Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Timon Serverimaailma etusivulle - Click here to return back to the front page of Timos' Serverimaailma homesite

Klikkaa tästä palataksesi takaisin sivulle Tietoo - Click this link to Return back to the page of Information

Tietoa ja suuria tunteita

Ylläolevassa kuvassa näet erään aikamme suurista (Naruvallun), joka käytti suuren osan elämäänsä keräämällä narunpätkiä, joita löysi amerikantiluksiltaan. Vaikka Vallu oli pieni ja lyhyenläntä mies, hän päätyi lopulta psykiatrian oppikirjan (Essentials Of Abnormal Psychology) esimerkkikuvaksi narunkerineen. Turha muuten nauraa: me olemme näet kaikki oman elämämme ”Valluja”. Kuka kerää mitäkin. Luin Jyväskylän yliopistossa psykologiaa ihan cum lauden edestä. Olihan minulla siihen erihakemuksesta myönnetty laudaturoikeuskin, ja olisin saanut jatkaa, ja voinut valmistua ihan lailliseksi kallonkutistajaksi, joita Suomessa on noin 4500 aktiivisessa työssä. Itse asiassa minulla on ihan yhtä monta ystävää MySpacessa, mutta ne eivät ole psykologeja. Veikkaisimpa, että ne ovat paljon mukavampia kuin psykologit konsanaan. Ehkä on vain hyvä etten realisoinut tätä opinto-oikeutta ihan loppuun saakka. Ajatelkaapa nyt vaikka Veltto Virtasta, ja Armo Hormiaa! Minä voisin jatkaa, että ajatelkaapa Tarmoa, Pimiän Topia ja Laitista (jotka olivat Rauhan potilaita), ja sitten taas Veltto Virtasta. Ymmärrätte heti että psykologit eivät ole kovinkaan mielenterveitä.

No niin, ja sitten asiaan. Esittelen tässä aluksi pari juttua, joita olen työstänyt jo vuosia. Ei niillä mitään erityistä maailmanhistoriallista merkitystä ole, mutta tehty mikä tehty, ja tapahtunut mikä tapahtunut. Voisin kirjoittaa tarinat yhä uudelleen ja uudelleen, koska ne kaikki kuvaavat tapahtumia vain oman pääni sisällä, ja päänsisäinen todellisuus on sangen suhteellista. Kuvaamani tapahtumat eivät, tietenkään, voi tapahtua sellaisinaan enää uudelleen, koska fyysiset edellytykset puuttuvat. Luonto on toisenlainen, ja jatkuvassa muutoksen tilassa. Panta Rhei – niinkuin sitä sanotaan. Ajan kelloa ei voi kääntää enää taaksepäin niin, että palautettaisiin jotakin henkiin täysin autenttisena. Olisi mahdotonta nähdä ja kokea kaikkea tuota samanlaisena, koska tiedämme tällä hetkellä enemmän kuin silloin. Tietäismmepä senkin mitä olisi ollut hyvä sanoa siinä ja siinä tilanteessa. Meillä olisi oikenalainen kompa joka paikkaan. Mutta valitettavasti on olemassa vain yhdenlajinen, ja yhdenlaatuinen totuus, joka kuvaa täysin tarkasti sitä miten homma on oikeastaan kulkenut. Mitään hyviä juttuja ei tullut mieleen silloin kun olsi ollut aika olla älykäs ja hauska. Me emme asioita kokiessamme tunne psykohistoriaa, tai asioita, niinkuin ne omassa olemisessaan ovat, niinkuin ne ovat. Ja jotta homma kävisi vaikeammaksi, muutkin ihmiset voivat, tietenkin, laajentaa omaa päänsisäistä todellisuuttaan - keksimällä yhä uusia tarinoita, jotka ovat juuri heidän mielestään tosia. Tässä on jotakin perin samaa kuin nykyvenäläisten alituisissa, uusissa historiantulkinnoissa, mutta ehkä he kuvittelevat että heillä on siihen varaa. Onneksi muidenkin ihmisten kokemat asiat ovat tapahtumina palautumattomia, ja niihinkään ei voi palata. Saattaapa olla niinkin, että vaikka ne olisivat voineet tapahtua, ne jäivät kokonaan tapahtumatta. Tarkastelemalla meitä ympäröivää todellisuutta täytyisi meidän kyetä hyväksymään siinä todeksi vain se, mikä siinä on juuri nyt. Vaikka voimme puhua esimerkiksi Kurkijoen maamiesopistosta sitä sun tätä, ei oppilaitosta ole ollut olemassa vuosikymmeniin, ja nekin, jotka siitä ovat jotakin kokemuksellisesti muistaneet ovat jo kuolleet, tai jos heitä vielä on jossakin jäljellä, ovat he iäkkäitä. Tässä mielessä kaikki rajantakaisten, entisten pitäjien suomalaisseurat, ovat ne kukin tavallaan eräänlaisia vainajanpalvojia, jotka lausuivat menneisyyden mantraansa, ja toivovat sen palaavan. Ryssä ei maistaan luovu, vaikka täällä kuinka itkettäisiin entisiä käenlaulukunnaita. Ei menetettyyn menneisyyteen kannata katsella, ja etsiä sieltä merkityksiä omalle elämälleen. Toisaalta emme voi ennustaa mihin perheeseen syntyy joku huomispäivän nero, joka pelastaa ihmiskunnan, jos hänelle suodaan siihen mahdollisuus.

Oletteko ajatelleet sitä että me emme jostakin syystä huomaa ihan kaikkea, vaikka kaikki onkin koko ajan ihan tuossa silmiemme edessä. Vaikeinta on erottaa sitä mikä on kaikkein tavallisinta. Niinpä me emme edes ihmettele sitä, miten esimerkiksi melkein kaikilla entisaikoja kuvaavissa elokuvissa esiintyvillä näyttelijöillä on niin hyvät hampaat, vaikka on todennäköistä, että entisajan ihmisten hammasrivissä oli aukkoja, ja keskiajan ihmisen hampaat olivat kuluneet kivensiruista, joita jauhoihin aina ilmaantui myllynkivistä. Todellinen entisajan ihminen oli sangen nuori, mutta silti harvahammas, ja iho oli sierrettynyt jatkuvasta ulkoilmaelämästä. Kolmekymppisenä entisajan mies oli jo ikäloppu, ja hänen takuuaikansa oli jo päättynyt. Jonakin talvena tauti vei hänetkin. Nykyään monilla juopoilla ja rikollisilla ei ole ehyttä hammarivia, jos vaikka olisikin uudet legot suussa. Savupirttien aikaan ihmisillä oli kuluneen hampaiston lisäksi erilaisia, ainaisesta katkusta johtuvia silmäsairauksia, ja niiden oli suorastaan pakko siirtyä ulkosalle odottelemaan savun siintymistä, mikä ei ollut varmaankaan mukavaa keskitalven pakkasissa. Etelä-Suomessa kotieläimet ajettiin pihalle jo maaliskuussa, eli siitä vaan sika seinustalle, ja kukko tunkiolle. Ja oletteko ajatelleet sitä, että elämä oli ennen jotenkin paljon säälimättömämpää kuin nykyisin. Luin tässä juuri erään vasemmistolaispoliitikon mietelmiä kun hänen poikansa oli kuollut nopeasti syöpään, jota ei voida parantaa. Hän puhui saattohoidosta ja eutanasian tarpeellisuudesta. Hän puhui koneistosta, joka teki kuolemisesta helpompaa ja kivuttomampaa. Ennenvanhaan jos joku sairastui, terveet saattoivat vain katsella päältä. Ihmiset menehtyivät ripuliin ja verenvuotoon, joita olisi voitu hoitaa nesteytyksellä, jos olisi osattu. Naiset menehtyivät synnytyksiin sairaaloissa, vaikka asia olisi hoitunut jos lääkärit ja hoitohenkilökunta olisi pessyt käsiään. Kuppatautiin menehtyi tuhansia ihmisiä, vaikka heidät olisi voinut parantaa penisilliinipistoksilla. Paljon turhia kuolemia, ja kärsimystä. Ja oli tuo mennyt aika muutoinkin tylyä. Hulluja sekä poikkeavia pidettiin kytkettynä seinään, ja köyhille ei oltu kovinkaan armeliaita. Luontoa köyhdytettiin oikein urakalla. Useimmat peto ja riistaeläimet metsästettiin järjestelmällisesti Suomen alueelta sukupuuttoon, ja Eikä osattu ajatella kovinkaan ekologisesti. Esimerkkinä vaikkapa se tapaus, kun Kurkijoella olevaan saareen tuli lauma metsäpeuroja. Asukkaat tappoivat ne kaikki, joten metsäpeurojen invaasio muualle Suomeen ei onnistunut ainakaan Kurkijoen suunnasta. Vasta paljon myöhemmin Elimyssaloon tulivat ensimmäiset metsäpeurat, ja sehän sijaitsee paljon pohjoisempana. Kurkijoella oli runsaasti tuota iänikuista salametsästystä, ja laitonta ansapyyntiä, joka johti salaperäiseen riistan vähenemiseen, ja biodiversiteetin kapenemiseen. Mahdolliset lehdot olikin jo tuhottu ottamalla niiden alueet reippaasti järkiperäiseen peltoviljelyyn. Voi siis ainakin olettaa, että tuokin ajanjakso, jolloin Kurkijoen maamiesopisto vaikutti paikkakunnalla, ei ollut mitenkään mukavaa aikaa metsän väelle.

Oman lapsuuteni Rauhan sairaala on nykyisin lakkautettu, ja suuri osa siellä sijainneista rakennuksista on purettu, ja vähitellen koko paikka rakennetaan uudelleen, uusia käyttäjiä varten. Rikkaat ryssät palaavat nautiskelemaan rahoistaan, ja ympyrä on kiertynyt umpeen. Tietääkseni siellä asuneet ovat järjestäneet parina viime vuona yhteistapaamisia, jossa ihmiset ovat herätelleet henkiin kuvitelmansa Rauhasta, ja unohtaneet samalla autuaallisesti millaisia paskiaisia ovat itse olleet, ja kuinka paljon pahaa mieltä ovat toisille aiheuttaneet. Tietääkseni rauhalaisia on asunut jo vuosikymmienen ajan siinä ihan lähiseuduilla, sairaalan lakkauttamisen jälkeenkin, ja he ovat siellä eläneet tapahtumaköyhää ja älyllisesti niukkaa elämäänsä, päivästä toiseen, ja he eivät ole viettäneet tietääkseni yhtään kokoontumisjuhlaa. Mutta hössötyksen aika oli tuleva. Kun kaikki entiset rauhalaiset olivat jo senverran seniilejä etteivät muistaneet mitään oikein, oli aika tavata ja jaanata miten kivaa sitä olikaan, silloin joskus ennen. He herättivät varmaankin keskinäisissä muisteluissaan henkiin eräänlaisen kuvitelmiensa legolandian, tai muumimaailman, jossa mikään ei ole enää totta. Sellaisiahan ne ovat luokkakokouksetkin, joista jäävät pois varmuudella ne, jotka eivät ole onnistuneet kiipimään ja pätemään. Olin kerran eräässä tuollaisessa tilaisuudessa Mikkelin puolessa, jossa odoteltiin tilaisuuteen tulevaksi erästä kuuluisaa oopperalaulajaa, entistä luokan oppilasta, joka sitten tulikin paikalle. Siitä se riemu repesikin, ja alkoi suloisten, äitelien muistelujen tulva, ja kaikki kynnelle kykenevät piirittivät oopperalaulajaa mikä vain suinkin taisivat, joka vei siten koko shown. Oltiin sentään oltu kuuluisuuden kanssa samassa luokassa! Minä oli tilaisuudessa pelkkä sivustakatsoja, ja en ollut koskaan ollutkaan kyseisessä luokassa, ja minusta tuo hännystelty oopperalaulajakin oli vain tukeva, keski-ikäinen, siansilmäinen ja hikoileva miekkonen. Ei se tainnut edes laulaa siellä.

Jos ajattelen tässä omaa oppikouluani, ei olisi edes koskaan tullut mieleeni, että sen tiimoilta olisi koskaan järjestetty luokkakokouksia. Se isä jumalan persläpi! Ja mitä siellä sitten olisi muisteltu. Olisin saattanut sanoa naureskellen eräälle Villaselle: Muistatkos, Villanen, kun kerran sanoin sinulle: painetaan vain asia villasella! Ho-hoo, että meitä olisi naurattanut, jos kaikki asianosaiset olisivat olleet henkevällä tavalla älykkäitä! Sillä tavalla kepeästi, tiedättehän! Tosiasiassahan tämä mainittu Villanen oli suhteellisen kiltti ja hyväntahtoinen lättähatunalku, jolle tuli sanottua koulun pihalla villasella painamisesta. Se suuttui kovin, ja ei mitenkään voinut luopua kovan kundin maineestaan, ja siksi asia piti ratkaista lähettämällä sen luo ensin tunnustelija, joka pohjusti mahdollisia, lopullisia neuvotteluja. Lopulta sovinto tehtiin, ja lupasin juhlallisesti, etten koskaan enää palaa kiellettyyn villasella painamisen asiaan. Enkä palannutkaan – paitsi nyt. Kullekin huville on nimittäin aikansa, ja villasella painamisen aika on juuri nyt. Näin menetellen Villanen säilytti tylyt lättähatunkasvonsa, ja saattoi vapautuneesti örveltää muiden lättähattujen kanssa. Oli siellä myös ihan oikeasti pahoja, isokokoisia, ja mahdollisimman oikeita, 50-luvun lättähattuja, joista yksi otti kerran huvikseen meikäläisen kynsiisä, ja näytti muille kavereilleen miten tehdään polvi-nicki: Se tyrkkäsi äkkiä polvellaan minua reiteen, ja minä, poloinen, painuin ulisten polvilleni. Se oli niistä niin hauskaa, että ne käskivät minut seisomaan senää vasten, ja sitten tämä mainittu polvinicki-mies heitteli minua stiletillään niinkuin suuri sirkustaitelija ikään. Puuttui vain se, että seinä olisi pyörinyt hitaasti ympäri. Lopulta ne laittoivat minut joukolla pihalla olevaan matonpudistelutelineen pylvääseen paskarautoihin, josta Lafitte merorosvo minut päästi pois juuri ennen tunnin alkua.

Ylläolevassa kuvassa tämä Lafitte (kotoisammin Lahvitte) veitsineen ja F.N. -pistooleineen vahtaa Tainionkosken yhteiskoulun pihan reunassa josko tulisin jo kouluun, jotta pääsisi taas minua kiusaamaan. Seuranaan hänellä on Fantom (eli kotoisammin Vanttom Mustanaamio). Lahvitte haluaa minun tanssivan. Sekä Lahvitten – että isojen lätäreiden edessä oli pakko taipua kaikenlaiseen, sillä suurin osa meistä muista olimme lyhyitä, kimeä-äänisiä pojankosseja, ja lättähatut taas parikymmentä senttiä pidempiä hujoppeja, joiden kanssa ei voinut tasaveroisesti neuvotella. Niillä oli senverran enemmän ruista ranteessa, että se varmasti riitti meikäläisille.

Jos Tainionkoskella olisi joskus järjestetty luokkakokous, olisin varmaankin siellä myös sanonut eräälle Liudulle: Muistatkos, Liutu, kun olit mukana siinä poikajonossa, joka raiskasi erään sievän koulutytön, joka sitten joutui eroamaan koulusta! Ho-ho-hoo! Tapasin tämän kyseisen Liudun yhden ainoan kerran ollessani kesätöissä Joutsenrannan sairaalassa, ja suuri oli ihmetykseni, kun poissa oli aikanaan tuntemani korean pojan tukan laine, ja soreat nuorukaisenkasvot. James Dean -tyyli oli mennyt menojaan, ja jäljelle oli jäänyt pelkkä Jeppe, joka aina joi. Miesparka oli menettänyt melkein kaikki hampaansa, ja saanut kehiteltyä itselleen vakuuttavanoloisen juoponnaaman. Juovuksissa se oli nytkin, toisen samanlaisen veijarin kanssa. Se kyseli mitä puuhailin, ja kun kerroin sille opiskelevani iltakoulussa ylioppilaaksi, se örisi: Höö, et sää missään iltakoulussa ole, töissä sää käyt jossakin tehtaassa niinkuin muutkin! Siihen oli sisäänrakennettuna se, että minä oli jotenkin huonompi ja typerämpi kuin se, mutta minua tuo ei enää suuremmin haitannut. Siinä on muuten syy siihen, että olen ollut haluton olemaan tekemisissä menneisyyteeni kuuluneiden ihmisten kanssa, kun ne aina lähtevät jaanaamaan iänikuisista lähtötilanteista, ja pyrkivät rekonstruoimaan nykytilanteen itselleen mieluisaksi. En väittänyt vastaan, mutta kyllä minua sisäisesti nauratti miehen harvenneet hampaat, ja erityisesti sen tympeä juoponnaama, ja kadonnut tukan laine. Kerran taas tapasin linja-autossa erään toisen, hieman harmittomamman, mutta silti yhä vain kirotun tainionkoskelaisen hemmon, joka kertoi olevansa kohta kuuluisa kirjailija, ja kehittelevänsä uutta romaania. Tiesin noihin aikoihin melkein kaikki uusimmat kotimaiset kirjailijat, koska luin paljon, ja ei tämä kaveri ollut tietämieni kotimaisten kirjailijakykyjen joukossa. Enpä väittänyt silti tällekään vastaan, ja kuuluisana kirjalijana se meni kotiinsa, kenties aloittelemaan uutta romaaniaan. Tainionkosken yhteiskoulussa, ja sen liepeillä sattui kaikkea tällaista mukavaa. Mutta mitä luokkakokouksiin noin yleensä tulee, eivät rapajuopot niissä liiemmin tungeksi, ja monimurhaajat pysyttelevät niistä visusti poissa. Toiset, ne fiksummat, saattaisivat vaivautua kun monimurhaaja muistelisi: Niin lähti nirri että heilahti! Ja kuuluu tuo entinen kouluni rehtorikin istuskelevan muiden veljien kanssa samassa puistossa jossa tuollaiset veljet ovat aina istuneet. Mänt mikä mänt, kuten Karjalassa oli ennenvanhaan tapana sanoa. Ennen ne olivat sielläkin vieraanvaraisia, ja jo tervetulokylteissä ne saattoivat sanoa: kyl' on lyst ko tulitta! - mutta tarkoittivat tietenkin sanoa: Viel' on lystimp ko mänittä - pois siitä haisemasta! Se siitä karjalaisesta vieraanvaraisuudesta, joka on aina ollutkin mitä suurinta harhaluuloa. Suomenpuoleista Karjalaahan ei seutukuntana enää ole varsinaisesti olemassa, vaan se on nykyään muuttumassa kovaa vauhtia yhdeksi Pietaria ympäröivistä maalaiskunnista, koska iivanat ostavat lähes kaiken. Siten Suomenpuoleinekin Karjala sijaitseekin, itse asiassa, kuuluisalla Leningradin alueella, ja on vähitellen tulemassa osaksi Neuvostoliittoa. Se lienee aivan oikein, sillä neuvostohistorian mukaanhan Viipuri on ikivanha venäläinen kauppakaupunki, ja nykyhistorian mukaan sekä Talvi – että Jatkosota olivat vain pieniä rajakahakoita, vaikka niissä kuoli pitkälti toista miljoonaa neukkua, ja vaikka pelkästään Tali-Ihantalan taistelu vastasi laajuudeltaan ja kuolonuhrien määrältään hyvinkin Iwo Jiman taistelua, josta on pidetty paljon suurempaa porua maailmalla. Pieniä rajakahakoitahan ne sellaiset ovat, ainakin neuvostonäkökulmasta nähtyinä. Karjalan murretta ei tosin enää ole ollut olemassa pitkään aikaan ainakaan puhtaana: mie sie hää, myö työ mää! Lappeenrannan seudullakin siitä muistuttaa enää sillointällöin puheen sekaan eksyvä mie -sana, mutta useimmiten se on pelkkä vahinko – ikäänkuin häissä tai hautajaisissa salaa ilmoille päässyt pieru.

Eräs vanha tuttavani ihmettelin tässä päivänä muutamana sitä, miksi laitan omatekemääni musiikkia nettiin, ja haukkui samalla kaikki kuulemansa biisini paskaksi ja pataluhaksi. Se ihmetteli myös sitä, miksi olen laittanut esille videoita joissa soitan yksitotisena kitaraa ja hoilotan jotakin typerää, yksinkertaista biisiä. Se ei tiedä, että musiikkia on montaa eri lajia, ja jos kaikki maailman musiikki kasataaan yhteen läjään, löytyy minunkin määkimiselleni jokin genre, joka on todennäköisesti niin sanottu maailmanmusiikki. Minun musiikistani löytyvät kaikki tarvittavat elementit, kuten loppusoinnut ja toisto, ja jonkinlainen tarinantynkä. Meidät nykysuomalaiset on vain jotenkin myrkytetty anglo-amerikkalaisella humpalla, ja se on muodostunut sen ainoan oikean musiikin malliksi. Mitä taas tekemiini ns. musiikkivideoihin tulee, ne ovat sellaisia kuin ne ovat siitä syystä, että kuvaustilanne sanelee tiukasti kaikki reunaehdot. Jos käytössä on yksinkertainen laajakulmalinssillä varustettu webbikamera, tai samatoimintainen halpa videokamera, täytyy kuvaan tälläytyä ja yrittää pystellä paikoillaan ettei putoa kuvasta. Jo kitaran saaminen luontevasti mukaan kuvaan vaatii ylimääräisiä ponnisteluja ja poseerauksia. Siksi itse soittokin saattaa vaikuttaa jäykänoloiselta. Lisäksi nämä videot ovat one-take -tyyppisiä, eli kerralla purkkiin -virityksiä. Ei mitään miksauksia. Miekkosen kuuntelemia biisejä ei ollut kovinkaan montaa, ja tietääkseni hän ei ole minkäänlainen musiikin asiantuntija, eikä osaa soittaa juuri muuta kuin suutaan. En usko että hän on tehnyt elämässään ainuttakaan biisiä, ja jos olisi tehnytkin, ei niistä olisi kukaan kiinnostunut. Ihmiset vaativat nykyään musiikintekijältä muutakin kuin kasan nuotteja, ja joukon studioäänityksiä. Muusikon täytyy olla kiinnostava. Miekkonen kyseli minulta pilkallisesti, tiedänkö kuinka monta ihmistä on näitä kuunnellut. Sanoin, että lähestulkoon tarkkoja tietoja asiasta minulla on vain MP3.COM -palvelimelta, jossa musiikkiani oli aikanaan tarjolla. Latausten määrä oli MP3.COM palvelimen pitämien tilastojen mukaan noin 13000, tai kenties enemmänkin. Että onhan noita ollut enemmän kuin keskitason keikkamuusikolla. Äijä ällistyi, ja ihmetteli varmaankin sitä, mistä niitä hulluja piisaa jotka kuuntelevat ”tällaista paskaa” (kuten hän asiantuntevasti selitti omatekemieni syvintä luonnetta). Asia alkoi kiinnostaa minuakin – ei toki siksi, että pitäisin omatekemääni oletusarvoisesti huonona, vaan siksi, että saamani palaute maailmalta kertoo jotakin aivan muuta. En tosin ole mikään todella merkittävä stara, mutta tiettyjä piirejä kiinnostaa esimerkiksi kasettinauhureilla tehty musiikki, ja minulla on tarjota heille sellaista. Toisia taas kiinnostaa kaikenlainen älyvapaa meinkinki, ja tähtikultin naurettavuus noin ylipäätään. Niinpä päätin kertakaikkiaan selvittää millainen se minun kansansuosioni oikeastaan on.

Minulla on ollut kotisivu muutaman vuoden ajan Serverimaailma-palvelimella, ja eräs sivuja arvioiva sivusto on laskenut sille 2,441 amerikandollarin arvon. Vertailun vuoksi samalla palvelimella olevalle Powermarkkinointi-sivulle on annettu 5,294 amerikandollarin arvo. Eräs kotisivu sai vain kahden amerikadollarin arvon. Että ihan kiva tietää mitä laatimani sivusto kustantaa.

Sain tässä päivänä muutamana iMusician Digitalilta tarjouksen, josta en tohtinut kieltäytyä. Tarjosivat tilaisuutta tehdä levyn ihan ilmaiseksi myyntiä varten. Homma kävi niin, että lähetin niille pari WAV -muotoista tiedostoa, ja ylläolevan kansikuvan. Tein tämän kaiken lennossa, enkä oikein ehtinyt arvioida biisien hyvyyttä, mutta ylläolevassa kuvassa näet, että ne todellakin panivat singleni myyntiin. Toivottavasti en munaa itseäni ihan täysin, ja vaikka munaisinkin, niin entä sitten?

Ei tämä ensimmäinen kerta ollut. Kid Antrium julkaisi näet biisini Kuljin vain kokoomalevyllään. Rahaa tuosta ei kuitenkaan koskaan kuulunut, mutta en minä sitä niin odottanutkaan. IUMA taas lähetti minulle 0.41 dollarin shekin, jota ei kannattanut edes lunastaa, koska kulut olisivat olleet useita kymppejä. Rahan ansaitseminen ulkomailta on tehty Suomessa todella vaikeaksi! Ja sitten oli sekin tapaus, kun muuan kanadalainen miekkonen käytti MP3.COM -aikuisia biisejäni multimediateoksessaan, ja tapaus kun Yuri Eroshow -niminen miekkonen soitti viisejäni Venäjän FM -radiossa (Russian FM Radio). Lähetin hänelle C-Kasetin tätä tarkoitusta varten. Tämä kaikki saattaa vaikuttaa vähäpätöiseltä, mutta on muistettava, että minun tukenani ei ole ollut managerien laumaa, tai muiden häslääjien tukijoukkoja, vaan olen taistellut näillä tantereilla aivan yksin. Bändit valitsevat bändeihinsä kavereitaan, mikä merkitsee sitä, että ne ovat tavallaan samoja poikajoukkoja, jotka telmivät pihoilla ja toreilla. Yksinäisen tien kulkijoita ei noteerattu, eikä liioin pyydelty mukaan. Toisaalta minulta on aina puuttunut sellaista kunnianhimoa, joka saisi minut elämään kovaa keikkaelämää, ja lopulta kuolemaan ennenaikojaan johonkin vitun sydäriin. Kun katselen suunilleen samanikäisiä, tai nuorempakin suomalaisia rokkareita, niin täytyy sanoa, että elämä on todella vienyt mukanaan, ja tuloksena on joukko horisevia, kulahtaineita ukkoja. Tokihan jotkut heistä tekevät parannuksen, kun on pakko, mutta kroppa ja naama on jo kerinnyt rupsahtaa, ja parannuksen tehnyt ei ole enää nuori. Mutta musiikki on kuitenkin töärkeintä, ja tokihan haluan itsekin tehdä niin hyvää musiikkia kuin se minulle on mahdollista, mutta se ei ole paljon. Silti jätkäkin saa laulaa, ja maantie on pitkä ja sannoitettu ja vapaa kenen tahansa kulkuripoijan kulkea.

Tutkin eräitä muiden ylläpitämiä musiikkisivuja, joiden palvelimille olen luonut musiikkikotisivun, ja niillä on ollut jatkuvasti tarjolla muutamia biisejä. Esimerkiksi iSound -palvelimella minulla on kaksikin musiikkisivua (Timo Kinnunen One Man Band, ja Timo Kinnunen Acoustic), ja niille on kertynyt kuuntelukertoja reilut 3173, mikäli heidän laskurinsa ovat toimineet lainkaan. F3Music -palvelimella soittokertoja on noin 1605. Useimmat näistä ovat pyytäneet minua lataamaan heidän palvelimilleen omaa musiikkiani, joten ei näitä ole tarvinnut erikseen juurikaan etsiskellä. Paljon on myös kokonaan lakkautettuja palvelimia (kuten vaikkapa Vitamin ja IUMA), joihin lataamani musiikki on mennyt sen siliän tien. Paljon turhaa ponnistelua, ja turhaa työtä.

MySpacella minulla on 1268 musiikin toistokertaa ja sivua on katsottu 9592 kertaa. Tähän palvelimeen liittyy eräs hauska juttukin.Ihmettelin aikani, miksi minulla oli MySpacella varsin pitkään ”ystäviä” vain pari kappaletta – kun toisilla niitä oli satoja, ellei tuhansia. No, ei mitään, sillä hokasin oitis miten homma pelaa. Ystävät pitää hankkia itse. Aina kun vain kirjauduin palvelimelle, katsoin mitä ystäviä systeemi tarjosi, ja valitsin niitä, ja pian minullakin oli about yli 6161 ystävää, joista en tunne oikeastaan ainuttakaan ihan persuunakohtaisesti. Kävin kylläkin laajaa eemailienvaihtoa MP3.COM -aikoihin, mutta MySpacella se on jäänyt vähäisemmäksi. Ihan komea sivuhan tuossa kuitenkin on. Mutta kun puhutaan sentään kuudestatuhannesta ihmisestä, herää eräitä kysmyksiä. Millaisesta ihmismäärästä tässä on kyse? Amerikkalaisia sotilaita on kuollut Irakissa 4287, ja taannoin järjestetyillä Tampereen musiikkijuhlilla oli tätä vähemmän osanottajia. Psykiatristen laitospaikkojen määrän Suomessa on arveltu asettuvan 3000:n kieppeisiin muutaman vuoden kuluttua, ja psykologeja noin 4500. Pohjois-Savolaisessa Rautavaaran kunnassa on parituhatta asukasta. Jos siis puhutaan, että ystäviä todellakin olisi 6161, on kyse valtavasta ihmisjoukosta, ja sellaisen kaveriporukan kokoamisella omiin, henkilökohtaisiin tarpeisiin ei olisi mitään järkeä. Voitaisiin kuvitella, että kaikki rautavaaralaiset olisivat keskenään kavereita, mutta kun ne eivät ole. Tai että ne lähettelisivät toisilleen päivittäin useita viestejä – mutta kun ne eivät lähetä. Ainakaan kesken lypsyn. Kokoamani ystävät edustavatkin minun kokoelmassani kaikkia maailman muusikkoja, joista useimpien tuotannon tunnen, mutta mukana on myös joukko vapaaehtoisia irtopiste-iivareita. Mutta on tuossa silti ihan liikaa väkeä - ystäviksi! Kuvitelkaa tuollainen kolmentuhannen ihmisen rivi jonottamassa johonkin. Tai juoksemassa maratonia jonkun kaupungin kadulla. Tai jonottamassa sikainfluenssarokotukseen! Hankkiessani näitä ystäviä sain samalla eräitä kunniamerkkejä, kuten ”Facelift”, ”Kaikki rakastavat minua”, ”Hei, hyvännäköinen”, ”Parrasvaloissa”, ”Tähtien tuijottelija”, ”Yhdistäjä”, ja ”Bändäri”, jne. Sen voin sanoa, etten ole itse enää mikään Adonis, ja ainakaan niin sanottujen tähtien ihailu ole lisääntynyt pätkääkään, ja en tuijottele heihin aiempaa enempää. Minulle olisi voitu myöntää myös chat-siskon arvonimi, tai pikemminkin chat-veljen. Se olisi ollut makeaa. Näennäisystävien hankkiminen voi olla tietenkin tätäkin helpompaa, mutta eivät siinä paljoa puheenaiheet paina, koska kanssakäyminen on turhanpäiväistä koketeerausta ja kulissia. Homma pelaa vähän samaan tapaan kuin Idols-kilpailun jonossa, jossa kaikki hyppelevät ja huiskuttelevat iloisesti, tai tanssahtelevat, ja ilmaisevat siten hauskaa nuoruuttaan ja freesiyttään. Kaikki ilmehtivät ihan samaan tapaan kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa (esimerkiksi Frendeissä), ja ovat siten tämän alan puhtaita klooneja.

Olen minä tehnyt videoita YouTubeenkin. Osan niistä olen tehnyt käyttämällä nettikameraa, ja FatBoy -mikrofonia. Livenä ja täysin raakana. Osan olen tehnyt keräänmällä kuvia, ja tekemällä niistä slideshown. Ylläolevassa kuvassa näkyvät videot Tervo ja Katriina Kesti forever, ja Ristiinaan, jotka edustavat maakuntasarjan videoita, jotka jäivät alkuperäisiltä näiden paikkakuntien ihmisiltä tekemättä. Jokaista tapausta varten piti tehdä lennossa jokin biisi, joka ei saanut olla lainaa (vaikka kaikki musiikkihan on väistämättä kopioitu aiemmasta materiaalista). Näin syntyy näennäisiä paikkakuntatarinoita. Tosiasiassa esimerkiksi Tervo ei merkitse minulle mitään muuta kuin paikkaa, jonka ohi ajan varsin useiin, ja Ristiina taas merkitsee paikkaa jossa Lappeenrannan ja Mikkelin väliä kulkeva pikalinja-auto aikanaan pysähtyi. Koska minulla ei ole aikaa käydä ottamassa valokuvia esimerkiksi Ristiinan lähiympäristöstä, olen käyttänyt Google Street -kuvia, vaikka niiden kokoamisessa olikin oma vaivansa, ja sain kovastikin muistella missä mikin paikka on, ja löytyiväthän ne kaikki lopulta. Kummasti sitä vaan jäävät paikat muistiin? Uskoisin, että 16 videota näistä aiheista riittää minun osaltani.

Olin minä FaceBookissakin jonkin aikaa! Kyllästyin kuitenkin siellä harrastettuun tykkäämiseen, joka ei ole koskaan aitoa. Niinpä poistin lopulta kaikki tilini tiedot suurella tuskalla ja työllä, sillä se oli totisesti tehty vaikeampaakin vaikeammaksi. Ongelmana oli oikeastaan ystävien hankkiminen, sillä niitä ei voinut estää tykkäämästä, ja FaceBookin julkisuusperiaate oli lopulta minulle sen pahin virhe. Sain tässä kerran sähköpostiviestin, jossa luvattiin monta sataa ”ystävää”, jos minulla olisi FaceBook -nimi ja osoite, ja klikkaisin tarjottua linkkiä. Mutta kun minulla ei satu oleen enään tämän kirotun naamakirjan kanssa mitään yhteistä - eikä muuten tule nykynäkymillä koskaan olemaankaan. Uskon suosiolla, että FaceBook vuotaa tietoa sille, joka siitä maksaa, ja auttaa jopa kaappaamaan henkilöllisyyksiä ja sivuja, sekä kaikenlaista muuta, kuten tunnussanoja. Kun tähän vielä lisää, että valtaosa netin käyttäjistä ajaa ohjelmiaan windows -alustalla, joka on reikäinen kuin tahtojuusto, ei tarvitse ihmetellä jos nettihyökkäyksissä käytettyjä orjakoneita on satoja tuhansia, ja ihmiset tuskittelevat kun koneet hidastuvat. Kaupallisuus hakkaa lisäksi päälle. 2000 ystävää voi myös ostaa Usocialin kautta:

...We'll (USocial) deliver 2,000 targeted and real fans to your new or existing Facebook account in no time at all -- only $357 $321.30!
NOTE: Targeting can be specified by either country or industry/interest group. Please email us after placing your order with
your fan page URL as well as information regarding targeting. Order begins delivery within 7 days.

MP3.com.au -palvelimella sijoitukseni lo-fi -genressä on ollut jo kuukausia 4-10. SoundClick -palvelimen lataustilannetta en onnistunut tarkasti selvittämään, mutta sivuun on viitattu useissa musiikkia koskevissa artikkeleissa. Jotakin osviittaa antaa ”menestykseni” Comedyn genressä, jossa olen sijalla 187 joukossa, johon kuuluu 19596 artistia. General Comedy -genressä olen sijalla 118, johon kuuluu 9879 artistia. Tämä on hyvä saavutus, kun ottaa huomioon, ettei kukaan ole mainostanut tai buukannut minua millään tavalla. Myös SoundLift -palvelimella olen ollut ajoittain jopa kaikkein genrejen kymmenen parhaan joukossa. Vanhan tuttavani täytyy siis olla väärässä, koska kaikki muut näyttävät olevan eri mieltä. Tietenkin näihin ”laskureihin” kannattaa suhtautua kriittisesti, koska monet niistä vaativat toimiakseen javaa, ja se ei ole kaikissa selaimissa edes päällä. Olihan minullakin aikanaan kotisivuillani tällaisia java-laskureita, mutta olen luopunut niiden käytöstä. Näiden toisten ylläpitämien musiikkipalvelinten lisäksi minulla on useita musiikkisivuja joita pidän itse yllä, ja en ole laittanut niille minkäänlaisia laskureita (koska laskurit eivät toimi jos selain on viritetty tietyllä tavalla, tai jos java on kytketty pois päältä). Latausten kokonaismäärää niillä on siten vaikea arvioida, mutta jotakin osviittaa antanee sekin, että biisit ovat aika pian julkaisemisensa jälkeen Google -hakukoneen haarukassa. Ja on tässä kaikessa vielä sekin pointti, että olen tehnyt kaiken ilmaiseksi, eli kenekään ei ole pakko kunnella näistä ainuttakaan. Selitin kyllä tuntemalleni miekkoselle miten taisin ja minkä osasin, että elämä on kirjava kudos, ja että jokainen kutoo sellaisen kankaan johon kykenee – tai jotakin vastaavaa. Että vaikka hänen oma elämänsä olikin ollut yksiraiteinen rautatie, niin monilla muilla se oli ollut sekavaa kaaosta, jossa mennyt ei ennustanutkaan aina tulevaa. Elämästä on vaikea sanoa ylipäätään mitään järkevää. Kuvitellaanpa että meidän edessämme seisoo kaksi miestä, joista toisen rintapieli on täysin tyhjä, ja toinen taas koreilee kunniamerkeissään kuin joulukuusi. Kumpi heistä on tevämpi? Useimmiten kyse on pelkästä tuurista, ja uranvalinnasta, joka tuottaa toiselle jatkuvasti kunnianosoituksia, ja toinen jää niistä paitsi. Toinen saattaa olla sattumakorpraali, ja toinen kenraali. Sattumakorppi voi silti aina sanoa suu muikeassa hymyssä: no, raali kuin raali, mitäpä sillä on väliä! Ja eihän niillä tinanpalasilla ja rimpsuilla mitään tee – sitten loppupelissä. Sitä joutuvat niin kenraalit kuin kaluunatkin lopulta sellaiseen jonoon, jossa joku sanoo (nähtyään kaikki heidän prenikkansa ja univormupinkkansa): no, entä sitten? Ei siis kannata hermostua, jolle kukaan silittelisikään sinun kultaista kruunuasi, tai jos kukaan Suomessa ei tuntisi sitä mitä olen saanut aikaiseksi. Meillä jokaisella on omat jonomme.

Nettimuusikon arkea voisi kuvata lauseella: mikään ei ole ikuista! Se, minkä uskoo kestävän vuosia, voikin lakata olemasta yhtenä päivänä, ja aina silloin kun sitä ei edes odota tapahtuvaksi. Näin kävi MP3.COM Au -palvelimella olleelle musiikilleni (vaikka olihan se tosin jo vanhaa tavaraa, ja pääasiassa kehnonlaisia äänitteitä tulivillaan). Ei mitään varoitusta etukäteen, tai edes kohteliasta ilmoitusta asiasta. Ding-dong -ja kerrasta poikki. Olihan siellä kymmenittäin erilaisia biisejä, ja joitakin videoitakin. Mutta vain narri itkee mennyttä kesää. Toisaalta vasta nyt aloittavien nettimuusikoiden kannattaa huomioida se, että ilmaisten palveluntarjoajien määrä on nykyään vain murto-osa siitä mitä se oli muutamia vuosia sitten. On tavattoman vaikeaa tehdä itsestään tunnettua, ja vaikka biisejäsi imuroitaisiin sadoittain, tai tuhansittain, ei se merkitse sitä, että ne olisivat mitenkään ylittäneet edes paikallista uutiskynnystä. Jos joku aikoo pyrkiä kaupalliseen kuuluisuuteen, kannattaa lähetellä niitä demoja levy-yhtiöihin, puristaa muniaan niin että piukuu, ja toivoa parasta. Tai sitten voi tyytyä askartelemaan periferiassa, ja olla tyytyväinen siitä, että joskus joku tiedustelee jotakin tuotannostasi, tai niinkuin tavallisimmin käy, haukkuu sen pataluhaksi. On aina helpompaa olla ilkeä kuin ystävällinen.