Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Jotenkin on tuonne takaraivoon jäänyt jumimaan eräässä Dingon laulussa toistettu typerä hokema: hän on nahkatakkinen tyttö, se sama tyttö on nähnyt helvetin! Jokainen vähääkään vanhempi tietää kokemuksesta, ettei alle 18-vuotias ole paljoakaan ehtinyt maailmasta kokemaan – helvetin näkemisestä nyt puhumattakaan. Sitäpaitsi: kaameiden asioiden jatkuva näkeminen turruttaa niin, että nähdyt asiat eivät lopulta niin kauheilta tunnukaan. Jos sitten eksyy vaikkapa lapsisotilaaksi, niin sitä vaan posauttelee ihmisiä hengiltä siellä sun täällä, ja kotiin tultua ei olo tunnu sen kummemmalta kuin olisi käynyt niittämässä heiniä, tai lajittelemassa kananmunia. Vähän samaan tapaan saattaa joku yleinen nainen sanoa tultuaan asiakkaan pieksämäksi: hmh, no työ on työtä! Kyse tässä penskojen esittämässä elämän dramatisoinnissa on lähinnä siitä, että nuorena sitä on kokevinaan niin voimakkaasti kaiken, ja että kaikki on vielä niin kovin uutta. Rupesin sitten mielessäni visualisoimaan tätä hokemaa, ja pidin tärkeänä sitä, että nahkatakkinen tyttö olisi tavallisen ruman näköinen, ja että hänellä olisi miehinen habitus, ja että hän olisi samalla vähän jälkeenjääneen oloinen. Helvetti, jonka näkeminen sai tytön silmät suitsinrenkaiksi, olisi myös kuvassa mukana jollakin tavalla, ja pidin erittäin tärkeänä sitä, että helvetin nimi olisi kirjoitettu kuvassa väärin. Ihan samaan tapaan kuin valtaosa nuorista kirjoittaa nimiä väärin. Tiedän toki, ettei tämä kuva naurata kaikkia, mutta eihän naurattaminen voi olla kuvien tekemisen tarkoituskaan. Ainoastaan pilapiirtäjä voi pyrkiä tietoisesti toisten naurattamiseen, mutta kun minä en ole pilapiirtäjä, ja minun esittämäni huumori on aina sangen satunnaista, eli yleensä täysin tahatonta. Silti minä olen, tavallaan, eräänlainen kuoliaaksinaurattaja, sillä minunlaiseni ihmisen huumori on täysin sietämätöntä, ja tunkee lopulta läpi kaiken. Jos minä piirrän jonkun kuvan täysin vakavissani, kuten esimerkiksi perseen, ja silti se naurattaa monia. Vähän samaan tapaan kun näkisit silinterihattuisen miehen kävelemässä kadulla, ja jonkun rotevan vastaantulijan lyövän äkisti silinterihatun lyttyyn, tai että silinterihattuinen mies kaatuisi äkisti katuojaan, ja huudahtaisi: ah, en löydä kotoani, en löydä kotoani! Naurattaahan se, toki. Jos tällaisia nahkatakkisen tytön kuvia piirtelisi ensin, ja sitten monistaisi signeerattuina muutaman sata kappaletta, ja vieläpä saisi ne kaikki myydyksi hyvään hintaan, sitä olisi varmaankin taiteilija, jolle valtio ostaisi tuotapikaa oman ateljeen, ja kaikki. Ateljeeton taiteilija on kuin kielipuoli potilas, tai viel pahempaa, bambuton panda. Aikaa kuluisi pari kotvaa, ja sitten näitä minun piirtämiäni teoksia koottaisiin laajoihin nnäyttelyihin ihmisten nyrpisteltäviksi, ja sitä rataa molla. Pian olisin uusi Akseli Kallen Kullila, tai jotakin vastaavaa. No niin, asiaan sitten. Musiikin ja filosofian lisäksi minulla on ollut joitakin muitakin projekteja työn alla, ja tässä on osa niistä nähtävänäsi. Tärkeintä on ymmärtää se, että ainut validi todellisuuden laji on jatkuvasti muuttuva todellisuus, johon kaikki totuudet liukenevat. Totuutta ei ole oikeastaan olemassakaan, vaan C.S. Peircen sanoin, ainoastaan joukko enemmän tai vähemmän varmennettuja uskomuksia. Silloin kun jokin uskomus lähestyy tietämistä, se lakkaa olemasta, sillä totuudet eivät enää kehity, vaan ovat osa todellisuuden kuollutta massaa, jossa jokainen kehityskulku on käyty läpi, ja jossa ennustettavuus on saavuttanut täydellisyytensä. Totuus lakkaa olemasta tavoittelun todellinen kohde, koska sitä ei voi sellaisena käyttää. Ihminen, joka on kaikista asioista varma, kulkee itse asiassa koko ajan syvän kuilun reunalla, jonka toisella puolella vallitsee kaaos ja anarkia. Se, mikä on koko ajan tulossa joksikin, ei voi omata kiinteää muotoa, ja täydellisesti määrittyvyyden olotilaa. Ja miten tämä sitten liittyy helvettiin, ja nahkatakkiseen tyttöön? Ei välttämättä mitenkään, mutta sitähän me emme voi tietää.