Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Orava on älykäs pikku vekkuli, ja erityisen kekseliäitä ne ovat tuolla maalla. Kekseliäisyys syntyy monasti siitä kun niiden on ollut pakko jättää toistuvasti oma kotimetsänsä, sillä se on näet hakattu aukioksi, ja metsän kaupunkilaisomistaja on saanut uuden mersun. Kun metsää ei enää ole kaadettavaksi asti, on metsänomistajakin kusessa, ja joutuu myymään metsänsä pilkkahintaan jollekin suurelle metsäyhtiölle, joka sitten parturoi metsänsä heti kun se on lain mukaan mahdollista, eli lähes alamittaisena. Suuret yhtöt eivät harrasta yksilöllistä, luontoystävällistä hakkuupolitiikkaa. Kaikki tai ei mitään. Hakkuun jälkeen kannot revitään maasta, ja maa kynnetään moneen kertaan, jotta marjakasvit varmasti kuolisivat pois. Oravien on turha odottaa että kotimetsä koskaan kasvaisi takaisin. Aina kun maalla on menossa erityisen kovat hakkuut, hakeutuvat oravat ihmisten pihoihin, koska siellä sentään on syötävää, ja ihmisten taloissa voi parhaassa tapauksessa lisääntyä ja täyttää koko piha. Vaivalla oravien keräämät ruokavarastot kotimetsässä ovat useimmiten täysin mennyttä kun monitoimikone on elämöinyt kävynpurijain kotimetsässä – puhumattakaan tuhotuista nukkumapesistä, joita orava tarvitsisi useita, ja joiden rakentamiseen kuluu paljon aikaa. Siinä sitä sitten ollaan – ilman reviiriä ja ilman tukea ja turvaa, ja talvi painaa päälle, tai kaikki tapahtuu keskellä talvea. Samalla monet metsässä asuneista tiaisista joutuu muuttamaan muualle, ja menettää keräämänsä ruokavarastot, ja oikeastaan ei ole eläintä joka ei kärsisi ihmisten ahneudesta. Olen varma että aika monet luopuisivat hakkuista kokonaan jos joku osaisi selittää heille luotettavalla tavalla ja kiihkoilemattta kaiken sen, mitä laajoista hakkuista seuraa metsän eläimille. Jokaisen pitäisi käsittää, että alkukesällä hakkuissa tuhoutuvat linnunpesät, ja koko paikallisten lintujen elinympäristö. Loppusyksystä taas tuhoutuvat kesän aikana vaivalla kerätyt ruokavarastot ja talvehtimispaikat. Kaupungeissa asuvat metsänomistajat voisivat miettiä kaksi kertaa ennenkuin antavat metsäyhtiöille avoimen valtakirjan mellastaa perintömetsässä, sillä eivät ne ota huomioon muuta kuin rahan ja talodellisen kannattavuuden. Kaikki negatiiviset seuraamukset jäävät metsänomistajille, joista ei olla enää järin kiinnostuneita kun rahanarvoinen tavara on heiltä saatu narrattua pois. Mutta minkäpä ihminen pohjattomalle ahneudelleen mahtaa! No, koska auringonkukansiemenet nyt ovat oravan suurta herkkua, se näkee paljon vaivaa saadakseen niitä. Tässä kuvassa se roikkuu takajalkojensa varassa, ja noukkii linnuille tarkoitetusta ”automaatista” näitä himoitsemiaan siemeniä. Tämä kyseinen orava ei enää asu metsässä, vaan majailee talon ullakolla. Se ei kuitenkaan ole sanan varsinaisessa mielessä kesy, vaan pakenee varmasti jos sitä koettaa lähestyä. Se kuitenkin tietää, että esimerkiksi ikkunan takaa kurkisteleva ihminen ei sitä voi tavoittaa, ja siksi se kurkistelee sisään kaikessa rauhassa silloin tällöin. Ja onhan se seurannut ihmisten elämää jo vuosia, ja varmasti kuullut kaiken mahdollisen, ja tietää ihmisistä kaiken tarpeellisen.
Musiikkia voi julkaista RealMedia (RA) -audiomuodossa koska se on soitettavissa ainakin vieläkin useimmissa selaimissa. Esimerkiksi Firefox -selain osaa käyttää VLC -soitinta, kunhan sen määrittää oletussoitto-ohjelmaksi, ja Ubuntussa Celluloid hotaa myös homman .RA -tiedostojen muokkaukseen tarvittava enkooderi on nykyään kiven takana koska Realnetworks on vetänyt tukensa kaikilta aiemmin valmistamiltaan enkoodereilta, ja siksi näitä tiedostoja voi luoda vain niillä harvoilla apuvälineillä, jotka jäivät jäljelle kun suuri luuta oli lakaissut. Eräs näistä on Easy Real Converter, jonka laatutaso riittää ainakin minulle. On kai niitä muitakin, mutta tämän löysin.
Aikanaan – joskin aika kauan sitten - kinastelin itseni kanssa samannäköisen yksinhuoltajan pojan kanssa Rauhassa siitä, mitä sitä seuraavaksi leikittäisiin. Viimein poika ehdotti, että leikitään, kuule, Tartsania ja Akimia! Kysyin häneltä, keitä nämä nyt sitten oikeastaan olivat, johon poika vastasi viivytellen: No, ne o-o-n sellasia vahvoja miehiä! Vahvoja miehiä, no niinpä tietenkin - isätön poika kun oli, ja avainkaulalapsena juoksenteli iltaisin ja öisin pitkin sairaalan tunneleita. Minulle kyllä riitti oman isäni remmi, jos nyt vahvuudesta puhutaan, ja sanaan uskomisesta. Noihin aikoihin sodankäyneet isät eivät sietäneen pätkänkään vertaa vastaan pullikointia – täysin päinvastoin kuin nyky-isät, joilla ei ole lainkaan ”munaa”. Tiettävästi tämä poloinen poika suruinen kuoli Tukholmassa heroiinin yliannostukseen – joten sen pituinen siis se. Jos tällä pojalla olisi ollut isä, eläisi hän varmaankin vielä tänä päivänä jossakin ylensyöneenä sohvaperunana, ja ryystäisi kaljaa jossakin nurkkakuppilassa. Nämä isättömät ovat ihme vekkuleita. Kerrankin eräs niistä kysyi minulta virnuillen, että tiesinkö mikä minun isäni oikeastaan olikaan. No, pian sainkin vastauksen: No, pula-ajan Tarzan tietenkin! Näin siis poika, jonka isä oli puolestaan karannut ties minne, ja joka aina sanoi kysyttäessä (melkein itkuun purskahtaen, ja hiljaa), että isä se vaan oleskeli ulkomailla. Tiettävästi viina vei tämänkin pojan mennessään, kuten monet muutkin ”isättömän kaupoin”. Voisin hyvin kuvitella, että jos nämä tällaiset isättömät eläisivät vanhoiksi, he lukisivat vielä vanhoina ukkoinakin lehtiä, jotka kertovat Teräsmiehestä ja Fantom Mustanaamiosta, ja että he ajavat mielellään nopeilla autoilla. Nämä oman elämänsä puoliorvot!
Kansakoulua käydessäni siellä oli eräs jäntinseppo, hänkin yksinhuoltajan möllikkäpoika, joka oppi tästä huolimatta varhain lukemaan, ja tapaili jo kansakoulussa englanninkielisten laulujen sanoja (kuten: ou ventisiks – kuumatsini...). Myöhemmin oppikoulussa hän osasi englantia jo varsin sujuvasti, ja kykeni hieman myöhemmin käymään ”vallankumouksellista” kirjeenvaihtoa ulkomaisten ”taistelutoveriensa” kanssa. Erittäin hienoa, kun tuosta omasta kielitaidosta ei juurikaan voinut puhua. Kun jouduin armeijan jälkeen työttömyystöihin mm. seisoskelemaan eräälle lämpöputkikaivannolle Rauhan sairaalassa, tuli tämä samainen hemmo kaivannon reunalle, ja katsoi minua silmissään pyhä tuijotus, ja lausui: ihan oikea työläinen! - Ja vei minut lähellä sijaitsevaan kotiinsa kahville, ja huokaili siellä tuontuostakin, käsi poskella: työläinen, työläinen! Tunsin itseni sangen vaivaantuneeksi, sillä itse en suinkaan ihallut itseäni työläisenä, vaan pidin opiskelijoita minua parempiosaisina, ja pidin myös ”herroja” monin tavoin etevämpinä kuin itse olin. Opiskelijoiden ei tarvinnut hikoilla lämpöputkikaivannolla, ja värjötellä siellä talvisin lapiovarteen nojaillen. Vaikka hemmo pyytelikin minua tulemaan läheisen kauppalan kapakkaan ”keskustelemaan” ja ”väittelemään”, en sinne koskaan kuitenkaan mennyt. Vaikka siis olinkin työläinen, ja siis sankari viimeisen päälle. Minä halusin opiskella, ja tietää kaiken mihin vain pystyisin. Siihen menisi vielä kotvan aikaa.
Tämä runo on alunperin peräisin W.B. Yeatsin kynästä, jonka Aale Tynni on suomentanut. Minä taasen olen tehnyt siihen funk -tyylisen sävelmän, jos sana sallitaan tässä yhteydessä, ja on ylipäätäänkin sopivaa puhua sävellyksestä. Vain hienommat, ja sivistyneemmät ihmisethän sitä vain voivat tehdä oikeita sävellyksiä, ja valtaosa kaikesta muusta sitä muistuttavasta on vain jonkinlaisia kansanlaulun renkutuksia. Kun ajattelee sitä, että säestettyjä lauluja esitettiin varhaisempina aikoina monien vuosisatojen alan vain hienommissa piireissä, kartanoiden saleissa, ja että liedejä sun muita ei juurikaan kuultu savupirteissä, tai niissä harrastettu, on selvää ettei tavallinen meikämanne voi sellaisia edes uneksua tekevänsä. Meille taviksille kuuluvat vain räävittömät rallit ja ”rovaniemenmarkkinoilla söin mä lapinkultaa”, ja sen sellaiset jollotukset. Se, että funk on amerikanmustien luomaa, eikä hienohelmojen lirutuksia, antaa mielestäni sopivan väylän jokamiehillekin esittää hieman komplisoidumpaa musiikkia, jossa toivoakseni myös piisaa nyansseja, vai mitä ne nyt olivatkaan, tai missä sitten lierneekään. Eikä totta, arvon jopekerholaiset?
Kävelevä aave on monen pikkutilliäisen idoli. Sama mies tunnetaan myös Urja – nimellä, sekä nimellä Mustanaamio. Myös Fantom – nimeä on käytetty. Mies muistuttaa Tarzania monessakin suhteessa. Fantomilla on apunaan viidakkopartio ja kesy susi, sekä bygmeet myrkkynuolineen, kun taas Tarzanilla kaikki metsän eläimet, joiden kuningas hän on. Jätän kuitenkin miesten yhteneväisyyksien ja erojen pohdinnan niille joilla on siihen aikaa, koska tässä laussa puhutaan Dianasta, naisesta, joka on Fantomin nainen. Ihan hakematta tulee mieleen sutjakka ja kaunis, nuori nainen, mutta miten lie laita vuosia myöhemmin? Diana saattaa olla tällöin vahvasti punkeroitunut, ja muistuttaa vanhempaa, työhevosen oloista itäbalttilaisnaista, jolle on kehittynyt kyntäjän fysiikka, ja ojurin ulkoinen olemus. Silmät tihrustavat rasvapoimujen välistä ilkeinä, ja ääni muistuttaa lähinnä viallista, räklättävää haravakonetta. Diana on näin vanheimmiten mahdollisesti myös alkoholisoitunut, ja hänellä on ollut jo vuosia suhde Guraniin, sekä viidakkopartion päällikköön, ja, tietenkin, Devil -koiraan. Tämä on siis laulu Dianan myöhemmistä vuosista. Jokainenhan voi olla oman elämänsä Diana!
Jenkkakahvat -laulu kertoo vyötärölle kertyneistä läskimakkaroista, joista voi tarrata kiinni tanssiessa jenkkaa. Itse kuulin jenkkakahvoista ensimmäistä kertaa erään televisiotoimittajan suusta, kun tämä sanoi: hyvää jatkoa kaikki katsojat – jenkkakahvoilla taikka ilman. Ja sitten se otti kiinni omista jenkkakahvoistaan ja nauroi makeasti. Tästäpä juolahtikin mieleeni vaimotesti, jonka jokainen voisi tykönään tehdä vaimoehdokkaita testatessaan. Ensin ehdokasta käsketään riisumaan yläruumiinsa paljaaksi, ja levittämään kätensä sivulle ylös kämmenet avoimina katsojaan päin. Jos näkyy vähääkään helttoja, eli allinalkuja, hylätään ehdokas heti, sillä kyse on ilmiselvästä kyntäjästä, tai ojurista. Jos haluat kuulantyöntäjää olohuoneeseesi, ota ihmeessä juuri tällainen. Toinen testi on se, että laitetaan tulitikut ehdokkaan tissien alle, ja käsketään häntä nostamaan kätensä ylös yhteen pään päälle. Jos tikut eivät putoa maahan, hylätään ehdokas, sillä siitä tulee kuitenkin riipputissi, jonka nännit ovat polvien tasalla - ja mitä sellaisella naisella tekee, raavas mies. Myös perse tarkistetaan, ja jos se erottuu kovin selvästi naista sivultapäin tarkasteltaessa, on selvää, että naisesta tulee vanhemmiten roikkuperse. Jos halutaan, voidaan naisen kanssa myös keskutella vaikka mistä, ja jollet itse ymmärrä mitä puhut, etkä ymmärrä sanaakaan naisen puheista, hylkää nainen, sillä ei sinusta millään voi tulla älykkäämpää kuin jo olet, ja nainen kyykyttäisi sinua kuitenkin kun liitolle kertyy ikää. Jos keskustelu onnistuu, tarkista vielä naisen lantiot käsin hytkyttelemällä, josko tälle olisi kehittymässä jenkkakahvat, joita et kuitenkaan tarvitse, koska et tanssi. Vain ne tanssivat, joilla on Huntingtonin Chorea.
Kuoveista ei tietääkseni on juurikaan tehty lauluja, mutta kyllä sen laulu kuuluu kevääseen, ja se on helposti tunnistettavissa. En muista juurikaan lapsuudestani kuoveja, mutta kurjet olivat paljon tutumpia. Ne laskeutuivat keväisin ja sykysisin Korvenkylän ja Kurensuon aukeille, ja aikanaan tienoo ilmeisestikin oli varsin soista, ja saatu vuosikymmeniä kestäneen ojituksen kautta viljelysmaaksi. Tosin koko tienoo näyttää varsin raiskatun näköiseltä, ja jokainen mäennyppyläkin on kursittu kasaan, kun niistä on imetty sora pois. Hyvää Sapausselän soraa, eikä mitään sepeliä.
Tässä on näennäisenglanninkielinen versio laulustani Kuovi. En minä oikeasti englantia osaa, vaikka olen sitä opiskellutkin. Tarkoitan tällä sitä, etten tiedä, millaisena syntyperäiset englantilaiset kuulevat tekstini. Minulla ei ole sellaista kielikorvaa, että tietäisin tekstin menevän oikein, ja kuulostavan oikealta. Isiemme korvat paleltuivat talvisodassa, ja kielinuottikorvat siinä samassa.
Tässä sitten suomenkielinen versio englanninkielisestä laulustani Sound Of Curlew. Olen tehnyt parhaani jotta tämä kuulostaisi aidolta, syntyperäisen suomalaisen riimittämältä laululta. Pääosaa tässä suomalaisversiossa näyttelee minisyntetisaattori, jonka ääntä vain harvat sietivät. No niin. Kun olin pieni poika, huomasin kerran samanikäisen poikajoukon seisoskelevan Matinpellon laidassa. Samainen pelto antoi myöhemmin nimensä maatilan urheiluseurallekin, joka oli komeasti Matinpellon Pyllistys. Kumma kun nimi ei aikanaan naurattanut. Poikaoukkoa johti muuan yksinhuoltajan poika, ja he olivat keränneet kymmenittäin linnunpesiä, joista jokaisessa oli useita eläviä poikasia. Johtaja kertoi, että illalla kaikki niistä mestattasiin. Kun kysyin hölmönä, mitä tämä mestaaminen oikein tarkoitti, ne nauroivat kaikki ilkeästi ja potkiskelivat kiviä, josta oivalsin, ettei mitään hyvää ainakaan. Sairaalan kaikki pojat olivat nimittäin varsinaisia ilkimyksiä ja pikku psykopaatteja. En kuitenkaan voinut mitään tuollaista joukkoa vastaan, sillä olin varsin kehno tappelija, ja kuuluin muutoinkin alimpaan kastiin. Kun sanotaan, että nykyiset lapset ovat raakoja, niin osasivat sitä olla nuo yksinhuoltajan pennutkin. Juoksentelivat ympäriinsä avain kaulassa, ja kukaan ei katsonut perään. On kuvaavaa, että joukon johtaja ryösti myöhemmin sairaalan kanttiinin valmistamillaan yleisavaimilla, ja kuoli sittemmin Tukholmassa heroniinin yliannostukseen. Pahat teot tulivat maksetuksi, ja ehkä samalla nuo kauan sitten mestatut linnunpojat saivat viimeinkin rauhan.
Suomessa on elänyt muutamia kirjailijadiivoja, jotka ovat pyörittäneet, kukin tavallaan, aikansa mediajulkisuutta. Vaikka heidän kanssaan samoihin aikoihin olisikin elänyt vähintään yhtä eteviä tekstimaakareita, niin vain nämä julkimot muistetaan, koska he ovat kyeneet herättämään lukijoissa ja katselijoissa vaikutelman älykkäästä ja mielenkiintoisesta persoonasta. Tällainen kirjailija oli myös Saarikoski, joka kääntyi julkisesti kommunismiin, mutta joka samalla oli erittäin raadollinen miekkonen alkoholismissaan. Kukaan ei nauranut kun eräs hänen eukoistaan hakea retuutti miestä kotiin hänen eksyttyään Mikkeliin ryyppäämään. Kaikki näkivät vain sen Saarikosken, josta kirjoitettiin lehdissä ja jota näytettiin televisiossa. Usein humalassa. Tuhannen taalan kysymys onkin se, oliko hän niin etevä kirjailija kuin hänen uskottiin olevan? Käänsihän Manninenkin ansiokkaasti vanhoja tekstejä, ja kukaan ei häntä tästä ylistä, tai vetoa erinomaisiin käännöksiin, joihin Saarikoski ei yltänyt. Jäimme siis odottelemaan ikuisesti sitä suurteosta, jollaisen tällaiten valittujen odotetaan lopulta kirjoittavan. Sitä ei tullut. Vain joku onanianovelli Prahasta, tai kirjeitä Euroopan reunalta. Toisaalta: eihän tällä kaikella, kuten toiveiden täyttymisellä, ole mitään merkitystä, koska aina kun tällaisia tulee, antavat ihmiset huijata itseään täsmälleen samalla tavoin kuin ennenkin, ja aina jäädään odottelemaan jotakin, joka ei kuitenkaan tule.
Ithaka oli Odysseuksen kotisaari, jonne hän palasi retkiltään. Olipa nyt sitten ollut missä olikaan, niin mahtavat jutut ansaitsevat aplodit. Tässäkin biisissäni kilahtelee minisyntetisaattori. Valitettavasti maailma on sen minulta vienyt, mutta onneksi sentään äänitteet säilyivät. Tein tämän biisin Odysseuksen retkistä kertoneen televisosarjan innoittamana, ja sarjaa katsoin koska halusin tietää, miksi Odysseus palasi takaisin Ithakaan. Asia ei sarjasta selvinnyt, mutta hyväkuntoisenahan tuo retkiltään palasi, koska jaksoi vielä jännittää jousensakin, ja tappaa kaikki kosijapojat samantien. Erityisen liikuttavaa sarjassa oli se, että vanha koira tunsi vielä Odysseuksen, vaikka muut olivat miehen jo unohtaneet. Niinhän meidät unohdetaan, ja turhaa on kaikkinainen räpellyksemme täällä. Nuorempana sitä ei vain ”kässää” tätä elämän suurta komediaa, ja on ikäänkuin jokainen kulkisi huumattuna läpi elämänsä. Sitä vaan työnteli märisevää toukkaansa talvisessa viimassa potkukelkalla tarhaan ja takaisin, ja käänsi silmänsäkin päästään, jotta köyhäkin koti näyttäisi linnalta – ja ainut kiitos kaikesta olisi se, ettei sitä kiitosta saanutkaan, ja että ulkokultaisuuden ja rahan valta pyyhki pois kaiken empatian ja myötätunnon muassaan, ja lopulta tavarainpalvonnan riemumarssi vei kiittämättömän ja itsekkään jälkikasvunkin mukanaan. Rakkaat oli härjät, mutta rakkahampi raha. Niin se vain käy, mutta vitut noista. Kissa se kiitoksella elää, ja elämälle ei juurikaan kannata kiitosvirsiä vuodatella Liisa Tavin tapaan. Taisi sillekin tulla vain lunta tupaan, ja jäädä ne paljot elämältä lopulta saamatta.
Lapsuuttani säesti jatkuva remmin laulu, ja hammasten kiristys. Kaikkia lapsia annettiin selkään, ja lujasti annettiinkn niin että roikui, ja ettäs sen läinää muistivat! Aina kuului jostakin lähipihasta naapurinpentujen älinää, ja sitä säestävää mukavaa piiskan lätinää. Minä olin oikeastaan aika ilkeä lapsi, ja järjestin usein nuorimman sisareni syylliseksi mitä moninaisimpiin juttuihin, ja aina äiti vei sen niin sanottuun isänhuoneeseen, ja pian sieltä alkoi kuulua hupaisaa ripsettä, ja sitten alkoi se älinä, jota kuullakseen sitä piti kiusata. Eräs vanhempien sisarteni sulhasista, kuten se ruuna, toi aina mukanaan ranskalaisia pastilleja, jotka minä aina jaoin nuorimman sisareni kanssa: sinulle yksi, minulle kaksi, sinulle yksi, minulle kaksi. Kun se kysyi: miksi minä saan vain yhden ja sinä kaksi? Sanoin, että olen kooltanui suurempi, niinkuin olinkin. Kerran se kuitenkin älysi kaiken tämän, ja tuli takaapäin ja löi minua pienellä kärpästattituolilla päähän niin että mäjähti, pienet siansilmät kiiluen kostonhalusta. Pianpa, ja varsin pian sittenkin, kuului taas isänhuoneesta tuttu, kotoisa piiskan ripse, ja se tuttu, vähitellen voimistuva älinä, jota kuntelin huulet hymyssä minkä nyt pään jomotukseltani vain suinkin kykenin.
Ainut yhteiskunnallisesti edes jotakin kantaa ottava lauluni on 200 tervettä työtöntä miestä, jonka riimittelin ollessani sosiaaliduunissa kaukaisessa Hankasalmen kunnassa, jossa nuorukaiset pantiin mättämään hiekkaa kasasta toiseen lapiolla. Ei silti, etteikö näin olisi menetelty muuallakin, mutta onhan se ikävää, että elämän kalsea etuseinä on täsmälleen samanlainen kuin peräseinä, ja välissä ei ole edes purua. Eikö totta?
Bongorummutuslauluja ovat tehneet monet todelliset artistit, joten ei siitä sen enempää. Tämä biisi on tehty Hammerhead -nimisellä rumpuohjelmalla, jossa on jonkinverran säätöjäkin. Eihän se nyt oikealta rummutukselta kuulosta, mutta mitäpä sen on niin väliä. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu! On tavattoman vaikeaa tehdä sellainen bongorummutuslaulu, joka on samalla hauska, tai että se naurattaa ainakin jotakin. Jos tämä olisi esitetty Rauhan sairaalassa, jossa vietin lapsuuteni, olisi ainakin joku potilaista nauranut tällekin, kuten ne nauroivat kaikelle muullekin. Kun sairaalassa näytettin joka keskiviikko jokin elokuva, jota potilaat olivat katsomassa, ei ollut sellaista kohtausta, jolle joku potilaista ei olisi nauranut. Mitä romanttisempi kohtaus, sitä kolkompi oli nauru. No, sanottakoon tässä selvennykseksi, etten ollut tuossa kyseisessä sairaalassa potilaana, mutta ei se sitä paljoa puuttunutkaan. Hulluksihan ne siellä enimmäkseen nimittelivät. Muistanpa kun kerran olin työssä sairaalan alueella lämpöputkityömaalla, ja pääsin sieltä vippariksi sairaalan puolelle, ja vastaan käveli eräänä päivänä kaksi putkimiestä lämpöputkityömaalta. Toinen virkkoi minut nähdessään: sinä sitä, tuota, ajattelit lähteä välillä vähän huilaamaan! Johon vastasin avaamalla päällystakkini, ja paljastaen täten mieshoitajan lyhyen työtakin, ja sanoin: no, kyllä minä olen täällä ihan oikeasti töissä! Putkimies ei nauranut yhtään, vaan käveli pois totisena, ja koko maailma sekaisin. Ehkäpä hän oli sillä hetkellä lähempänä hulluutta kuin koskaan aikaisemmin.
Kun Aale Tynni käänsi aikanaan W.B. Yeatsin runoja, hän kävi Irlannissa tutustuakseen paikalliseen ilmapiiriin, ja totesi kansan arvostavan omaa kansallisrunoilijaansa. Tynni luki hotellissaan Dublinissa, vihreän hotellihuoneensa seinältä sille ripustetun, kauniisti kehystetyn runon (Pity Of Love), joka osoitti ihan tavallisten ihmistenkin lukevan Yeatsin runoja, ja pitävän niistä. Tutustuin tämän herran runoihin aikanaan, kun huomasin nurkkiini jääneet vihreääkantisen runoteoksen, jota lueskeltuani huomasin, että säkeet olisi mahdollista säveltää memeviksi melodioiksi, ja koska jätkäkin saapi laulaa, kannoin korteni kekoon vuosien vähitellen vieriessä ohi, ja lopulta peräseinän tullessa havaintoavaruuteni rajoille.
Tämä on historiallinen taltiosivusto jollainen minulla oli vuoden 2004 -tietämissä SunPoint -palvelimella. Nykyisin se sijaitsee rakennuskolossissa, jossa on useita eri yrityksiä, ja tämä siis yhtenä niistä. Kuvassa näkyvässä ”putiikissa” ei myydä yhtään mitään, ja kaikella on vankka kasvottomuuden leima. SunPoint - palvelimen muinaiset ylläpitäjät ilmoittivat minulle yhtenä päivänä, että tästä lähin heidän tarjoamansa kotisivupalvelu maksaa – ja se jos mikä – oli väärin, sillä minähän tarjosin kaiken ilmaiseksi. Olin kenties idealisti, ja kuvittelin että kaikki haluavat laajentaa kulttuuritarjontaa kaikille, ja että elämme pian internet-onnelassa, jossa kukin voi kehittää itseään täysin vapaasti. Tarjosin sivullani omaa musiikkiani 56 kbps enkoodattuna RealMedia -tiedostoina, koska vielä vuosituhannen alussa tarjolla olevat nettinopeudet Suomessa olivat perin vaatimattomat, ja hitaat modeemiyhteysetkin olivat tavattoman yleisiä. Toinen syy RealMedian suosimiseen oli se, että tarvittava enkooderi oli ilmainen, kuten myös soitto-ohjelma – se Real Player. Nyt Realnetworks ilmoittaa, ettei se enää tue luomaansa formaattia, eikä jaa työkaluja ilmaiseksi, eikä maksusta. En aio mitenkään päivittää näitä tiedoistojani tuoreempaan versioon, vaan ne saavat jäädä tänne – kunnes niidenkin osana on vaikua unohdukseen.