Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Updated on the 14th January in 2018
Olen päätynyt viimenkin savonkieliseen muotoon tästä alunperin Jean Gilbertin renkutuksesta Puppchen, du bist mein Augenstern, josta väännettiin Suomessa 1900 -luvun alkupuolella Sakilaisten laulu. Sakilaiset taas elelivät Sörnäisten ja Punavuoren liepeillä, joten he olivat oman aikansa huligaaneja ja räyhääjiä. Sakilaiset eivät koskaan luoneet itse mitään, vaan käyttivät vähät vapaa-aikansa lähinnä relluamiseen, kun näet olivat alvariinsa ahtaamassa laivoihin tavaraa, tai varastamassa sitä sieltä sun täältä. Olen totetuttanut tämän laulun niin, että luin laulaessani Sakilaisten laulun tekstiä, ja koetin mallata sitä lennossa savoksi. Ongelmana on se, etten ole syntyperäinen savolainen, vaan itseoppinut sellainen. En juurikaan seurustele kuopiolaisten savolaisten kanssa, joten en ole voinut harjoittaa savonkielentaitojani, tai testata sitä miten aitoa minun murteeni on. Ollaan näet enemmänkin näitä sutteettisavolaesia.
Nämä MP3 -tiedostot on tarkoitettu nopeille laajakaistayhteyksille, ja niille, jotka harrastavat ämppäreitä. Ämppärit ovat ihan käteviä, sillä kun ne poltetaan sellaisinaan CD tai DVD -levylle datana, osaavat DVD ja BlueRay -soittimet soittaa niitä. Myös USB -muisteihin tallennettuina ne toimivat uusissa autoradioissa, ja BlueRay -soitinten USB -liitännän kautta. Mokkulayhteyksille nämä raskaan sarjan ämppärit saattavat olla liian kova pala, ja niiden lataus kestää ikuisuuden, mutta nämä nyt ovat parasta mikä ämppäreissä on teknisesti mahdollista. Jos halutaan parempaa, pitäisi siirtyä muihin formaatteihin, joita esimerkiksi hifistit käyttävät. Nuo kaikkein huvittavimmat kreatuurit joita maailmassa löytyy. Lihavat, mutta äveriäät miehet kuunteluhuoneissaan, vakavina ja sennäköisinä että ymmärtäisivätkin jotakin. Täytyy tietenkin pitää järki kädessä, sillä jotkut ovat avoimeasti sitä mieltä, että nämä minun tulkintani eivät ole musiikkia lainkaan, vaan silkkaa paskaa – eivätkä ainakaan yllä jatsin kunniakkaille kukkuloille. Noin yleensä ottaen: koko jatsipaska pitäisi bannata, ja määrätä jatsimiehet kulkemaan yleisillä paikoilla ilman housuja. Jatsimiehiä voisi edelleen nöyryyttää pakottamalla heitä soittamaan arkisin pelkkää tangoa. Vain sunnuntaisin heille sallittaisiin puoli tuntia humppaa. Mutta hei! Musiikista voi tulla myös kirous. Kerronpa tässä jutun edesmennestä serkustani, joka uhrasi koko elämänsä pop – ja rock -musiikin tallentamiseen kelanauhoille, ja senjälkeen CD -levyille. Hänellä oli tosin mahtavat kokoelmat musiikkia. Miekkonen piti musiikistaan kirjanpitoa ruutuvihkoihin, ja oli siten selvillä mitä milläkin nauhalla oli. Siten mies kuoli, ja häneltä jäi valtava määrä kelanauhoja ja muita tallenteita, jotka ruutuvihkojen merkinnät sitoivat yhteen. Uskoisin kuitenkin, että ne henkilöt, joille miekkonen elämäntyönsä antoi perinnöksi, eivät älynneet ruutuvihkojen ja tallenteiden pyhää yhteyttä. Ellei niitä viety suoraan kaatopaikalle, niin sitten varmaankin ahnaiden perijöiden vintille. Ehdottelin miekkoselle montakin kertaa hänen eläessään, että muuntaisi musiikkinsa MP3 -formaattiin, jolloin tiedostoihin olisi voinut tallentaa tarkat kappaletiedot, jolloin niistä olisi ollut hyötyä tiedollisessa mielessä. Miekkonen oppi käyttämään tietokonetta, ja yritti muuntaa biisit digitaaliseen muotoon, eli tallnesi niitö uutterasti CD -rompuille, mutta ongelmana oli se, että miten liittää niihin tiedot kappalten alkuperästä sun muusta. Onhan ihan sama millä vehkeellä biisejä soitetaan kun tiedot niistä jäävät puuttumaan, eli ei tiedetä missä mahdollinen levy tehtinkään, tai keitä siellä oli soittamassa, ja mihin musiikin lajiin esitykset liittyvät. Miekkonen käytti Word -ohjelmaa, jolla hän tallensi tietoja kappaleista, mutta nämä ovat ihan yhtä hyödyttömiä kuin ruutuvihkojen marginaaleihin tehdyt merkinnät, joissa kokonaisuutena ei ollut päätä eikä häntää. Word -ohjelmalla toteutettuna saatu hyöty oli sama kuin mitä hän saavutti ruutuvihkomenetelmällä. Ehdotin monta kertaa hänelle turvautumista tietokantaohjelmiin, mutta eihän se sellaisista mitään ymmärtänyt. Luultavasti miehen rustaamat ruutuvihkot ja Word -tiedostot hävisivät miehen edesmenon mylleryksissä jonnekin, josta kenelläkään ei ollut enää kykyä muodostaa niistä järkevää kokonaisuutta. Sellaista se on tämä elämä, yhtä turhuuden turhuutta. Useimpien meistä puuhastelu täysin mieletöntä, ja meistä ei jää lopultakaan juuri muuta kuin vieno tuoksadus viime pierua – enne sitä suurta tuntematonta.
Vaihtoehtoisena tiedostoformaattina tarjoan WMA -enkoodattua tiedostoa, jota melkein kaikki selaimet osaavat soittaa. Linuxissa näistä selviää helpoiten Mpv tai sitten VLC. Windowsissa sen oma Playeri osaa soittaa näitä ihan oletuksena.
Sakilaisiksi sanottiin 1900-luvun alkupuolella Helsingin Sörkan työläiskaupunginosassa asuskelleita ihmisiä – tarkoittaen näillä erityisesti heitä, jotka budjasivat siellä, ja joilla oli selkeää irtolaisen (ja kenties myös rikollisen) elämänasennetta. Tavallaan he olivat lättähattujen edeltäjiä, ja nuorisokulttuurin ensi airueita. Aikalaiset, jotka asuivat paremmissa kaupunginosissa, pitivät heidän käyttäytymistään sivistymättömänä ja röyhkeänä, ja jos arvostelijat olisivat tunteneet nykyisin käytettyjä, kuvaavia termejä – olisivat he epäilemättä kutsuneet sakilaisia sovinisteiksi ja kriminelleiksi. Heidän lojuskeleva ja pikku kupruihin altis elämäntapansa johti monet heistä useinkin aidalla ympäröityihin rakennuksiin, joista yhden voitte nähdä ylläolevassa kuvassa. No mutta sehän on Sörkan vankila! Siellä sitä lusittiin – ellei sakilaista sitten kiikutettu Nokalle.
Suuri suomalainen tosinäyttelijä, Tauno Palo, esitti Sakilaisten laulun elokuvassa Onni pyörii (josta ylläoleva kuva), ja hyvin esittikin. Oikein sillä oli välillä hoito suussa, ja kaikki. Sakilaismallinen kaulahuivi kuului hänelläkin asiaan, ja raidallinen paita, yllä lippahattu, eli lätsä. Elokuvassa annettiin ymmärtää, että Taunon esittämä kansanartisti olisi itse säveltänyt ja sanoittanut laulun, mutta näinhän ei ollut asianlaita. Kun laulun kuulee, tulee heti mieleen isomahainen sakemanni, joka juo kaljaa juomasta päästyään, ja kusee sitten housuunsa, ja vähitellen kapakan lattiaa peittävät sahanpurutkin kastuvat. Jos laulu olisi ruotsalaista alkuperää, olisi se jotakuinkin sellaista, että aluksi joukko ruotsalaisia kaitanaamoja nähtäisiin kokoontuneena pitkien pöytien ympärille, naamoillaan yrmeä, suomenruotsalainen pönäkkä perusilme (Olihan näet täydennysmies Korpelakin yrmeä). Äkkiä joku noista rantaruottalaisista alkaisi laulaa käneällä, honisevalla äänellään jotakin hopsaliallallaata, johon muut vähin erin, ja muikeasti, suomenruotsalaisittain virnuillen, ynisten yhtyisivät. Loppujen lopuksi näkisit heidät kaikki perisuomenruotsalaisina, ja tyhjäpäisen iloisina veivaamassa iänikuista rullaatirullaatiaan, ja nuorten miesten ajavan toisiaan takaa pensaikossa. Mutta tämä laulu onkin vaan sellainen tyypillinen saksalainen slaageri, joiden pohjalle suomalainen iskelmämusiikki on paljolti rakentunut. Saksalainen musiikillinen verenperimä ei ole mikään sattuma, vaan johtuu siitä, että Suomessa vallitsi erääseen aikaan saksalaissuuntaus – erityisesti silloin kun mustapaidat riisuivat punapaitoja, ja kirjapainoja moukaroitiin, ja Mäntsälässä meinattiin kapinaa (huvittava tapaus sinänsä): Mäntsälän miehet, menkää kotiinne! Tämä mainittu saksalaissuuntaus kiteytyi lopulta viime sotien aikoihin voimalliseen yhteisrynnistykseen kohti inhaa itää, ja moukaroitui osaksi suomalaista kollektiivitajuntaa ryhmä Kuhlmeyn voimallisten ja tuhoisten ilmapommitustussausten seurauksena (jotka muuten pelastivat Suomen). Olen ollut muutoinkin huomaavinani, että aina kun sakilaisia on esitelty, heitä on pidetty ihan omana, erillisenä helsinkiläisenä ilmiönään, jolla ei olisi minkäänlaisia kytkentöjä muuhun maailmaan. Mutta tämähän on selvä virhe, sillä kyllä sakilaisetkin elivät maailmassa, jossa muotivirtaukset siirtyivät luonnikkaasti maasta toiseen. Monet Cajun -tansseista ovat saattaneet vaikuttaa sakilaisten tanssimaan pistoon, mutta kukapa näistä (saatanoista) nyt niin jullilleen tietää! Entisaikojen sanomalehdissä saattoi nähdä kuvan vaikka pariisilaisesta apaasista, ja merimiehet kertoivat varmaankin omia tarinoitaan. Jo tuolloin nuoremman väen piti olla keskenään samannäköinen kuin muuallakin, ja erota siten vanhemmista, jotka noudattivat omaa, nuorempana oppimaansa pukukaavaa.
Ylläolevassa kuvassa tanssivalla pariisilaisella miehellä on aika tavalla samankaltainen vaatetus, johon Sörkan sakilaiset ainakin pyrkivät. Tärkeää oli, että kaulassa oli ainakin punainen huivi, ja että puukko kuului varustukseen, kuten Pariisissakin. Kuvan mies on siis pariisilainen, ja englantilaisessa ja amerikkalaisessa lehdistössä heitä kutsuttiin nimellä Paris Apaches. Nämä Pariisin Apassit olivat sakilaisille oiva perikuva, sillä he olivat lähinnä väkivaltaisia rikollisia, joita pariisilaiset poliisitkin pelkäsivät. Ainakin yksi heistä teloitettiin Pariisissa kun oli hyökännyt poliisin kimppuun. Sörkan Apaasit olivat mitä ilmeisimmin Pariisin Apassien läheisiä verisukulaisia. Näitä pariisilaisvaikutteisia apaaseja löytyi myös Etelä-Amerikasta, ja muualtakin. Mitän yhteyttä ei kuitenkaan ole Pohjois-Amerikkalaiseen intiaaniheimoon, eli apasseihin, jotka tekivät varsin pitkään vastarintaa maahantunkeutuville valkoisille punaniskoille. Pisto-tanssi saattaa saada selityksensä yllättäen englanninkielen sanasta piston, joka viittaa lähinnä mäntään, ja sellaistahan se sukupuolinen kanssakäyminen oikeastaan on – nopeaa männän liikettä. Runoilijoiden ylistämä hengen hurmio on ulkokohtaisesti tarkasteltuna lähinnä jylkyttämistä, ja sen kohde ei eroa paljoakaan Pumpattavasta Barbarasta! Apaasiliike oli varsin kansainvälistä, ja on erittäin oletettavaa, että se olisi kulkeutunut suomeen lähinnä merimiesten mukana, koska nämähän olivat nähneet satamakaupunkeja eri puolilla maailmaa. Pistossa liikuttiin kiivaalla vauhdilla lavan laidasta laitaan, ja joka tanssiaskeleella mies (tai nainen) työnsi jalkaansa provosoivasti naisen (tai miehen) jalkoväliin voimalla. Sivunmennen sanottuna - kyse oli samantapaisesta tanssista, jota veivataan vieläkin Yhdysvaltojen eteläosissa Cajun -seudulla, ja jota niinikään pidettiin aikanaan yleisesti ruokottomana.
Pariisin apasseista on tehty oikein kirjakin, ja jo kirjan kansikuvasta huomaa tutun huivin, ja lippalakin, sekä rintataskussa pullistelevan nenäliinan, jollainen Taunollakin oli. Kaikki tarpeellinen rekvisiitta siis. Myös ruutu – ja raitakuosi tuntuu olleen suosittua niin housuissa kuin muissakin asusteissa, sekä tietenkin lippahattu. Varmaankin tässäkin kirjan kansikuvassa tanssitaan pistoa, mutta leppeissä tunnelmissa, ja puukkoakaan ei näy. Suomessa ei vastaavaa opusta ole kaupan hyllyillä nähty, mutta eräänä syynä saattaa olla se, että täällä väliin tuli synkeä kansalaissota, ja sen mukana puutteelliset ajat. Moni apassi lienee menettänyt henkensä tuon mainitun sodan pyörteissä, ja 30-luvun pula-aika vei ne viimeisetkin mehut. Vasta Talvi – ja Jatkosotien jälkeen 50-luvulla, kun elintaso alkoitaas nousta, ja ulkomaiset virtaukset taas kantautua Suomeen saakka, saatiin tännekin lättähattuvillitys, jossa oli paljolti samaa kuin Apassivillityksessäkin 1900-luvun alkupuolella. Sitä samaa kapinaa, jonka kaupparatsut olivat oppineet valjastamaan rahasammoksi.
Ylläolevassa kuvassa näet, kuinka Tarmokin (joka oli muuan Rauhan entinen potilasvainaa) on eksynyt tanssin pyörteisiin (ilmiselvää pisto-tanssiahan tuo on). Piirsin Tarmon kuvan opiskellessani Jyväskylässä, ja nautiskeltuani runsaasti ergotamiinijohdannaisia, joita annetettiin avokätisesti migreenin hoitoon. Suomessa kaikki kuvaan liittyvä tanssitoiminta liittyi tietenkin siihen, että sakilaiset halusivat joka paikassa käyttäytyä provosoivasti, ja pyrkivät sanelemaan muillekin tanssin tahdin. Tupa tyhjäksi, jumalauta! Jos vielä tulevat, niin kova kovaa vastaan pannaan, ja ajetaan ryssät takaisin Siperiaan! Saatana! Myöhemmin Rock -musiikkiin liittyviä tansseja paheksuttiin ihan samalla tavalla, ja niitäkin voidaan pitää varsin sovinistisina, koska poikahan niissä sitä tyttöä heittelee, ja tyttö kiljuu kimakasti ikäänkuin ensiyhdynnän riemussa. Kunkin ajan suosikkimusiikki ei siis ole mikään erityisen hyvä mittari sen luoneen kansan todellisista tavoista, ja sivistyksestä. Tämän näkee esimerkisi nykyisten amerikkalaisten suorittamista voimatöissä ympäri maailmaa; on vaikeaa ajatella vankejaa kiduttavia amerikkalaisia tavallisina kantrilaulajina, tai elviksinä. Muistamme varmaankin myös sen, mitä kotihauskaa ja kaikkea ekstraa sakemannit tehdä tuhersivat omien valloitussotiensa aikana ali-ihmisten parissa. Musiikki antaa paljon paremman kuvan luojistaan kun nämä konsanaan ansaitsivatkaan. Goethesta huolimatta saksalaiset kiskoivat kaasutetuilta kultahampaita. Toisaalla sama kansa, joista osa kuunteli hartaana Sibeliusta, ammuskeli vuosisadan alkupuolella oman maansa kansalaisia riviin tuhanten rantain partahilla, ja tuhansien soramonttujen reunoilla, ja rannattomien, hetteisten soiden liepeillä. Samoihin aikoihin siis kun Sakilaisten laulu tehtiin, liittyi suurin osa niistä ihmisistä, joista laulu kertoo, punakaarteihin. Mutta niinhän ne liittyvät joukolla kaikenlaisiin rajat kiinni -marssiviin joukkoihin. Heidänkaltaisiinsa liittyi myös muuan pohjantähden Reunanen, joka omien lupaustensa mukaan kajauttaisi vielä montun reunalla komean laulun, kun sillä oli niin sonööri ääni, ja kaikkea. Gilbertin tekohilpeän laulun perusteella saksalaisia olisi vaikeaa kuvitella lapioimassa tuhkaa uunien arinoilta, jotta uusi satsi poltettavaa voitaisiin ajaa sisään, pestyinä, parturoituna. Ja jos kuuntelet imelänmakeaa amerikkalaista kantrijoulumusiikkia, jossa lauletaan miten se Santa milloinkin tulee, ja mistä piipusta milloinkin nokisena rymyten: on sangen työlästä nähdä tällaisten laulujen esittäjiä teloituskomppanioiden ampujina, tai tunkemassa milloin Irakiin, milloin taas mihinkin maailman persläpeen. Amerikkalaisessa musiikissa nyt hurskastellaan muutoin vain kepeästi, ja ainainen pepsodenthymy suupieliin kivettyneenä. Laulujen perusteella on sangen vaikeaa kuvitella tätä vapauden ja urhojen kansaa rääkkäämässä jotakuita sotavankia jossakin päin maailmaa, jossa kaikki amerikkalaiset ovat mahdollisimman kaukana omasta kotoaan. Olenkin yhä vakuuttuneempi siitä, että ehkä vain musiikissa esitetään inhimillisesti koskettavia sanomia, koska muusikot ovat herkkää väkeä, mutta muutoin maailma on pullollaan äkeitä kusipäitä, joiden ainoa tuntema värssy on pohjolasta isontalon renki, tai jotakin vastaavaa. Suurin osa ihmisistä on siin jonkinsortin sakilaisia, jotka osaavat sen kuusituhatta sanaa, ja siihen se sitten jääkin. Muusikoiden kautta meitä huijataan näkemään maailma parempana kuin se onkaan, ja näytelmissä ihmiset esiintyvät fiksumpina kuin ovatkaan. Mitä taas tähän stadin slangiin tulee, olen rohjennut sitäkin laulaa, koska tiedän, että todellisen sakilaisen sanavarasto yltää tuskin hyvin koulutetun koiran sanastonhallinnan tasolle, ja että he jopa itse puhuvat slangia väärin. Tiedän myös sen, että kaikkein yksinkertaisimmatkin heistä ovat jollain opilla slangipuheenparren oppineet, tai oppineet ylipäätään puhumaan, ja ostelemaan dongereita sun muita tarvekalujaan. Osaan minäkin toki pitää hoitoa suussani, kunhan ei vaan vaadita samanaikaisesti tanssimaan turparumbaa. Miksen siis minäkin saisi tätä laulua laulaa, vaikken ole koskaan asunutkaan Helsingissä. Minulla vain on semmoinen tarkka murrekorva, ja kielellisten vivahteiden taju.
Ylläolevassa kuvassa seisoskelee jossakin kulmilla joukko myöhempien aikojen lättähattuja, joista vain yhdellä näkyy olevan lättä päässään. Ainakin kahdella on kaupasta ostettu nahkatakki, joka erotti heidän varsinaisista lättähatuista, ja dongeritkin niillä näkyy olevan jaloissaan. Ovat varmaankin paremmista piireistä, sillä vaatteiden ostoon kului varmaan rahaa. Varmaankin nuo möykkäävät tuossa murrosikäisen äänillään, ja näyttävät kiusaavan etualalla olevaa teryleenihousuihin puettua nuorukaista vetelemällä tämän takinhelmoista. Tupakka näkyy myös maistuvan.
Mutta on minulla toki muutakin suussani kuin joku saamarin hoito. Eräs heppu sattui tässä päivänä muutamana tiedustelemaan minulta Sakilaislaulun nuotteja, ja kerroin hänelle, että omassa esityksessäni taustana käyttämässäni MIDI -tiedostossa on kuvattuna biisi nuotteineen kaikkineen, ja lisäksi se, millä soittimella mikin ääni pitää soittaa, ja siinä on määritelty muitakin seikkoja. Tätä midi-vesiota en ole kuitenkaan laittanut tälle sivulle saataville. No, MIDI -tiedostoa voidaan toki kuvata lukuisilla tekstipohjaisilla konsteilla, kuten XML ja TEX – tiedostomuodossa, joita monet nuotinnosohjelmat osaavat lukea ja soittaakin, ja näyttää nuotteina. Tällaisilla ohjelmilla tiedosto voidaan tallentaa myös LY -tiedostona, josta taas voidaan saada graafinen nuottiesitys PDF ja PS -formaateissa Lilypond – nimistä ohjelmaa käyttäen. Tästä esimerkkinä allaoleva kuva, jossa on alkuosa mainitun biisin nuoteista ruutukaappauksena. Minulle tällä nuotinnosasialla ei nyt niin suurta merkitystä ole, koska en juurikaan nuoteista soittele, mutta on paljon pimputtelijoita, jotka eivät kykene soittamaan mitään ilman nuotteja. Otin selvää tästä graafisuudesta ja MIDI -tiedostojen muunnosasiasta vain siksi, että minua kiinnosti se, miten moinen temppu tehdään yksinkertaisesti, ja ennenkaikkea ilmaisia ohjelmia käyttäen. Näitähän on linuxissa tarjolla pilvin pimein, kuten jo Unto Mononen aikanaan totesi. Tärkeintä on kuitenkin tekemäni havainnon, ja tulosten käytännön seuraamukset, eli se, että jos biisistä on olemassa jokin hyvin tehty MIDI -esitys, voidaan siitä konvertoida ja tulostaa nuottiesitys. Tästä ei kuitenkaan kannata innostua liikaa, sillä suuri osa tarjolla olevista MIDI -tiedostoista on amatöörien tekemiä, ja ne eivät välttämättä vastaa alkuperäisiä nuotteja, jos joku nyt sellaisia haluaisi.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
Mac-Mini, GARAGEBAND, and Audacity