloja tunturin rinteellä, ja kuulin vastapäiseltä rinteeltä aivan selvästi ihmisten puhetta - vaikka ketään ei taatusti ollut lähimaillakaan. Ihmisen aivot työskentelevät näet niin, että jos ne ovat tottuneet siihen että ihmisiä on ympärillä äänineen, ja heitä ei sitten olekaan, niin aivot luovat heidät, tai mikä meissä sitten luo mitäkin, ja mikä sitten on lopultakaan todellista. Todellisia ovat ainakin seuraaval laununi, joissa keskeisenä henkilönä on jo puheena ollut Pierulan Armas, tuo eteläisten, hedelmällisten viljelysaavikkojen saavuttamaton hunni.
Timo Kinnunen
with his electric guitar, and
computer programs
Mac-mini, GARAGEBAND, Amadeus Pro, and Audacity