Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Minulla ei ole omaa valokuvaa ensimmäisestä C-kasettinauhuristani, mutta netistä löysin nyttemmin kuvan sellaisesta – niinkuin se muistan olleen, ja niinkuin se oli. Kuljetin nauhuria mukanani aina kun se vain oli mahdollista, ja laukussa oli tilaa. Esimerkiksi otin sen mukaan Otaniemen opiskelijakylään, jossa laulettiin työväenlauluja, ja Mikkeliin jossa sain käyttää entistä Mikkelin kapungin juhlasalin konserttipianoa. Kumma kyllä, tekemäni nauhoitukset ovat säilyneet hyvin näihin päiviin saakka, ja nyttemmin olen hankkinut TEAC -kasettidekin, jolla on silläkin ollut monenlaisia käyttöjä – kuten se, että sillä olen pelastanut monia vanhoja nauhoituksiani. On ihmeellistä miten niiden elvyttäminen virkistää samalla muistia, ja oma luteinen historia saa ihan uusia ulottuvuuksia.
Olen kadottanut aikojen saatossa kaikki mainiot kelanauhurini ja kasettidekkini – ynnä kaikki kannettavat nauhurini, sillä elämä vie, ja siinä sitten jää pois kyydistä kaikenlaista muutakin roinaa. Pahinta on se, että jos joku ottaisi minulta nyt älyn, hän ei löytäisi juuri muuta kuin ruumenia hinkaloiden pohjalta. Eiväthän ne minun laarini nyt ole koskaan ihan täydet olleetkaan, ja vintillä matot ovat aina olleet hieman vinossa, mutta toisaalta musiikin teossa ei tarvita älyä, ja itse asiassa kaikki muusikot ovat enemmöän tai vähemmän basisteja. Onneksi kaikki kultaisetkin muistot haalistuvat, ja lopulta tuntuu siltä ettei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan, ja että koko elämä olisi todellakin ollut vain se pieni hauska juttu, joka tapahtui matkalla krematorioon – näin komisario Janssonia lainatakseni. Minulla oli siis koko joukko kasettinauhoja laatikoiden pohjalla, mutta ei kasettinauhuria. Tiesin toki mitä kaseteillani on, mutta nauhojen digitalisointi ei onnistunut. Etsin pitkään erilaisista musiikkiliikkeistä lähinnä vanhoja kasettinauhureita ja dekkejä, mutta eihän niillä ollut enää myynnissä vanhaa teknologiaa, ja uutuuksistakin vain suosikkimalleja ja merkkejä. No, onneksi sain lopulta hankituksi netistä parillakympillä kiinalaisvalmisteisen USB -nauhurin, jolla pystyin siirtämään tietokoneelle muutoin jo kadonneeksi tuomittua materiaalia. Kokoan tähän vähitellen sillä tallentamistani nauhotteista oivan kokoelman, joten kärsivällisyyttä, veljet (armaat vettä juokaa). Joissakin näistä nauhoitteista kuuluu taustalla undulaattien pajatusta. Minulla oli niitä lemmikkeinä monien vuosien ajan, ja ne osallistuivat mielellään minun musisointiini, ja eihän siinä ole mitään vikaa – linnunlaulussa nimittäin. Onpahan edes jotakin aitoa ja teeskentelemätöntä mukana – edes siteeksi.
Klikkaa tästä siirtyäksesi sivulle Vaieten - Click this link to jump to the page Vaieten
Klikkaa tästä siirtyäksesi sivulle Kuljin vain - Click this link to jump to the page Kuljin vain
Klikkaa tästä siirtyäksesi sivulle Laiva - Click this link to jump to the page Laiva
Klikkaa tästä siirtyäksesi sivulle Maan syli - Click this link to jump to the page Maan syli
Nämä eivät kuulu enää Huhtiniemen tuotannon piiriin, vaan pikemminkin sekalaisiin nauhoitteisiin, jos sana sallitaan. Ja onhan sana sallittava, koska tämä nyt on minun kotisivustoni, jonka sisällöstä voin suvereenisti itse määrätä. Olisin voinut laittaa jokaiselle biisille vain soittolinkin tälle sivulle, mutta kun jotkut haluavat tietää asioidan taustoista, olen luonut kullekin biisille alasivun, josta biisi voidaan ladata. On suorastaan pakko luoda alasivuja jottei tämä sivu kävisi liian raskaaksi, ja selventäähän se muutoinkin systeemiä. Ylläoleva kuva ei liity mitenkään tässä esiteltävään valikoimaan, mutta siinä on Arttu pentuna, ja siinä on syytä kylliksi esillepanoon.
Klikkaa tästä siirtyäksesi sivulle Turman vaunut - Click this link to jump to the page Turman vaunut
Kuvassa näkyy 4.7.1976 laatimani piirros 70-luvun musiikkilaitteistostani. Kokoonpanoon kuului keraamisella äänirasialla varustettu Philipsin levysoitin, mutta sitä ei ole mukana kuvassa. Jo iltalukion aikaan minulla oli kuvassa näkyvä Philips Junior -vahvistin, ja pari itsetehtyä kaiutinboxia. Mankka on todennäköisesti Sonyn C-kasettinauhuri, jossa oli erilliset sisäänmenot ja ulostulot, joten sillä saattoi toistaa musiikkia stereolaitteiston kautta, ja käyttää erillistä mikrofonia, ja nauhoittaa äänilevyjä tai musiikkia radiosta. Kuvassa näkyvät kaiuttimet olivat itse tehtyjä bokseja, ja vahvistimessa oli muhkeat 2x2 Wattia tehoa.
Ylläolevassa kuvassa näkyvät myllärisentopin tekemät lastulevyiset hyllylaatikot, ja niiden päällä näkyy köllöttelevän Philips Junior -vahvistin, sekä levysoitin. Televisio on Philipsin kannettavaa mallia, ja ajan hengen mukaisesti mustavalkoinen. Siitä ne tuli katsottua sen ajan televisio-ohjelmat, vaikka eihän se televisio silloin ollut enää kaikki kaikessa. Laulettiin paljon, eikä ajateltu naapuria, joka kenties olisi tarvinnut yöunta ja lepoa.
Koska minulla ei ole juurikaan omia kuvia laitteistani, laitan tähän netistä hankkimiani kuvia, joista näet millaisia viihde-elektroniikan vimpaimia minulla oli 1970-luvun alussa. Siinä on mainittu Philipsin levysoitin (keraamisella äänirasialla), joka sorvasi varmasti kaikki levyt piloille, mutta eihän minulla noihin aikoihin ollutkaan kuin pari lahjaksi saamaani levyä. Kuvan etualalla näkyy myös samanlainen Sanyo -C-kasettinauhuri, jollainen minulla oli noihin aikoihin, ja jolla äänitin erilaisia haastatteluja melkein kaikkialla. Mieleeni jäivät erityisesti pillin pariskunnan kanssa harrastetut juomingit, ja vanhat mummot, joiden mutinat piti ehdottomasti saada talteen. No, ketäpä ne enää kiinnostaisivat, ja ne ovat hävinneet aikojen kuluessa unohdukseen! Vielä 1970-luvun alkupuolella kasettinauhurit olivat opiskelijalle kalliita, ja niitä ei ollut muutoinkaan vielä monellakaan pojalla. Alkuun ne olivat kaikki monipuolisia, ja samalla erittäin yksinkertaisia laitteita, joissa oli vakiona sisäänrakennettu mikrofoni, tai mukana toimitettu ulkoinen mikki, kuten kuvassa, ja niillä saattoi tosiaan nauhoitella kaikenlaista (vähän niinkuin nykyajan digikameroilla voi räpsiä kaikenlaisia kuvia). Nauhoitusten tekninen laatu oli laitteen hintaan nähden korkea – siis sellainen, että vieläkin, lähes 40-vuotta myöhemmin, äänitteistä saa hyvinkin selvää, ja jopa niillä tallennettu musiikkikin on sangen kuunneltavaa. Nämä karvahatukansalle suunnatut laitteet olivat mononauhureita, joten äänipäiden kohdistuskulma ei niissä ollut niin oleellisen tärkeä kuin myöhemmin stereolaitteissa, jossa väärä kulma aiheuttaa sen, että raidat toistuvat hieman eri vaiheessa muissa laitteissa soitettuina. Nauhureissa oli yleensä mukana oma kondensaattorimikrofoni, ja ne olivat aivan kuin tehty tuon ajan kotitarvemuusikoille, joiden muukin laitekanta oli myös karvahattutasoa. Myöhemmin sitten kauppoihin tulivat dekit, joissa aivan alkuun oli sisäänmenot stereomikrofoneille, eli ajateltiin vielä, että kultturisisältöjä tuotetaan kotona. Mutta pian mikrofoniliitännät katosivat dekeistä, ja vähitellen koko maailma oli liukumassa kohti passiivista kuluttamisen onnentilaa, jonka synonyyminä on helppokäyttöisyys ja samanlaisuus, ja solipsistinen olemassaolo. Nykyään tällaiset nauhurit ovat palanneet kotitarvemuusikoiden ulottuville, mutta nyt digitaalisina, ja erittäin pienikokoisina, ja ainakin musikkiliikkeissä saatavissa olevissa laitteissa on mukana korkeatasoiset mikit, ja äänenlaatu niissä on suorastaan loistava. Aika on kuitenkin toinen, sillä lopultakin vain harvat kotinauhoittelijat tallentavat enää mitään omaa musiikkia, ja tokko enää osaisivat soittaakaan aitoja instrumentteja. Kun nykyään puhutaan viihteestä, ajatellaan että sen täytyy ympäröidä ihmisiä koko ajan, ja vallalla tuntuu olevan sellainen käsitys, että juontajien täytyy koko ajan huutaa ja mekastaa, ja artistien pitää keekoilla kaikin tavoin. Televisioiden on tässä meidän maailmassamme oltava seinän kokoisia, ja mielellään kolmiulotteisia, ja niihin voi tärvätä halutessaan pienen omaisuuden. Mutta musiikkia ei enää aktiivisesti luoda; elämme puhelinten hälytysäänten maailmassa, joita vaihdetaan kuin paitaa tai sukkia. Jokainen näplää nykyään jotakin tablettia, joista voi nähdä mihin kulutusluokkaan kukin kuuluu. Ihmisten maallinen menestys näkyy hänen laitteissaan. Kaikki on uhrattu kulutuksen alttarille. Mainosten kuvaamassa ihannemaailmassa ei käydä enää lainkaan töissä, vaan näytetään mahdollisimman nuorilta, ja liikutaan tehostetun ripeästi ja tekopirteästi paikasta toiseen. Kun kuvataan urbaaneja kaupunkilaisia, he tanssivat paljon, ja näyttävät viettävän varsin lokoisaa elämää, ja väliin hyppivät kuminauha nilkoissa silloilta alas, sillä siitä saa niin hyvät kicksit. Ne, jotka ovat töissä, ovat siellä mielellään vain viihtyäkseen, ja välttävät vastuuta ja työtekoa viimeiseen saakka. Yksinäisiä ja syrjäytyneitä ei menestyneiden maailmassa ole, kuten ei myöskään sairautta ja kuolemaa. Köyhä imeytyy kuollessaan asfalttiin, eikä hänestä jää jäljelle edes pierun haiskahdusta. Jos köyhyyttä tai kurjuutta näytetään televisiossa, vaihtavat ihmiset äkkiä kanavaa, tai vain liukenevat epämieluisasta kokemusympäristöstä, ja niinpä onnela vain jatkuu ja jatkuu. Sum hurlum hei! Menestyneiden maailmassa kaikki ovat terveitä ja nuoria. On hyvä harrastaa golfia tai tennistä kun nivelet vielä toimivat, ja ikää ei ole vielä paljoa. Ei haluta nähdä itseä vanhana ja sairaana, ja kuoleman läsnäoloa ei muutoinkaan hyväksytä. Mnestyneet ja hyvinvoivat ihmiset rupeavat rähjäämään sairaalassa, jos heidän joku läheisestä kuolee sinne, ja he ulvovat kuorossa: eihän se nyt mitenkään nyt vielä voi olla kuollut, kun on varattu se ulkomaanmatkakin, ja siltä on saatu koko ajan rahaa, ja lapset kalliita lahjoja! Tämän päivän isät pitävät samanlaisia lippiksiä kuin heidän poikansakin, ja pukeutuvat samanlaisiin lökkäpöksyihin. Näin ikuinen nuoruus jatkuu. Jos tällaisten ihmisten naapurustoon ilmaantuu leipäjonoja, tehdään asiasta oitis valitus, ja nälkäisten pummien jono siirtyy muualle – pois silmistä ja pois sydämestä. Näin ihmiselle muodostuu täysin solipsistinen olemassaolon tila, johon muilla ei ole pääsyä. Kaikki jakavat keskenään viihteen tarjoaman näennäismaailman, ja ovat onnellisia juodessaan kokista ja hampurilaisketjujen jäteruokaa. Itsekkyys on saavuttanut lakipisteensä. Kukaan ei näytä huomaavan, että koko ympäröivä maailma on pelkkää markkinamiesten syöttämää sumutusta, ja kusetusta, sillä eihän kukaan tarvitse jatkuvasti jotakin taustamölyä ympärilleen, tai jatkuvasti äärimmäisiä kokemuksia ollakseen joku. Todellisessa elämässä vainajan arkku liukuu nytkähdellen polttouuniin, ja palaa niikuin pino halkoja - ilman musiikkia. Voit kuulla vain korkeintaan vaimeaa urkujen ujellusta, ja papin mökellystä. Aika moni heittää henkensä jossakin typerässä onnettomuudessa ilman sen kummempia tehosteita. Niks naks – niskat poikki! Kun johonkuhun osuu luoti, ei hän todellisuudessa lennä viittä metriä taaksepäin, ja vuoda pariakymmentä litraa verta niin että lattia lainehtii. Hän vain lysähtää kasaan. Kannattaakin kiinnittää huomio siihen mistä markkinapellet eivät puhu mitään: eli siis siihen, kuinka huonoja elokuvia television taivaskanavat syöttävät, ja kuinka surkeita ovat television nykyiset hupiohjelmat, ja kuinka populaarimusiikin kehitys pysähtyi jo vuosikymmeniä sitten, ja kuinka täällä kaupataan yhä uudelleen samaa paskaa vähän eri tavalla paketoituna kuin aiemmin. Elviskin oli pelkkää kauppatavaraa, kuten ne kaikki muutkin. Nyt ihmisille uskotellaan, että jokaisen olisi ihan välttämättä saatava vähintään parin-kolmen metrin levyinen seinäteleviso, ja täyttää olohuoneensa kaiutinboxeilla, ja muulla elektronisella krääsällä... Kyllähän ne osaavat – nämä markkinapellet.
70-luvun laitteiden puutteista huolimatta on kasettinauhureilla tallentamiani nauhoitteita säilynyt joitakin aina nykypäiviin saakka, ja muutamat niistä varsin hyvässäkin kunnossa, mutta osa niistä on jo varsin kohinaisia, ja nauhojen lopullinen kuolema oli jo varsin lähellä. Kuitenkin sanoisin, että mikäli nämä uudet, poltetut monikerroksiset CD:t ja DVD:t tulevat kestämään puoletkaan siitä ajasta minkä kasetit kestävät täysin käyttökuntoisina, ovat maailmankirjat jo pahasti sekaisin. Näin ei tule käymään, koska niitä ei ole tarkoitettukaan kestämään kuin varsin lyhyen ajan, ja sitten voidaan taas kaupata ihmisille uutena hieman entisestä poikkeavaa teknologiaa, ja nauhoitus – sekä tallennusrumba voi taas alkaa uudelleen, ja ihmisille voidaan myydä sama paska moneen kertaan. Voikin ennustaa, että kymmenientuhansien (ja taas kymmenietuhansien) nuorten miesten ja naisten nuoruuden tallenteet häviävät näiden uusien levyjen väripinnoilta nopeasti taivaan tuuliin, ja että mitään ei jää jäljelle. Täysin turhia olivat siis kaikki imuttelut netissä. Valokuvistakin säilyvät vain ne, jotka on tulostettu hyvälle, arkistointikelpoiselle paperille, ja säilytetty kuivassa ja viileässä paikassa. Miljoonittain digikuvia häviää nimittäin digikuvien taivaaseen, ja niitä napsineet sukupolvet jäävät vaille historian todistearvoa. Liekö moisia loisia ollut koskaan olemassakaan. Ja jos oikein huonosti käy, tulee tuhoisa sota, joka tappaa suurimman osan ihmiskuntaa, tai sitten heidät vie jokin tauti. Mahdolliset hengissäsäilyneet saattavat vain ihmetellä, muutamien satojen vuosien kuluttua tuhosta, että mitäköhän ne ovat näillä litteillä läpysköillä oikein tehneet, kun sattuvat niitä löytämään ainaisilla ruuanhakumatkoillaan entisen kulttuurinsa raunioilla. Ennenvanhaan musiikki oli kortilla, ja se ei ympäröinyt maailmaamme kuten nykyään, jolloin sitä tulee joka tuutista. Mutta vielä 70-luvulla oli vain radio, josta tuli nauhoiteltua sitä mitä sieltä nyt sattui tulemaan. Esimerkkinä otettakoon eräskin kasetti, jonne olin nauhoitellut kaikenlaista, ja nimennyt biisit sen mukaan miltä ne sattuivat kuulostamaan, kuten:
Mies ja
naissolisti
espanjalaista
kitarasooloja
Gabrielle
Yesterday
Nellyn
palmikko
naissolisti
miessolisti
espanjalaista
Katupoikien
laulu
makealla äänellä laulettu
romanssi
Metro-tytöt
Pauli Räsänen laulaa
humppaa
Rautavaara laulaa
Dynamiittimies
Rakastan
elämää
Oisinpa perhonen
Laps olen köyhän
Karjalan
Silmät tummat
Kaiken saan
Eino
Grön
Poing-poing
Rasittava: sinä vain
Viuliulein
kupletti
No, olkoon menneeksi
Elvis: Surrender
Nainen ja
mies laulaa
Ota sitten tuostakin selvää kolmenkymmenen vuoden kuluttua, mutta kun ei yksinkertaisesti tiennyt biisien nimiä, ja radiossakaan ei niitä aina edes sanottu, soitettiin vain. Saa nauraakin täysin vapaasti, mutta paljon hullumpaa on äänittää ja kuunnella angloamerikkalaista listamusiikkia, jossa kaikki biisit ovat samanlaisia, ja samalla muotilla tehtyjä, vaikka biisien nimet ovatkin erilaisia. Niiden tarkka tunteminen on itse asiassa täysin samantekevää. Kaikki artistitkin ovat samanlaisia, laihoja, ja kiemurtelevia kuikeloita, vaikka esimerkiksi amerikkalainen nuoriso on todellisuudessa ylipainoista, pallinaamaista, ja myös varsin tietämätöntä porukkaa, päinvastoin kuin sutjakat idolit. Keisarilla ei todellakaan ole vaatteita. Nyt noin jälkikäteen saatan itse ihmetellä, että mitäköhän humppaa se Pauli Räsänen mahtoi tuossa laulaa, tai mistä veisaa Rautavaara? Puutteistaan huolimatta radio olikin tuohon aikaan melkoinen mielipidevaikuttaja, ainakin musiikin suhteen, ja ne pyrkivät jopa valistamaan kuulijoita. Onneksi toimittajat osasivat aika usein asiansa, ja polulaarimusiikin tietämystä esitivät erityisesti Jake Nyman, ja Heikki Harma, tai Stig Framåt omissa ohjelmissaan. Noihin aikoihin kaupoista sai ostettua erilaisia vahvistinrakennussarjoja, ja kasasin itsekin köpelöillä nakkisormillani vahvistimen, jossa oli antotehoa peräti 20 wattia. Se oli aikaa jolloin piti osata värkätä asioita itse. Laitoin vahvarin pieneen, muoviseen boxiin, joka kuitenkin kuumeni liikaa. Jos olisin jatkanut, olisin varmaankin oppinut rakentamaan vahvareita niin, etteivät ne olisi kuumenneet, ja antaneet helposti 2x200 wattia antotehoa. Tehon lisääminen ei näet ole kovinkaan vaikeaa, mutta vahvistimen kehittämä lämpö on kieltämättä ongelma. Kondensaattorit eivät oikein kestä isoja tehoja, ja hapertuvat nopeasti. Niinkuin kaikki muukin, mutta emme vain sitä huomaa.
Huhtiniemi sijaitsee Lappeenrannassa, ja siellä tuli nauhoiteltua vino pino biisejä C-kasettinauhoille, joista osa on säilynyt näihin päiviin saakka. Olen laatinut Huhtiniemestä oman sivun, koska siitä kertova juttu ei liity oikein mihinkään muuhun aiheeseen, ja on vaikea ymmärtää pitikö sitä nyt tehdä ollenkaan alunalkaen, mutta olkoon nyt kun on kerran tehty.